Lokak. 26 p.
Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten
ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala
ivan henkeä määrättyihin valokuviin.
Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja
baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa
ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut
rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja
missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu
kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa,
meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään
vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan
kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en
yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt
siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes
Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani
Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja
toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä
vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen
kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen
pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi;
vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa
olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti
olevan jotakin ilmavaa unikangasta -- luulen, että sitä nimitetään
chiffon'iksi -- se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin
merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja
merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin
yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa.
Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet
katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että
saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta
levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä
tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun,
uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä
naisen sielu -- ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa
avautuisi ja nielisi minut.
Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä -- rauhallinen
nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen -- ja
alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli
puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.
"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"
"Sen minä olen unohtanut."
"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."
"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.
Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli
olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin
oikeassa. Mutta _kuinka_ te tiedätte sen?"
"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen
teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella
kaikki seikkailunne -- niin, en kaikkia -- mutta niiden tapahtuma-ajat
kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on
aivan erikoinen taipumus."
"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun
toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot
unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän
kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita -- ne ovat täynnä numeroita, jotka
saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle -- ja julkaisee ne
kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn
nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"
Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin
arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet
vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi
hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista
herkemmät.
"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä --."
"_Hou!_" Carlotta huudahti -- tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.
"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä
vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani
erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei
milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."
"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti
Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia --
äitelä juoma, jota hän rakastaa.
Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas
kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.
"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.
"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan,
että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."
"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?"
sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.
"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer
Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva
Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt
ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin
kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette
hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle
koristukseksi valokuvan sijalle."
"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen
epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon
välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla.
Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun
suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi
esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.
"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa
vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla.
"Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas
pois Abyssiniasta."
"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"
"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring",
Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani
on näin suuri" -- hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen
liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."
"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus",
Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy
tehdä liitto."
"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.
"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.
Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin
vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi
heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja
Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme.
Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.
"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo
molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se
selvittäisi monet pulmat."
Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä,
nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin,
aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään
olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.
"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.
Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi
tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani
ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa -- se
mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen
pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja
musiikki taukosi.
Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi
Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi
kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa
kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että
Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin
salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle
peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.
"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"
Minä säpsähdin.
"Faustinko?" kysyi Judith.
"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi
ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta,
kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi
kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos
munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään -- ja onko hän
kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana,
rouva Mainwaring?"