Lokak. 27 p.
Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään
Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä
myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti,
ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että
ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen
sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä
totisesti elän -- ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä
kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne
kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että
niiltä nyletään nahka; he sanovat "_mea culpa_" tai "piru vieköön" tai
"_Kismet_", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät
jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun
kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin
kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.
Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän
ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa --
joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa -- ja joka
sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka
kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin
mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut
ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja
kuitenkin minä kirjotan -- tai kirjotin -- yhteiskunnallista tutkielmaa
ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka
koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan
mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt
ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen
nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti
valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.
En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen
kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen.
Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain
tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja
hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi
ajoiksi suljetuita portteja.
"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."
"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun
velvollisuuteni oli tulla."
"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.
"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta
suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut
naiselle."
"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi
poispäin. -- "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle
hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni
nainen välittää ystävyydestä?"
"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"
"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti
ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.
"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin
hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.
"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen.
"Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"
Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja
kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä
minä sanoin.
"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin,
"minä tulen tänne näin varhain aamulla."
Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä
muistoja -- monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet
yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle
Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri
koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat
yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka
sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen
fajanssilohikäärme -- epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja
jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti
minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut
ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.
"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja
pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän
huoneeseen."
Hän nauroi -- ilotonta, katkeraa naurua.
"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain
tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"
"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni?
Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä
ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän
alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole
lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet
sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni -- ja Taivas
tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan -- mitä tahdot, että minun
pitää tehdä?"
"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein
äänin.
"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että
minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."
Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos
ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen
luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan
luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.
"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän
viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta
minuun:
"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen.
Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on
tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle
elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että
kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että
luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee
minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit
minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa
-- ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on
ollut leikkiä -- mutta minulle --."
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan
sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen
kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut
uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä
löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei
saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin
mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.
Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.
"Ei leikkiä, Judith --"
Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä
minä saatoin sanoa?
"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne;
minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut.
Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että
teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt
maailmaa etkä naisia etkä intohimoja -- sinä olit hillitty, älyperäinen
-- sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin,
että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten
halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En
vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit
suhdettamme -- sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella
kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva,
irrallinen intelligenssi -- enkä minä siitä sen enempää välittänyt.
Minä nauroin sinulle -- oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi,
onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin -- minä olin hullu -- mikä
rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken,
mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle
pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi.
Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos
toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi
suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan
suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi,
"minä toivon, että olisin kuollut!"
Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut
tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun
kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt
naissydämen, eivät mitkään sanat auta.
"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan
katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen
antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa --
luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut
sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."
Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle
lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen
vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään
aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo.
Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa
renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun
posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan
ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä
oli mustelma silmän kohdalla -- sen hänelle luultavasti oli antanut tuo
posetiivia vingutteleva heittiö -- mutta kuitenkin hän virnisteli kuin
onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät
lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista.
Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen
posetiivinvääntäjä?
Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen
päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!"
Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.
Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.
"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.
Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän
intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin
kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.
Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan,
sanoin hänelle hyvästi.
"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän
sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun
kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä
ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen
jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle
kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta
minä en pyydä sinulta."
"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä
kädelle ja menin.
Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.
"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne
viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen.
Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun
luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."
"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.
"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei
se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat
pelkkää petkutusta."
"Niin kai ne olivat", minä myönsin.
"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut,
että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi
nolostui."
"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."
"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha
varas, joka vielä on hirttämättä."
"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on
hirttämättä."
Pasquale pudisti minua käsivarresta.
"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"
Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen
komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä
tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi
hyvinsopivassa sinisessä puvussaan -- hänellä ei ollut päällystakkia
yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten -- ja
moitteettomissa hansikkaissaan.
"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.
"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja
nyt on inhottava ilma."
Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun
luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen
katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän
keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään
suunnattoman suuri mytty -- suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin
hänen oma kuutiosisältönsä -- jonka hän oli laskenut liukkaalle
katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa
vastaan.
"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulin
Pasqualen sanovan lähestyessäni.
"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.
"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"
Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle,
Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui
ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja
lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi
minuun.
"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.
Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan.
Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen
sateensuoja kädessään -- ja koneellisesti minäkin seurasin mukana.
Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme
tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.
"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?"
huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa
vääntyvän ilkeään virnistykseen.
"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.
"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja
sitten jatkoimme matkaamme.
Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn
rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle,
aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.
"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme
shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä
sanoit, ettei aamiainen maittanut?"
Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää
hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista;
tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin
suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta;
hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja
murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.
Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja
päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin
kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin
valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona
en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi.
Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa.
Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on
mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi
Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.
Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa
nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin
alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä
hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen
käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin
unohtanut Judithin.