XIV LUKU.

Lokak. 7 p.

Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli

tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut

hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan

oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen

tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.

"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut

täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"

"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."

"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"

Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.

"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan

Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni

aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista -- savua ja surinaa ja

sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana -- ja sitten sen tasaisten,

sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii.

Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva -- nykyaikaisesta Hadeksesta. On

rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus

lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."

"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta

saapuu."

Hän keikautti niskaansa ja nauroi -- sointuvaa nuorekasta naurua.

"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan--Hadeksen--Olympon

rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle

tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa -- oikea herttuatar -- ole

vakuutettu siitä."

"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.

Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan

matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan

saapumisesta.

Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.

"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta

minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut

Lontooseen. Näkemiin."

Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen,

Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua

vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan

iloinen keskustelu -- kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun

ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet

asemalla.

Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa

silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin

Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja

niskapeiliä toisessa kädessään.

"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"

"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.

"Oo -- oo."

Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.

"Oi -- kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en

saa suudella teitä."

"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä

tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini.

Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.

"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden

toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle

ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona

oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."

Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi

kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän

on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän

otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen

ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko

illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa.

Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa

riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani

tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on,

että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän

liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea

ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja

käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja

nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään

miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia,

vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä -- mutta hän oli täysin

tyyni. Niin, vielä lisäksi -- hän peilaili aivan rauhallisesti.

"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä -- oi, Budessa oli tyttö,

jolla oli kultamedaljonki -- kylkiluidensa keskellä -- ne saattoi

laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin

pehmeä -- koettakaa!"

Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.

"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua

siinä kovin hyvin. Kas -- minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille

onnea."

Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön

medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha -- hänen täytyi

olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn

rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."

Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli

niihin rukoileva ilme.

"Oo -- oo!" hän huudahti nuhdellen.

Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa

minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun

omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen -- olisi minun

omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän

intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan

pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella

häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.

Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.

"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi -- sopimatonta."

Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta,

joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun

hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.

"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"

Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin

kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.

"Näin", minä sanoin.

"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni

Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin,

että minua suudeltaisiin."

"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä

tekevä niin."

Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.

"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."

"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja

puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan

hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"

"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut

hänelle", hän vastasi.

"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä

hyvä?"

"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.

"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi

suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"

"Aa -- hänen pitäisi olla kiltti -- ei sellainen kuin Mustapha."

Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös

sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä

peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli

hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.

Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin,

ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.

Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.

Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen,

joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä

paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia

leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.

Lokak. 14 p.

Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet

yritykseni voittaa hänen rakkautensa.

Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni

ainoastaan luonnoton intohimo?

Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän

hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni

vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi.

Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani -- hän rakastaa hyväilyjä;

hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta

puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän

kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin

sukupuoleton.

Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa,

missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.

Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella,

saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä

kehittävä ...

Lokak. 21 p.

Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen

halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen

illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille

Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet

Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää

mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan

ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.

Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen

joutumaisillani väärälle tolalle.

Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari

kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut

hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella

terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä

tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi

ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää

haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus.

Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan

itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies!

"Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en

koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja

koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni

syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva

rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin

puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?

Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään

Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet."

"Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua."

"Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka

huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä."

"Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä

olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja

alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää

ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu.

Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran

nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen

vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.

Lokak. 23 p.

Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan

tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti

eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä

saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja,

hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy

kääntyä aivolääkärin puoleen.

Lokak. 25 p.

Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni

uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan.

Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen

tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta.

Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän

keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:

"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"

"Koska tahdot, rakas Judith."

"Ehkä huomenna?"

"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.

"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"

"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."

"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä

vaitiolo.

"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin

sanoi.

"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"

"Miksei?"

"Minua se hämmästytti -- siksi minä kysyin -- minä luulin, ettet

pitänyt Carlottasta."

"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen,

joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."

"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä

molempia."

"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."

"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko

tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta

Veuve Gliquot'asikin."

"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.

Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen

esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin

umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja

tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että

niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi

sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän

suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.

Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen --

naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot

olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.

Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja

pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle

jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime

aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta

rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa

nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää

sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani.

Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta

Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka

rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja

minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei

rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka

tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa

häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni

voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin

kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka

Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.

Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä

ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin

saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa

Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi

tuottanut minulle suurta huvia. Tänään -- mitä merkitsevätkään minulle

Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin

lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan

perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on

kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.

Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan --

avokaulaisena -- tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen

ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.

"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun

luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.

"Mikä on hätänä?"

"Minulla on rotta sängyssäni."

Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla

selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.

"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää

heti takaisin vuoteeseenne!"

Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret

silmät täynnä viatonta nuhdetta.

"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla

alas noin puettuna."

"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja

astui askelen lähemmäksi.

Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.

"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista

sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.

Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.

"_Hou!_ Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos

hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.

Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja

vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi

Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas

kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen

kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja

nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en

ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo,

että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä

siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain

nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää,

mitä hän sanoo tai kirjottaa.

Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin

olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana

huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa:

Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on

heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien

ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin

tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse

saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.

Vanhanpojan moraali · 第 19 / 33 题