Syysk. 30 p.
Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin
syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut
soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä
minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri
taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti
hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa
kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja
sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni
eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia
luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa
kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa
inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain
nurin.
Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn
luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla
tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin,
että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka
ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia
kevättunnelmaa?
"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten
takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta
syksyä kuin se, joka on sydämissämme."
"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.
"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani
roomalaiskatolilainen."
"Miksikä niin?"
"Silloin voisin mennä luostariin."
"Paljon parempi on, että menet Delphine Carrère'n luo", minä sanoin.
"Minä olen ollut kotona vain yhden päivän, ja kumminkin sinä jo tahdot
päästä minusta!" hän huudahti johdonmukaisesti kuten naiset ainakin.
"Minä tahdon, että olisit onnellinen ja tyytyväinen, rakas Judith."
"Hm", pääsi häneltä.
Hänen kenkänsä, joka kuten tavallisesti viippui aivan varpaankärjellä,
putosi lattialle. Minä saatan vakuuttaa, että olin vain puolittain
tietoinen tapaturmasta -- ajatukseni olivat toisaalla.
"Sinä et edes nosta kenkääni lattialta", sanoi hän.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi", minä huudahdin ja karkasin pystyyn.
Mutta hän oli ehtinyt ennen minua. Me istuimme tuijottaen tuleen emmekä
sanoneet sanaakaan. Koska hän sanoi olevansa väsynyt, poistuin
aikaisin.
Kadulle tultuani huomasin, että olin unohtanut sateenvarjoni. Menin
takaisin ylös ja soitin ovikelloa. Lasioven läpi saatoin nähdä Judithin
tulevan, mutta ennenkuin hän aukaisi oven, hän sammutti kaasun
eteisessä.
"Marcus!" hän huudahti kiihkeästi; ja hämärästä huolimatta näin, että
hän oli itkenyt. "Sinä olet tullut takaisin!"
"Olen", sanoin minä, "hakemaan sateensuojaani."
Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi
nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi
minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen
hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti
tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis
minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen
ollut julma?
Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin
kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä
hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön
kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.
Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja
tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen
päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana
on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi
viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan
koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa -- hän tulee
ylihuomenna.
Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin
leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma
keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne
vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä
olen loukannut ylimmäisen papin tunteita -- ai, täällähän häntä
nimitetään kirkkoherraksi -- nyt minä muistan sen -- sillä, että minä
menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja
sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja
sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä
pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua,
niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että
jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette,
miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous,
minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray
sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen
kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray
sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta
kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani.
Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle
(toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa
Seer Marcous yhden _Caarlottaltaan._"
Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän
olisi täällä taas.
Lokak. 1 p.
En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä.
Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua
rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin
pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan
itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja
keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta
tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti
minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin
pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan
hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen
näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä
miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina
hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua
ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä
peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi
ruuansulatustani.
Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan
vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle
ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt
häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja
hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni
kuohahti.
"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"
Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.
"Sitä minä en usko", minä sanoin. "Sinulle on kerrottu, että minä olen
kehno, kunnoton mies, joka teen kauheita syntejä, ja siksi sinä, kuten
hyvä pikku tyttö ainakin, pelkäät puhua minun kanssani. Kun vastedes
tapaat nuo ihmiset, niin sano heille terveisiksi minulta, että he ovat
hanhia!"
Kohotin hattuani, vapautin Rosalien vastenmielisestä seurastani ja
jatkoin kiukkuisena matkaani. Minut oli vallannut aivan tolkuton
suuttumus. Tulin ajatelleeksi Jessica tätiä, joka minun käsitykseni
mukaan oli syypää serkkuni esiintymiseen. Sotaisen mielialani
kannustamana päätin lähteä hänen luokseen. Kaksikymmentä minuuttia
kestäneen ajomatkan jälkeen olin hänen salissaan. Hän oli yksin --
tytöt olivat matkoilla. Hän otti minut vastaan jääkylmästä. Lausuin
ilmi toivomukseni, että heidän merimatkansa oli ollut hauska.
"Erinomaisen hauska", tiuskasi täti.
"Toivon, että Dora voi hyvin", sanoin minä ja koetin peittää hymyilyni,
jota olisi voitu pitää Doran murtunutta sydäntä tarkottavana
viittauksena.
"Sangen hyvin -- kiitos!"
Koska en ole erikoisen mieltynyt tällaiseen nykimiskeskusteluun, niin
minä kohteliaasti vaikenin.
"Minua kummastuttaa", täti vihdoin puhkesi sanomaan, "että sinä
mainitset Doran."
"Todellako? Uskallanko kysyä, mistä syystä."
"Saanko puhua suoraan?"
"Tehkää niin, olkaa hyvä."
"Minä olen kuullut puhuttavan sinun olostasi Etretat'ssa ja sinun
_holhokistasi_."
"No, entä sitten?" minä kysyin.
"Eikö siinä ole tarpeeksi?" täti vastasi.
"Ja sinä olet kertonut rouva Ralphille ja Rosalielle kesälomastani ja
kuvaillut minut heille epäsiveelliseksi hirviöksi. Minä olen sinulle
sangen kiitollinen. Tapasin äsken Rosalien kadulla, ja hän pelkäsi
minua, niin kuin olisin ollut itse perisynti ihmisen hahmossa."
"Hänen viattomalle mielelleen sinä sitä luultavasti oletkin", vastasi
Jessica täti.
Suvaitsevainen hymy, joka hänellä aina ennen oli ollut varattuna minun
omituisuuksiani varten, oli poissa; hänen kasvonsa olivat kovat ja
järkähtämättömät.
"Olen mielissäni, että minulla on niin helliä sukulaisia", minä
jatkoin.
"Minä olen maailmannainen", vastasi tätini, "ja minun mielestäni moiset
seikat, kun ne paiskataan yhteiskunnalle vasten kasvoja, käyvät
epäsiveellisiksi."
Minä nousin seisomaan. "Tee syntiä salassa -- niin paljon kuin tahdot",
minä sanoin, "mutta punastu kun asia tulee tunnetuksi!"
Tätini ilmaisi elein yhtyvänsä lausumaani.
"Nyt minä päinvastoin", sanoin kiihtyneenä, "olen tehnyt koko joukon
hyvää sekä salaa että julkisesti, mutta tietysti minä punastun
harmista, kun näen, mitenkä minut väärin käsitetään."
Minä katsoin tiukasti tätiini, ja minä näin hänen silmistään, ettei hän
uskonut sanaakaan siitä, mitä minä sanoin. Vannon, että jos minä olisin
voinut esittää epäämättömiä todisteita siitä, miten viaton olin, tämä
kunnon nainen olisi tuntenut syvää surua.
"Jääkää hyvästi", minä sanoin.
Hän pudisti kättäni kylmästi ja kääntyi painamaan soitinta. Samassa --
uskon todella, että joku ystävällinen vaikutin oli hänessä vallalla --
hän jättäen sen tekemättä pysähtyi ovelle.
"Minä tiedän, että sinä olet eriskummallinen ja että sinulla on
haaveellisia päähänpistoja", hän sanoi lempeämmällä äänellä. "Minä
toivon, että sinä et tee mitään harkitsematonta tekoa."
"Mitä sinä tarkotat?" minä kysyin suunniltani suuttumuksesta.
"Minä toivon, että sinä et koeta parantaa asiaa menemällä naimisiin
tuon -- nuoren henkilön kanssa."
"Että tekisin hänestä kunniallisen naisen, tarkotat?" minä kysyin
tuimasti.
"Niin", tätini vastasi.
Silloin saatana äkkiä meni minuun ja sekotti yhteen kaikki
levottomuuden, vihan ja kaipuun ainekset kattilassa, joka luullakseni
oli minun sydämeni. Seurauksena oli räjähdys. Minä astuin askeleen
eteenpäin kädet kohotettuina, ja tätini peräytyi peloissansa.
"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni
saadakseni naida hänet."
Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.
Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän
hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan
mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran
nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja
aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa
tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu
minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen
ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä
sulo häikäisee minun silmäni.
Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin
kolkko -- aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni
tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on
huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en
ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin
seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän
oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole
olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi
tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos
se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.
Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni
Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin
kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni
joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja
alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo
kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta.
Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun
järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi
vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä
olen auttamattomasti hukassa.
Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole
elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen
elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen
mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain
kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole
vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi -- hurjaksi, pääenkeli Weber'in
säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus,
joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla
silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri
huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi
inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni
hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan
yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden
malja.
Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä
hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä
sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas
äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia --
sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut
ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä
ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa
ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia
nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda
samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me
juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa
kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.
Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn
Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin
se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia
nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä
tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut,
sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette
pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux,
haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta
kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!
Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet
takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko?
Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on
vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun
täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden
sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa
nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi,
rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen
viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien
juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni
saadakseni naida hänet -- niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä
ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko
maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.
Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat
ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän
on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä.
Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.
"Minä en välitä", minä huudahdan, ihmisistä enkä perkeleistä,
Polyphemus! Kas niin, tyhjennä maitomukisi, niin minä tyhjennän
pulloni! Samppanja tuoksahtaa hyasintilta. Sitä en ole ennen huomannut.
Carlottan hiuksissa on orvokin tuoksu, mutta hyasintin haju lähti hänen
paljaista nuorista käsivarsistaan hänen kietoessaan ne kaulaani -- ja
hänen ihonsa oli kuin silkkiä. Carlotta on viinissä viehätyksineen ja
nauruineen ja nuoruuksineen, ja minä juon Carlottaa.
"Minne minut tempaatkaan
valloissasi, Bacchus, aivan?"
Siihen uuteen valtakuntaan, silmäpuoliystäväni, missä en vielä
milloinkaan ole ollut! Haukotteletko sinä? Onko sinun ikävä? Minä
sinkautan, mitä on jäljellä lasissani, hänen avoimeen kitaansa. Hän
karkaa pois sihisten ja päristellen, ja minä painaudun tuolini
selkänojaa vastaan pakahtumaisillani nauruun -- -- --.
Lokak. 2 p,
Minulla on ollut helvetillinen päänsärky koko päivän herättyäni kello
kuusi ja silloin kömmittyäni vuoteeseen. Huomaan, että Pommery ja Greno
eivät ole puolijumalia ollenkaan, vaan aivan yksinkertaisesti
eräänlaisen alkoholin hankkijoita, jota on ymmärtämätöntä nauttia
litrallinen silmäpuolikissan seurassa kello kolme aamulla.
Mutta minä en kadu sitä. Jos esiinnyin mielettömästi eilen illalla,
niin sitä parempi. En enää taistele sitä vastaan, mikä ei ole
vältettävissä, kun se esiintyy maallisten asiain ylimmän ilon muodossa.
Sillä -- raittiina ja totuudenmukaisesti puhuen -- minä rakastan häntä
rajattomasti.
Lokak. 6 p.
Huomenna hän tulee kotiin. Antoinette ja minä ponnistelemme
valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Tuo kunnon nainen on
täyttänyt koko huoneen kukilla ja -- tunkeutuen Stensonin toimialalle
-- hän on hangannut huonekaluja ja kirjanseluksia ja hopeita ja pannut
puhtaat uutimet ikkunoihin ja pessyt ja kiillotellut, niin että minä
lopulta en uskalla astua enkä istua -- niin minua pelottaa ylen puhtaan
kotini tahraantuminen.
"Yhden seikan olette unohtanut, Antoinette", minä huomautin
pilkallisesti. "Olette unohtanut sirotella portaille orjantappuralehviä."
"Tahtoisin itse paneutua pitkälleni sinne rakkaan enkelin jalallaan
tallattavaksi", Antoinette virkkoi.
"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.
Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän
ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut
hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma
hopeaharjoja ja kampoja -- enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi
hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen
rakasta enkeliä."
"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä
herra tahtoo."
"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi
kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan
muutakin.
Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan
vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle -- niiden laskuun
näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä
minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä
välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä
tulee häät!"
Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina
minua uhkeaa rintaansa vastaan.