Elok. 3 p.
_Etretat, Seine Inférieure_. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä
nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi
matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa
eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua
tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja
sanoin ääneeni:
"Nyt minä keksin sen!"
"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.
"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin
nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa
näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin
saanut vaikenemaan.
Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut
seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin
australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide
lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en
ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä
rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen
koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää,
surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.
Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen
väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti
kasvatetun nuorison keskuudessa.
Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään,
olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä
ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa,
kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen
tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos
maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita
huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.
Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin
liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä
sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja
ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn
mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta
pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle.
Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin
erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia
hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten
pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla
kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja
purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen
hulluuteen -- rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.
Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani
pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan
liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen
lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä
vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen
kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi
pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä
sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni.
Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on
vain uusi kiihotin -- vain tällaista kiihottelua varten Pasquale
näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään
murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän,
vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet
yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen
vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa
hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten
huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.
Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan
tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen,
golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.
Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se
sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea,
jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat
kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen
puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen,
joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi,
jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella
ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista
ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos
astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön
palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet.
Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä
asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa
huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät
Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.
Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme
taivaanrannalla.
Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää,
ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen
nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo
parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki
pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja
palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen
paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä,
kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että
kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä
kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian
riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee
kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet
pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän
nuoren neidin ruumiillisista avuista -- yksityiskohtainen todistelu,
joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään
toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina,
jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu
häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n
hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän
sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä
jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on
kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta.
Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun
rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja
ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa
miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä
kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä
nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman
valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on
haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.
Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut
hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat
tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän
kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut
suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen,
jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet
helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti
tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen
hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja
pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä
mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä
mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on
piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien
miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun
sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi
hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot
kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi
veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn
arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään
vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen
herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.
Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni
ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu
käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:
"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."
Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!
"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"
Hän oli hullaantunut _les betits chevaux_ [pienet hevoset] nimiseen
uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan
heikosti vastustella.
"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."
"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.
"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."
"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka
näin eräässä kaupassa. Voi -- se oli niin kaunista!" Sitten tunnen,
miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä
tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja
varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta,
ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen
huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie
minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa
ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.
"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava,
puhdas, valkea, kaunis hevonen."
Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen
jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen
kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.
"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"
"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"
Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet
menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun
luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan
yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet
taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren
käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin
käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus
Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä
katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla
tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista
nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä
yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen
hänelle varmasti jotakin pahaa.
Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme
makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata
mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde.
Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka
auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka
alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan.
Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui
kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta
loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia
valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä
laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko
joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä,
tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä
olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin
Carlottan tahmeista karamelleista.
Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä
minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin
makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä
ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin
minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen
punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan
onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani
pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä
hartioilleni.
"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja
minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi
pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."
"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä
nöyrästi anteeksi, Carlotta."
"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän
ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.
"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen
aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä
viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja
Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta
minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."
"Ei, ei totisesti", minä sanoin.
Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä
elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä
alan halveksia Hamdi Efendiä.
"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti
juttuja.
"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."
"Onko se säädyllinen laulu?"
"_Kim bilir_ -- kuka tietää?" Carlotta sanoi.
Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen
äkkiä.
"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki
alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan
ole nähnyt Alexandrettaa -- enkä Ayeshaa -- enkä Hamdia. Minä luulen,
että aina olen ollut teidän luonanne."
Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on
puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä
jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto
yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy
nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein
ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin
luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon
perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa
kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että
maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia
varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi
tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille,
niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän
olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet
turviinsa.
"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja
hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.
"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli
vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.
Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut.
Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta
sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen
asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin
kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole
ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua,
ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.
Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken
puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen -- ei
koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki
ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.
"Teillä on kolme, neljä, viisi -- oo, koko joukko harmaita hiuksia",
Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.
"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä
sanoin.
"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."
"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."
"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa.
Silloin ei kukaan pitäisi minusta."
"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"
"Niin -- te -- te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se
tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun
miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö
minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."
"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"
"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."
"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista
velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena.
Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"
"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain
kirjoissa -- turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."
"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.
"Niinkö?" Carlotta kysyi.
"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee
naimisiin hänen kanssansa."
"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.
Se oli pulmallinen kysymys.
"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."
"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa
sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen
miehettömänä!"
"Sitä minä en usko", minä sanoin.
"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.
Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi
kasvonsa lähelle minun kasvojani.
-- "Olenko minä rakastava Seer Marcousta? Mutta kuinka minä saatan
tietää, milloin minä rakastan?"
"Silloin, kun käsitätte, miten äärettömän sopimatonta on keskustella
siitä asiasta nöyrän palvelijanne kanssa", minä vastasin.
"Kun tyttö rakastaa, hän siis ei puhu siitä?"
"Ei, lapsi kulta. Hän antaa salaisuuden kuin umpussa piilevän madon
kalvaa ruusuposkeaan."
"Silloin hänestä tulee ruma?"
"Aivan oikein", minä vastasin. "Katsokaa yhä peiliinne, ja kun
huomaatte, että olette käynyt hirvittävän näköiseksi, niin tiedätte
olevanne rakastunut."
"Mutta kun minusta on tullut niin ruma, ette te enää huoli minusta",
hän huomautti. "Siis ei ollenkaan kannata rakastua teihin."
"Teillä on enemmän johdonmukaisuutta kuin luulin", minä sanoin.
"Mitä on johdonmukaisuus?" Carlotta kysyi.
"Se on antiseptinen aine, joka tuhoaa järjettömyyden basillin ja
tuottaa tosi onnea."
"Minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Minua kummastuttaisi suuresti, jos ymmärtäisitte", vastasin nauraen.
"Tahtoisitteko te, että minä menisin naimisiin ja matkustaisin tieheni
ja jättäisin teidät?" Carlotta kysyi kauan vaiettuaan.
"Minä otaksun", vastasin huoahtaen, "että jonakin kauniina päivänä
tulee tinasotamies ajaen linnaan ajurinrattaissa ja vie mukanaan
prinsessani."
"Oletteko pahoillanne silloin?"
"Rakas ystävä", minä vastasin, "älkäämme keskustelko niin kamalista
asioista näin kauniina iltapäivänä!"
"Tahdotteko mieluummin, että minä taas olen olevinani turkkilainen
vaimonne?"
"Tuhat kertaa mieluummin", minä sanoin.
Ah! Päivä on lopussa. Minä olen pyytänyt pakenevaa hetkeä viipymään;
mutta se nauroi, pudisteli hämähäkinverkkoisia siipiään ja jatkoi
kiitävää lentoaan iäisyyttä kohti.
Istun ikkunassani katsellen rannikkoa, maille vedetyitä
kalastajaveneitä ja kuivamaan ripustettuja verkkoja, jotka häämöttävät
tähtien valossa, ja minä kuuntelen aallokon rytmillistä valitusta, ja
se jyskyttelee korviini tuon typerän lauseen, jota tänä iltana
lakkaamatta olen muistellut.
Mutta miksi minä olisin hullu? Siksikö, että täytän sieluni Jumalan
ihmeellisen maan ja meren ja taivaan katselemisella? Siksikö, että
sydämeni iloksi seurustelen terveen ja suloisen immen kanssa? Siksikö,
että kerran elämässäni antaudun nauttimaan tätä aistien unelmaa, jota
ei ainoakaan epäpuhdas ajatus häiritse?
Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?