Lokak. 7 p.
Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli
tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut
hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan
oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen
tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.
"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut
täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"
"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."
"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"
Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.
"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan
Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni
aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista -- savua ja surinaa ja
sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana -- ja sitten sen tasaisten,
sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii.
Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva -- nykyaikaisesta Hadeksesta. On
rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus
lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."
"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta
saapuu."
Hän keikautti niskaansa ja nauroi -- sointuvaa nuorekasta naurua.
"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan--Hadeksen--Olympon
rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle
tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa -- oikea herttuatar -- ole
vakuutettu siitä."
"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.
Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan
matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan
saapumisesta.
Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.
"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta
minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut
Lontooseen. Näkemiin."
Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen,
Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua
vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan
iloinen keskustelu -- kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun
ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet
asemalla.
Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin
Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja
niskapeiliä toisessa kädessään.
"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"
"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.
"Oo -- oo."
Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.
"Oi -- kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en
saa suudella teitä."
"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä
tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini.
Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.
"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden
toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle
ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona
oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."
Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi
kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän
on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän
otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen
ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko
illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa.
Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa
riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani
tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on,
että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän
liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea
ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja
käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja
nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään
miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia,
vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä -- mutta hän oli täysin
tyyni. Niin, vielä lisäksi -- hän peilaili aivan rauhallisesti.
"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä -- oi, Budessa oli tyttö,
jolla oli kultamedaljonki -- kylkiluidensa keskellä -- ne saattoi
laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin
pehmeä -- koettakaa!"
Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.
"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua
siinä kovin hyvin. Kas -- minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille
onnea."
Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön
medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha -- hänen täytyi
olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn
rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."
Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli
niihin rukoileva ilme.
"Oo -- oo!" hän huudahti nuhdellen.
Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa
minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun
omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen -- olisi minun
omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän
intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan
pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella
häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.
Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.
"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi -- sopimatonta."
Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta,
joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun
hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.
"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"
Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin
kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.
"Näin", minä sanoin.
"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni
Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin,
että minua suudeltaisiin."
"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä
tekevä niin."
Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.
"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."
"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja
puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan
hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"
"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut
hänelle", hän vastasi.
"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä
hyvä?"
"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.
"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi
suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"
"Aa -- hänen pitäisi olla kiltti -- ei sellainen kuin Mustapha."
Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös
sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä
peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli
hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.
Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin,
ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.
Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.
Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen,
joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä
paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia
leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.
Lokak. 14 p.
Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet
yritykseni voittaa hänen rakkautensa.
Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni
ainoastaan luonnoton intohimo?
Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän
hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni
vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi.
Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani -- hän rakastaa hyväilyjä;
hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta
puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän
kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin
sukupuoleton.
Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa,
missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.
Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella,
saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä
kehittävä ...
Lokak. 21 p.
Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen
halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen
illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille
Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet
Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää
mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan
ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.
Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen
joutumaisillani väärälle tolalle.
Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari
kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut
hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella
terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä
tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi
ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää
haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus.
Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan
itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies!
"Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en
koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja
koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni
syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva
rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin
puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?
Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään
Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet."
"Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua."
"Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka
huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä."
"Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä
olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja
alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää
ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu.
Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran
nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen
vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.
Lokak. 23 p.
Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan
tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti
eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä
saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja,
hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy
kääntyä aivolääkärin puoleen.
Lokak. 25 p.
Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni
uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan.
Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen
tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta.
Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän
keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:
"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"
"Koska tahdot, rakas Judith."
"Ehkä huomenna?"
"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.
"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"
"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."
"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä
vaitiolo.
"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin
sanoi.
"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"
"Miksei?"
"Minua se hämmästytti -- siksi minä kysyin -- minä luulin, ettet
pitänyt Carlottasta."
"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen,
joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."
"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä
molempia."
"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."
"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko
tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta
Veuve Gliquot'asikin."
"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.
Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen
esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin
umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja
tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että
niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi
sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän
suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.
Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen --
naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot
olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.
Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja
pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle
jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime
aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta
rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa
nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää
sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani.
Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta
Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka
rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja
minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei
rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka
tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa
häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni
voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin
kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka
Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.
Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä
ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin
saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa
Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi
tuottanut minulle suurta huvia. Tänään -- mitä merkitsevätkään minulle
Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin
lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan
perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on
kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.
Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan --
avokaulaisena -- tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen
ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.
"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun
luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.
"Mikä on hätänä?"
"Minulla on rotta sängyssäni."
Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla
selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.
"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää
heti takaisin vuoteeseenne!"
Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret
silmät täynnä viatonta nuhdetta.
"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla
alas noin puettuna."
"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja
astui askelen lähemmäksi.
Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.
"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista
sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.
Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.
"_Hou!_ Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos
hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.
Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja
vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi
Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas
kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen
kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja
nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en
ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo,
että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä
siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain
nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää,
mitä hän sanoo tai kirjottaa.
Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin
olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana
huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa:
Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on
heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien
ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin
tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse
saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.