"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.
"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi
jälleen."
"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää
lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin
tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa
erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja
kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt
hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi,
että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."
"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti
Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua
kapalovyö ja maitopullo."
Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä
nauroin myös -- kohteliaisuudesta -- Judithin katkeralle ivalle ja
aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.
"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"
Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.
"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa
paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi
vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."
Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.
"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut
ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.
"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin,
"niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä
voiton viekkaudessa."
"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin
saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on
liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."
"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski
kätensä minun käsivarrelleni.
"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän
kaikkien pitäisi hävetä."
"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.
"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.
Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja.
Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta
amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä,
siirtyi Judith lähemmäksi minua.
"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."
Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.
"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."
"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"
"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.
Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja
että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa
ajatellessani Empire-teatteria.
Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan.
Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä
aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä
esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin
muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin
ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin
katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien
pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten
täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain
haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä -- olento, joka kuuluin
todelliseen maailmaan -- olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta
kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi
ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin
haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää
vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen.
Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen
fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja
kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini.
Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja
naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin
viereen.
"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi
hymyillen.
"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.
"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa
vavahtelivat.
Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta
kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi -- katkerasti ja kylmästi.
Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun
laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja
nyökkäsi ystävällisesti minulle.
"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran
veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö
se ollut tyhmää?"
Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja
peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme
kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.
"Hamdi -- hän seisoo tuolla alhaalla -- hän on nähnyt minut."
Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen
vyötäisilleen.
"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.
Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:
"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka
tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."
Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava,
mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä
aitioon.
"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.
Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen
aition nurkkaan.
"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän
rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta.
Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.
"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.
"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta
rukoili.
"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin
anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.
"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.
"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.
Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja
astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli
meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.
"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä
nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän
puhui ranskaa kurjan huonosti.
"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.
"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun
tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja
osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."
"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin
puhuvan teistä -- mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen
äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän
tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."
"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti
pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla
kielellä.
"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti
hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani
ilman hänen suostumustaan."
"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen
keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä
koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."
"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa
kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."
"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät
vankeudesta."
"Te annoitte lahjoa itsenne."
"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy
mellakka!"
Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun
puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan
mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.
"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella
tästä asiasta kuin gentlemannit."
"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon,
että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti
paikalla."
"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan
kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä
suinkaan te -- ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda
rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei
mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."
Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.
"Pidä puoliasi, Ordeyne!"
"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä
Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen;
menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne -- mitä pikemmin,
sitä parempi."
"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.
Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja
hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.
"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän
sitten hitaasti meni takaisin permannolle.
Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttui
Pasqualea käsivarteen.
"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten
lausui.
Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille
paperossikotelonsa.
"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten
hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä
koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee
murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."
"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä
tuolla tavalla!"
Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin
suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä
lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.
"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi --" alotin minä kääntyen
Judithin puoleen.
Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana.
Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan,
ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana
kalmankalpealle iholle.
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi
hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt
toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle
ajurin."
Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme
käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.
Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle
minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. -- Minä suutelin hänen
huuliaan ja hänen tukkaansa.
Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen -- ilta
oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi -- ja
istuuduin hänen viereensä.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille -- että te olitte minun
vaimoni?"
"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.
"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän
kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."
"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui
äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.
"Jos huolitte minusta, Carlotta."
"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö
naimisiin huomenna?"
"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä
en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei
Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia
teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."
"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.
"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.
"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"
En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan
ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä
nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt
hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.
"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa",
hän sanoi.
"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi
antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi,
että Carlottani on kaunis."
Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski
molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua
ihastuneena.
"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"
"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."
"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti
haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous
rakas, ja minun täytyy suudella teitä."
Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille
olkapäilleen.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun
kanssani."
"Tietysti", sanoi Carlotta.
Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin
olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen
tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut
mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon
syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin
sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin.
Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi.
Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.
Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen
syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen
ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota
vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun
tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme
loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi,
ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme.
Milloin opin hänet ymmärtämään?
Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat
jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä
minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan
tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa -- mutta
ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen
voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain
ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä
hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta,
perhosta?
Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua
nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua
rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä
valtakunnassa, missä sadut päättyvät!
Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin,
raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri
meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin
ylitsepääsemättömäksi.
Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.