Heinäk. 10 p.
Judith ja minä olemme tehneet pienen huviretkemme maalle. Meillä on
tiedossamme pieni mitätön asema erään rautatielinjan varrella noin
puolentoista tunnin matkan päässä kaupungista; sinne voimme pysähtyä,
saada munia ynnä silavaa ravintolassa ja heinäkekoja yksinäisellä
niityllä, ja siellä me voimme nauttia näitä miellyttäviä etuja
karjalauman seurassa. Judithia viehättävät munat ja silava ja
heinäkeot. Minun mielialani filosofinen tyyneys jossain määrin
vaimentaa omaa ihastustani.
Hän oli puettuna lemmikin siniseen puuvillapukuun, joka sopii hänen
kalpeaan ihoonsa. Hän oli oikein sievän näköinen. Kun minä sanoin
hänelle sen, niin hän punastui kuin nuori tyttönen. Olin mielissäni
nähdessäni hänet hyvällä tuulella jälleen. Hän on viime aikoina
tuntunut synkältä ja mielialaltaan horjuvalta, mikä jossain määrin on
häirinnyt keskinäisen suhteemme tavallista tyyneyttä. Mutta tänään hän
ei ole osottanut "temperamentin" jälkeäkään. Hän on osottautunut siksi
miellyttäväksi, henkeväksi Judithiksi, josta hän tietää minun pitävän,
kohtalainen annos keimailua käytöksessään. Lausuipa hän jonkun
ystävällisen sanan Carlottastakin. En pitkään aikaan ole viettänyt niin
häiritsemättömän miellyttävää päivää Judithin seurassa.
En luule, että hän tahallaan koetti miellyttää minua. Se olisi minusta
harmillista. Minä tiedän, että naiset, miellyttääkseen miestä, joka ei
aavista mitään pahaa, saattavat kulkea peninkulmamääriä rakot
jalkapohjissa ja taivaallinen hymy huulillaan. Mutta sellaiseen Judith
on aivan liian järkevä.
Toinen miellyttävä puoli päivän hauskuudessa on ollut se, ettei Judith
ollenkaan ole osottanut sitä taipumusta hentomielisyyteen, joka on
esiintynyt hänessä hänen palattuaan Pariisista. Tämä tyhmä tapa --
sillä muuta se ei itse asiassa ole -- on saanut väistyä henkisen
harrastuksen tieltä. Hänen parhaita ystäviään on Willoughby, suuri
tilastotieteilijä, joka leikillisinä hetkinään julkaisee kuvitettuja
kirjotelmia kansantajuisissa aikakauslehdissä. Hän esimerkiksi
piirustaa sarjan kuvioita, jotka esittävät maailman kansoja ja
vaihtelevat nämä kooltaan kunkin maan asukasluvun mukaansa niiden
yläpuolelle hän piirustaa rivin sikoja, joiden koko on suhteellinen
siihen sianlihamäärään, jonka jokainen eri kansakuntiin kuuluva yksilö
syö. Ne omituiset luonteet, joiden ravintona ovat tosiseikat (minä
puolestani voisin yhtä hyvin käyttää munankuoria ravintonani), pitävät
tällaista kuvaopetusta erittäin mielenkiintoisena. Judith, jolla kuten
useimmilla naisilla on oikullinen sekä henkinen että ruumiillinen
ruuansulatus, on ihastuksissaan, kun hän saa tietää, kuinka monta sikaa
pääministeri syö elämässään, ja kuinka suuren osan maan pintaa
saattaisi pestä niillä lattiaharjoilla, jotka vuosittain valmistetaan
koko maailmassa.
Minä en moiti häntä tämän johdosta, enemmän kuin moitin häntä
siitäkään, että hän pitää rediiseistä, jotka tekevät minut sairaaksi;
en suinkaan tahdo väittää, että hänen makunsa on sairaloinen.
Päinvastoin kiittelen sitä. Nyt Willoughby nähtävästi on huomannut,
että yleisö on niin mieltynyt näihin ajatusta säästäviin
tietopillereihin -- shelatiinikuoriin kätkettyjä pahanmakuisia
lääkkeitä -- että hän tarvitsee apua. Hän on pyytänyt Judithia
avukseen, ja tänään olen saanut Judithin suostumaan hänen
ehdotukseensa. Siitä tulee erinomainen toimi rakkaalle pikku olennolle.
Se on johtava hänen ajatuksensa toisaalle. Hän on unohtava
hentomielisyytensä, jota en voi hyväksyä, ja ellei hän tarjoa minulle
kovaksi keitettyjä tosiseikkoja päivälliseksi, on seurustelu hänen
kanssaan oleva entistään vielä mieluisampi minulle.
Kerran vain hän taas lankesi heikkouteensa. Tämä tapahtui, kun
erotessamme suutelin häntä.
"Se on ensimmäinen, Marcus, kahdentoista tunnin aikana", hän sanoi,
tosin hyvin suloisesti, mutta kuitenkin nuhtelevasti.
Mutta mitä Herran nimessä hyödyttää, että eri sukupuolta olevat
järkevät ihmiset, jotka ovat lähteneet huvimatkalle, alituisesti
tapailevat toistensa huulia? Jos Paavali siinä kuuluisassa kohdassa,
missä hän huomauttaa, että "kaikella on aikansa", vain olisi maininnut
suutelemisen, olisi hän tehnyt ihmiskunnalle vieläkin suuremman
palveluksen.
Heinäk. 13 p.
Tänä iltana tunnen ensimmäisen kerran perintöni saamisen jälkeen
mikä este köyhyys on. Jos olisin hyvin rikas, ostaisin molemmat
naapuritalot, repisin ne ja rakentaisin niiden sijalle neljänkymmenen
jalan korkuisen tornin. Ylinnä siinä olisi hauska huone, jonne
päästäisiin hissin avulla, ja tässä huoneessa minä oleskelisin, eikä
minun tarvitsisi pelätä, että kukaan minua häiritsisi tai murtautuisi
tyyssijaani. Antoinetten toissilmäinen kissa ei voisi raapia oveani
päästäkseen sisään. Antoinette itse ei voisi tulla houkuttelemaan minua
talousasioiden varjolla turhiin jutteluihin; ja minä voisin olla
välittämättä Carlottasta, jonka kanssa pian olen yhtä pääsemättömissä
kuin pikkelsinhajun kanssa, mikä lähtee Crosse Blackwellin tehtaasta.
Hän tulee sisään koputtamatta, katselee kuvateoksia, kävelee ympäri
huonetta, polttaa parhaita paperossejani, hyräilee sävelmiä, jotka hän
on oppinut posetiivinsoittajilta, kumartuu olkani ylitse nähdäkseen,
mitä kirjotan, märehtii iänikuisia karamellejään korvani ääressä ja
nauraa minulle, kun sanon, että hän auttamattomasti on katkaissut
ajatuksenjuoksuni. Tietysti voisin olla töykeä ja heittää hänet ulos
ovesta. Mutta miten lieneekin, unohtuu se minulta aina, kunnes minulle
-- liian myöhään -- selviää, minkä vahingon hän on saanut aikaan.
Luulin kumminkin, että kun Carlotta oli neiti Griggs'in huostassa ja
Antoinette kissoineen hommaili aamiaiskastrullien keskellä, minun ei
tarvinnut pelätä mitään häiritseviä käyntejä. Nyt käsitän, että torni
on ainoa pelastukseni. Ja tornia en voi rakentaa; tästälähin minun siis
täytyy antautua alttiiksi kaikille kissa- tai naisolennoille, jotka
vain suvaitsevat hännystellä ympärilläni.
Järjestelin muistiinpanojani. Päähäni oli juuri pistänyt nerokas
ajatus, joka koski Francois de Villon'in elämää ja Cosrao de Medicin
samanaikuista hovia; aijoin juuri panna sen paperille, kun ovi avautui
ja Stenson ilmoitti:
"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."
Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei
vielä ole tullut takaisin.
Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi
suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät.
He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.
"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä
tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin
kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin
seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat
aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.
"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät
aivan täynnä!"
Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä
he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille
huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja
se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan,
mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää -- saatoinhan
kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat
aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä
oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan
kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?
"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa
henkilöä. En voi ehdottaa ketään."
"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun
itsesi täytyy armahtaa meitä."
"Minä -- säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte
varmaankin kärsiä hirveää merikipua."
Dora tuli juosten huoneen poikki.
"Minä tahtoisin ravistella häntä! Hän ymmärtää kyllä, vaikkei ole
ymmärtävinään. En tiedä, miten voimme selviytyä, ellet sinä tule
mukaan."
"Et saata kieltäytyä, Marcus. Siitä tulee viehättävä huvimatka -- ja
huvipursi on erinomaisen mukavasti sisustettu -- ja ajattele
tummansinisiä vuonoja -- ja sitten meillä on ranskalainen kokki. Sinä
teet meille suuren palveluksen."
"Kas niin suostu pois!" pyysi Dora.
Toivoisin, ettei tyttö olisi tuollainen uhkea Juno. On vaikea tulla
toimeen sellaisten isokasvuisten, atleettisten naisen kanssa. Täti ei
tuota minulle vaikeuksia -- hänen päänsä minä panen pakinallani
pyörälle.
Mutta Dora ei ymmärrä ivaani; hän purskahtaa äänekkääseen, raikkaaseen
nauruun ja sanoo: "Mitä joutavia!" ja se tuhoaa koko minun henkisen
sotavarustukseni.
"Te olette kovin ystävällisiä, kun ajattelette minua", sanoin tädille,
"ja ehdotus on houkutteleva -- niin -- hyvin houkutteleva -- mutta --"
"Mutta mitä?"
"Minulla on niin paljon työtä", vastasin laimeasti.
Jessica täti nousi paikaltaan, hymyili armollisesti minulle, aivan kuin
olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, ja vei minut mukanaan parvekkeelle
Doran kainosti siirtyessä toiseen huoneeseen kirjojen luo.
"Etkö voi järjestää asioita jollakin tavalla? Dora rukka on muuten
aivan lohduton."
Minä tuijotin hetken verran häneen ja sitten Doran leveään selkään ja
tukeviin lanteisiin. Lohduton? En käsitä, mitä kunnon nainen tarkottaa.
Jos hän olisi halpa olento, joka koettaisi tunkeutua hienoihin
seurapiireihin parooniuteni avulla, saattaisin käsittää, että hän
tahtoisi ottaa minut joukonjatkoksi kerskatakseen minusta. Mutta
arvonimet ovat hänen salongissaan yhtä tavallisia kuin teekupit. Ja
Doran lohduttomuus --.
"Jos tulisin, hän kuolisi ikävään!" minä sanoin.
"Sille vaaralle hän kernaasti paneutuu alttiiksi!"
"Mutta miksi hän tavottelisi marttyyrinkruunua?"
"Toisestakin syystä", sanoi täti välittämättä kysymyksestäni ja katsoi
minuun terävästi, "toisestakin syystä olisi hyvä, jos tulisit mukaan
huvimatkalle." Hän hiljensi äänensä. "Sinä tapasit neiti Gascoignen
puistossa viime viikolla --."
"Erittäin miellyttävä ja ystävällinen nuori neiti", pistin väliin.
"Minä pelkään, että olet ollut hiukan varomaton. Ihmiset ovat alkaneet
juoruta."
"Silloin he ovat olleet varomattomia, enkä minä."
"Mutta, hyvä Marcus, kun singautat kauniin nuoren naisen, jonka esität
muhamettilaisena holhokkinasi, keskelle Lontoon seurapiirejä, ja kun
hän panee toimeen julkisen kohtauksen -- niin -- mistä ihmiset
puhuisivat ellei siitä?"
"He saattaisivat puhua ennaltamääräysopista tai kalanhinnasta",
vastasin kohteliaasti.
"Mutta minä vakuutan sinulle, Marcus, että tästä on syntymässä
skandaali. Väitetään totisesti, että hän asuu täällä sinun luonasi."
"Väitetään niin paljon sekä totta että valhetta", sanoin minä.
Täti huoahti, ja me keskustelimme hetken ajan ihmisluonnon kehnoudesta.
"Minä olen ajatellut", sanoi täti vihdoin, "että jos ottaisit
holhokkisi mukaasi tälle Norjan matkalle, niin skandaali tukahtuisi
alkuunsa."
Hän loi minuun terävän katseen, ja hänen suvaitsevaisen hymynsä takana
piili vanhan sotapäällikön järkähtämätön lujuus. Se oli taitavasti
viritetty ansa.
Minä tartuin hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen
sormenpäitään.
"Kiitos, rakas täti, että jalomielisesti luotat kunniallisuuteeni",
sanoin minä, "vakuutan sinulle, että sinulla on täysi syy siihen."
Takanamme olevasta huoneesta kuuluva raikas, äänekäs nauru keskeytti
minut.
"Harjoitteletteko te molemmat jotakin näytelmäkappaletta?" huudahti
Dora.
Minulla oli ylläni vanha koulutakki ja jaloissa keltaiset maurilaiset
tohvelit, jotka pari vuotta sitten olin ostanut Tangerista. Hiukseni
olivat pystyssä, koska tapanani on työtä tehdessäni pujotella sormeni
niihin. Näin ollen ulkonäköni mahdollisesti ei tehnyt aivan niin
arvokasta vaikutusta kuin olin luullut. -- Käytin hyväkseni tilaisuutta
saadakseni tädin pois parvekkeelta huoneeseen, missä Dora oli.
"No, onko äiti voittanut?"
"Dora hyvä", sanoin minä kohteliaasti, "kuinka saatat olettaakaan,
että voisi olla kysymys voittamisesta?"
"Tuon saattaa käsittää kahdella tavalla", sanoi Dora kiivaasti.
"No, no, älkää nyt riidelkö, lapset", ehätti täti sanomaan hellään ja
äidilliseen tapaansa, joka minusta on kovin epämiellyttävä. "Marcus
koettaa järjestää asiansa, ja hän antaa meille vastauksen parin päivän
kuluttua."
"Milloin aiotte lähteä?" minä kysyin.
"Aivan piakkoin. Kahdentenakymmenentenä päivänä."
"Minä kyllä annan teille varman vastauksen hyvissä ajoin", sanoin minä.
Saattaessani heitä portaita alas, kuulin ovea avattavan käytävän
toisessa päässä, ja kun käännyin katsomaan, näin Carlottan pistävän
ulos kauniin päänsä katsellakseen vieraita. Viittasin hänelle
kiireisesti, että hänen piti hävitä, ja täti ja Dora poistuivat
aavistamatta mitään. Heidän pois vierivien vaunujensa töminä oli
musiikkia minun korvissani.
Carlotta syöksyi ulos huoneestaan kintereillään neiti Griggs, joka pani
vastalauseensa tätä menettelyä vastaan.
"Kutka nuo hienot naiset olivat?", hän huudahti ja otti minua
käsivarresta.
"Kutka nuo naiset ovat?" korjasin minä.
"Kutka nuo naiset ovat?" toisti Carlotta kuin papukaija.
"He ovat ystäviäni."
Sitten tuli ikuinen kysymys:
"Onko se nuori naimisissa?"
"Neiti Griggs", sanoin minä, "olkaa hyvä ja terottakaa Carlottan
mieleen, ettei yksikään englantilainen tyttö koskaan ajattele
avioliittoa, ennenkuin hän todella on kihloissa, eivätkä hänen
ajatuksensa silloinkaan ulotu häitä pitemmälle."
"Mutta onko hän naimisissa?" intti Carlotta.
"Soisipa taivas, että hän olisi", nauroin minä varomattomuudessani,
"silloin hän ei tulisi häiritsemään minua aamutyössäni."
"Vai niin, hän tahtoo mennä naimisiin teidän kanssanne!" huudahti
Carlotta.
"Neiti Griggs", sanoin minä, "Carlotta ryhtyy jälleen opiskeluunsa", ja
sitten menin portaita ylös ikävöiden ihanaa tornia, jonne saattoi
päästä ainoastaan hissin avulla.
Heinää. 14 p.
Pasquale tuli yhdeksän aikaan; Carlotta ja minä pelasimme juuri silloin
korttia.
Pasquale on muuttolintu, jolla ei ole vakituista asuntoa. Muutama
viikko sitten hän jätti entiset huoneensa ja muutti asumaan erään hyvän
ystävänsä luo, joka on näyttelijä ja jonka vaimo on matkoilla. Tämä
ystävä asuu aivan lähellä meitä. Mistä syystä Pasquale, joka rakastelee
olemassaolon sykähteleviä keskuksia, on katsonut hyväksi hautautua
tähän melkein maaseutua muistuttavaan osaan kaupunkia, sitä en käsitä.
Hän väittää, että hän voi ajatella paremmin täällä.
Pasqualeko ajattelisi! Yhtä hyvin lohi saattaisi väittää laulavansa
paremmin lammikossa! Tästä naapuruudesta on joka tapauksessa ollut
seurauksena, että hän monta kertaa ohimennen on pistäytynyt meillä,
vaikka hän tavallisesti tulee myöhemmin.
"Istukaa kaikin mokomin hiljaa, älkääkä turmelko taulua!" hän huudahti.
"Mikä suloisen runollinen pari! Te pelaatte korttia! Ihastuttavaa!"
Minä inhoan kortteja. Ne ikävystyttävät minua. Samoin on
shakkipelinkin laita. Ihmiset nimittävät niitä mielellään älylliseksi
ajankuluksi; mutta jos ihminen tahtoo harjotella järkeään, saattaa hän
kyllä tässä mutkikkaassa maailmassa löytää tarpeeksi paljon ongelmia,
joilla vaivata järkeään ja joiden miettimisestä koituisi enemmän hyötyä
sekä maailmalle että hänelle itselleen. Ja mitä ajankuluun tulee, on
minun mielipiteeni se, että jos kaksi tai useampia järkeviä ihmisiä
asettuu korttia pelaamaan, osottavat he siten syvästi halveksivansa
toistensa keskustelutaitoa. Nämä huomautukset eivät koske Carlottan ja
minun peliä. Carlotta on lapsi, ja häntä täytyy huvitella. Hän on
harvinaisen nopeasti oppinut pelaamaan korttia, ja vaikka tänä iltana
vasta pelasimme kolmannen kerran, oli hän juuri voittamaisillaan, kun
Pasquale ilmestyi.
"Se on erinomaisen hauska peli", selitin minä. Pasquale nauroi.
"Epäilemättä! Kunnioitettava ajanviete. Olkaa hyvät ja jatkakaa!"
Mutta Carlotta heitti kortit pöydälle, heittäytyi itse istumaan sohvaan
ja sanoi, että hän mieluummin tahtoi puhella Pasqualen kanssa.
"Hän sanoo niin hullunkurisia asioita."
Sitten hän hypähti alas sohvalta ja ojensi Pasqualelle suklaarasian,
joka ei koskaan ole kaukana. Miten notkeat hänen liikkeensä ovat!
"Pasquale sanoo, että te olette ollut hänen opettajanaan koulussa ja
että te usein löitte häntä isolla kepillä", huomautti hän kääntyen
minun puoleeni Pasqualen valitessa karamelleja suklaalaatikosta.
Pasquale menetteli kuitenkin niin kömpelösti, että laatikko liukui
Carlottan kädestä ja sen sisältö vieri lattialle. Molemmat ryömivät nyt
nauraen ja kuiskaillen ympäri lattiaa poimien takaisin ne laatikkoon.
Omituista, etten muista Pasqualen Carlottan läsnäollessa puhuneen
nuoruudenajastamme. Aioin juuri kysyä, milloin hän oli sepittänyt sen
jutun -- sillä ensiksikään ei koulun apulaisopettajilla ollut oikeutta
kurittaa oppilaita ja toiseksi Pasquale minun tullessani sinne oli
kuudennella luokalla ja jo vapautettu ruumiillisesta rangaistuksesta --
kun molemmat nousivat lattialta punaisina ponnistuksistaan, ja Pasquale
teki jonkun hupaisan huomautuksen, joka sai minut unohtamaan
kysymykseni.
Kaikki tämä on vähäarvoista. Pasqualen tämäniltaisen käynnin tärkein
seuraus on muuan keksintö.
Mutta onko se todella keksintö? Eikö se pikemmin ole vaikutinten
vääristelyä, johon Pasqualen moraaliton intelligenssi on tehnyt itsensä
syypääksi?
"Kapalolapsi olisi älynnyt sen", vakuutti Pasquale. "Taivas varjelkoon,
jos minä olisin sinun sijassasi, lähtisin tuolle huvimatkalle,
hakkailisin hurjasti jokaista purressa olevaa naista, täyttäisin
kokonaisen albumin heidän hiuskiharoillaan, saisin heidät vihaamaan
toisiaan kuin myrkkyä ja julkaisisin matkan päätyttyä kihlaukseni
Carlottan kanssa, ja kun he sitten tulisivat häihin, asettaisin tuon
albumin etumaiseksi niiden lahjojen joukkoon, jotka sulhanen antaa
morsiamelle. Hitto vieköön! Minä parantaisin heidät, niin etteivät he
enää pyydystelisi miestä!"
Mikä lienee saanutkin minut kertomaan Pasqualelle aiotusta
merimatkasta. Kauan sen jälkeen kuin Carlotta oli lähetetty levolle, me
istuimme avoimen ikkunan ääressä tupakoiden ja katsellen, miten
täysikuu valaisi puiden latvoja. Meitä ympäröi leudon kesäillan lumoava
ilma, joka vaikuttaa tylsistyttävästi sekä ruumiiseen että tahtoon. Jos
nuorella Lorenzolla sellaisena iltana sattumalta on Jessica vieressään,
käyttäytyy hän ikuiseksi onnettomuudekseen kuin idiootti, ja sellaisena
iltana filosofi on kylliksi hullu keskustellakseen yksityisistä
asioistaan Sebastian Pasqualen laisen ihmisen kanssa.
Mutta jos hänen olettamuksensa ovat oikeat, on minun kiittäminen illan
tylsistyttävää vaikutusta paljosta. Minua on varotettu vaaroista, jotka
ympäröivät minua; vaaroista, jotka uurtaisivat tornini perustusta ja
petollisesti kiipeilisivät ylös sen muureja pitkin, vaikka se olisi
luoksepääsemättömin torni, minkä ihmiskäsi koskaan kykenisi rakentamaan
Regent's Parkin laitaan. Nainen, joka kaikin voimin tavottelee miestä
itselleen, pystyisi varsin hyvin lentämään torninikkunaani
ilmapallossa. Eikö Jessica tädin tarkotuksena ole yllättää minut ja
viedä minut mukanaan huvipurressaan?
"Kunpa vain saamme miehen onnellisesti merirosvolaivaan, on hän
meidän!" hän ajattelee.
Mutta mies ei aio tulla merirosvolaivaan. Hän aikoo pysytellä niin
kaukana laivarannasta kuin suinkin mahdollista. Ei hän myöskään aio
antaa vietellä itseään ottamaan mukaansa kaunista muhamettilaista
holhokkiansa oikeamielisyytensä ja moitteettoman moraalinsa
todistukseksi. Pitäkööt he häntä muhamettilaisena holhokkinani tai
hourina tai babylonilaisena prinsessana -- miten vain haluavat.
Pasquale mahtaa olla oikeassa. Sadat pikkuseikat ovat omiaan
todistamaan sen. Nyt johtuu mieleeni, että Judith kerran piti minua
pilanaan yksinkertaisuuteni tähden.
Jessica tädin vehkeilyjen koko tarkotuksena on saada minut naimisiin
Doran kanssa, ja Dora on taipuvainen. Mennä naimisiin Doran kanssa!
Paljas ajatus vaikuttaa kuumetta lieventävän ja hikoilemaan panevan
lääkkeen tavoin! Hän paukuttaisi epäsointuja minun kuluneilla
hermosoittimillani päivän pitkään. Kuukaudessa olisin aivan hullu.
Mieluummin, niin, äärettömän paljon mieluummin minä menisin naimisiin
Carlottan kanssa. Carlotta on luontoa; Dora ei ole edes taideluomana
mitään. Miksi ihmisten ja enkelien nimessä menisin naimisiin Doran
kanssa? Ja miksi (ellei saadakseen Lady Ordeyne'n nimen) hän tahtoisi
mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole leikitellyt hänen
neitseellisillä tunteillaan; ja että hän viime aikoina äkkiä
romanttisen intohimoisesti olisi kiintynyt minuun, on minun vaikea
uskoa. Minusta nähden hän mielellään saa olla lohduton kuin Kalypso. Se
on tekevä hänelle hyvää. Sitten hän voi kirjottaa siitä pienen
kertomuksen johonkin aikakauslehteen.
Tämä on pöyristyttävää. Huolimatta hänen meluavasta esiintymisestään,
hänen kerrassaan eläimellisestä hyvinvoinnistaan ja hänen
puutteellisista tiedoistaan, olin kuitenkin aina luullut, että Dora oli
kiltti tyttö.
Onko kilttien tyttöjen tapana pyydystellä miehiä?
Taatto taivahinen! Tuohan kuulostaa jonkun The Daily Telegraph lehteen
painetun hullunkurisen kesäpakinan otsakkeelta!
Xl LUKU.
Heinäk. 19 p.
_Campsie Skottlanti_. Tänne minä olen matkustanut merirosvoutta
harjottavia sukulaisiani pakoon. Minä olen turvautunut keskellä
skottlantilaista nummea sijaitsevaan pappilaan, ja kylästä, joka on
täältä puolen peninkulman päässä, on viisi peninkulmaa lähimmälle
rautatieasemalle. Täällä voin olla välittämättä Jessica tädistä.
Keskusteluni Pasquale'n kanssa aiheutti minulle rauhattoman yön. Uneni
häiriytyi nähdessäni unta merirosvoaluksista. Olin näkevinäni pääkallon
ja luunikamien oudosti sulavan yhteen vihkisormukseksi ja aito
lemmensolmuksi. Minä heräsin ja olin vakuutettu siitä, että, niin kauan
kuin alus liikkui Englannin vesillä, en voinut elää turvallisena
Lontoossa. Minä päätin paeta. Mutta minne?
Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla
avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc
Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän
yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan
sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja
Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi
tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä
saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma,
ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in
viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen
junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen
hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen
ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan
Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.
Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa
lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman
päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole
tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään
rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen
ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on
leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa,
vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan
huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan
porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen
kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän
väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen
hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään
kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää
selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä
sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan
niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.
Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on
vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä
näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä
virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä
kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti.
Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla
se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan
ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa:
kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi
Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä
kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus
oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti
herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka
sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua
ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen
paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä
ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc
Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin
isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika,
kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin
tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.
Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että
ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa
maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet.
Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen
unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä
englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein
määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan,
ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan
pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian
kaltaisella teoksella on.
Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja,
mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin
Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin
jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että
Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka
lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen
oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden
korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen
menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja
Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana
olen uskonut hallitusohjakset.
Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin
panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista
varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta
minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan
omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.
Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä
vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että
Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä,
rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien
aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.
"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo,
"edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja
pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"
Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?
Heinäk. 21 p.
Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni
vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki
asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos
vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni
ollen ilosta aivan suunniltaan.
"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?"
minä kysyin ajaessamme kotiin.
Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.
"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."
"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli
joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu
kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.
"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.
Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin
tehdään lapselle.
"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin
muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"
"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan
laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän
ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"
Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista
täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin
onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista
ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta
hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka
tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei
saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä
määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan
tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin
silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi
alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla
oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.
Heinäk. 22 p.
Kaikesta päättäen ei hänen käytöksensä kuitenkaan ole ollut ollenkaan
moitteetonta. Neiti Griggs kertoi, että hän oli käyttänyt hyväkseen
minun poissaoloani upottautuakseen hajuvesiin, mikä meidän talossamme
lasketaan inhotttavimpien rikosten joukkoon kuuluvaksi. _Mulier bene
olet, dum nihil olet_ (Nainen haisee hyvälle, kun hän ei ollenkaan
haise) on kirjoitettuna meidän huoneentauluumme. Kerran kun hän oli
ollut tottelematon ja tuli seurusteluhuoneeseen löyhkäten ylang
ylang'ille, lähetin hänet takaisin huoneeseensa vaihtamaan vaatteet
kiireestä kantapäähän asti, kylpemään ja pysymään poissa, kunnes
Antoinette takaisi, että hän oli hajuton. "Voi, herra", muistan
Antoinetten vastanneen, "se on mahdotonta; se karitsa kultahan tuoksuaa
kuin kevätkukkaset -- luonnostaan." Ja se on totta. Hän tekeekin
sentähden kaksinkertaisen rikoksen käyttäessään hajuvesiä.
"On vakavammastakin asiasta kysymys", neiti Griggs sanoi.
"Minä voin tuskin uskoa, että saattaa olla olemassa mitään vakavampaa
kuin se, että tekeytyy vastenmieliseksi lähimmäisillensä", minä sanoin.
"Ellei miellyttäväksi tekeytyminen", neiti Griggs vastasi pisteliäästi.
Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkotti.
"Minä olen keksinyt", hän ilmotti, "että Carlotta on harjottanut
salaista hakkailua maustepuoti-herran kanssa."
"Minä olen mielissäni, ettei kysymyksessä ole teurastajapoika", minä
mutisin.
Neiti Griggs tirskahteli hölmömäisesti, ikäänkuin olisin minä laskenut
leikkiä. Vakavasti häntä siihen kehotettuani hän kertoi koko kamalan
jutun. Hän oli tavannut Carlottan heittämässä lentosuukkosta miehelle.
Hän oli myös nähnyt miehen salavihkaa pistävän kolmikulmaisen
kirjelipun Carlottalle, ja Carlotta oli uhmaillen kieltänyt
luovuttamasta lemmenlehtistä.
"Mitenkä nykyaikaan käsitellään", minä kysyin, "nuoria naisia, jotka
hakkailevat maustepuotilaisia. Renessanssiaikaan heitä piestiin.
Viisaalla Navarran Margaretalla oli tapana lyödä tytärtänsä Jeanne
d'Alberecht'ia paljon pienemmistä rikkomuksista. Tai sitten hänet
lähetettiin luostariin ja pantiin koppiin rottia seuranaan. Mutta
nykyaikaan -- mitä te ehdotatte?"
Mielikuvitukseton olento ei osannut ehdottaa mitään. Hän uskoi, että
minä ymmärsin, miten rikos oli käsiteltävä. Kenties ehkäisytoimenpiteet
olisivat tehoisemmat kuin rankaisu. Mutta mitäpä minä tiedän
suojeluskeinoista, joita käytetään nuorten naisten kasvatuslaitoksissa.
"Lähettäkää Carlotta tänne minun luokseni", minä vihdoin sanoin
alistuen kohtalooni.
Vielä yhden aamun työ piloilla!
Carlotta astui huoneeseen ja tuli kirjoitustuolini ääreen isot tummat
silmät luotuina minuun ja kädet kaikkein säädyllisimmin selkään
painettuina. Hän oli kuin viattomuutta esittävä Greuze'n taulu. Minä
uskoin entistä vähemmin, että rikos oli niin kuulumaton.
"Tiedättekö, miksi olen lähettänyt noutamaan teitä?" minä kysyin
ankarasti.
Hän nyökkäsi.
"Te olette siis hakkaillut maustekauppa-herraa?"
Hän nyökkäsi jälleen. Minä rupesin tuntemaan voimakasta
vastenmielisyyttä maustekauppa-herraa kohtaan. Se oli nöyryyttävimpiä
kokemuksia, mitä milloinkaan olen tehnyt. Luulen, että olen nähnyt
kysymyksessä olevan yksilön -- tanakka, punatukkainen, kesakkoinen
nulikka.
"Miksi teitte niin?" minä kysyin.
"Hän tahtoi hakkailla minua", Carlotta vastasi.
"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.
"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.
"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö,
että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"
"Nyt te olette vihainen minulle?"
"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."
Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta
sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän
kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen,
ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit.
Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä
kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan
hyvettä.
"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi
teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa
käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista
nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla
maailmassa."
"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä --", Carlotta
sanoi.
"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan
nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen
varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä
minä tulen oikein iloiseksi."
Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen
paperiliuskan taskustaan.
"Hän kirjoittaa runoja -- minusta", hän huomautti ja ojensi minulle
paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.
Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen
lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut
uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista
sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja
heitin sen paperikoriin.
"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle.
Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet
hirtettäisiin."
"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.
"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät
kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan,
rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"
"Pasquale", Carlotta vastasi.
"Pasquale?"
"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko?
Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä on
Timkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen.
Hän saa kernaasti tappaa itsensä -- siitä minä en välitä."
"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta.
Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"
Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen
tohvelinsa kärkeä.
"Minä menin kävelemään, ja hän tuli minua vastaan kulmassa ja käveli
minun kanssani. Oliko se väärin?"
"Mitä kunnon Hamdi Efendi olisi sanonut siitä?"
Naisen tavoin hän kiersi kysymykseni.
"Minä toivon, että Hamdi on kuollut. Luuletteko, että hän on kuollut?"
"Toivon, ettei hän ole. Sillä jos te käyttäydytte näin, täytyy minun
lähettää teidät takaisin hänen luokseen."
Huomaamatta hän oli lähestynyt tuoliani ja tullut aivan minun viereeni.
Nyt hän laski käsivartensa hartioilleni. Se on hänen kauniita,
mielisteleväisiä temppujaan.
"Minä lupaan olla kiltti -- hyvin kiltti", hän sanoi.
"Se teidän pitää olla", minä sanoin ja kumarsin pääni taaksepäin.
Hän huomasi varmaankin pehmeämmän sävyn äänessäni; sillä minä häpeän
vielä, kun minun pitää panna paperille, mitä tapahtui. Salamannopeasti
hänen toinen käsivartensa laskeutui leukani alle yhtyäkseen toiseen, ja
kun hän sitten oli saanut minut paulaan, hän kumartui alas ja suuteli
minua. Hän painoi myös poskensa minun poskeani vastaan.
Vaikka hän on mennyt levolle monta tuntia sitten, tunnen vielä
sanomattoman pehmeän, lämpöisen syleilyn.
Minä vannon, että miehen täytyisi olla vähintäin kivenkovaksi
keitetty muna työntääkseen hänet luotaan. Hänen huuliensa kosketus oli
kuin kasteisten ruusunlehtien kevyt hyväily. Hänen hengityksensä
tuoksui kuin vastaniitetty heinä. Hänen tukassaan, joka hipaisi minun
otsaani, oli orvokin haju.
Lähetin hänet takaisin neiti Griggsin luo. Hän juoksi nauraen ulos
huoneesta. Hän on saanut täydellisen synninpäästön hävyttömästä
kiemailustaan ja raa'asta kielestään. Vielä pahempi on, että hän on
keksinyt, miten hänen vastedes pitää menetellä saadakseen sen. Velho on
älynnyt lumousvoimansa, ja käytettyään kerran voitokkaasti valtaansa,
hän kyllä ensi tilaisuuden sattuessa tekee sen uudelleen. Minä olen
sekä omissa silmissäni että hänen silmissään romahtanut alas korkealta
jalustaltani. Tästälähin hän on tunteva minua kohtaan ainoastaan
hyvänsävyistä suvaitsevaisuutta; hän on pitävä minua vain Timkinsinä,
joka tosin ei varastele.
Minä olin houkka, kun vastasin hänen suudelmaansa.
Sen jälkeen en ole nähnyt häntä. Söin klubissa ja olin
velvollisuuskäynnillä rouva Ralph Ordeynen ja Rosalie serkun luona
heidän auringottomassa kodissaan Kensingtonissa.
Minut otettiin vastaan hyvin kylmästi. Rosalie ojensi minulle
tavallista veltomman kätensä ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta
jättääkseen minut kahden äitinsä kanssa, joka jääkylmään tapaan
keskusteli lämpimästä säästä. Itse teekin oli jos mahdollista
tavallista kylmempää.
Olin luvannut tavata Judithin Kensington Gardensissa. Saattaessani
hänet kotiin kerroin, miten kylmästi minut oli otettu vastaan.
"Hyvä ystävä", hän huomautti -- minä en siedä noita alkusanoja, joita
Judith aina käyttää jonkun epämiellyttävän huomautuksen johdantona.
"Hyvä ystävä, olen vakuutettu siitä, että sinulla on huonoin maine,
mitä juuri kellään Lontoossa saattaa olla. Sinun taloasi pidetään
suunnilleen samanlaisena kuin -- Salomon taloa -- vähentämällä vaimojen
kunniallinen vastapaino, ja sinun rakkaat sukulaisesi ovat syystä
närkästyneet."
Minä selitin, että se oli pöyristyttävää. Judith vastasi, että itse
olin antanut aihetta panetteluun.
"Mutta mitä minä saatan tehdä?" minä kysyin.
"Toimita hänet täysihoitoon johonkin perheeseen; se sinun olisi pitänyt
tehdä heti. Minäkin, joka kuitenkaan en ole ahdasmielinen, pidän ylen
sopimattomana, että hän asuu sinun kotonasi."
"Lapsi kulta", minä sanoin, "onhan siellä Antoinette."
"Pyh!" tai jotakin sentapaista pääsi Judithin huulilta.
"Ja Stenson. Ei kukaan, joka näkee Stensonin, saata epäillä hänen
isäntänsä moitteetonta kunniallisuutta."
"Kun puhuu sinun kanssasi, saattaisi todella menettää
kärsivällisyytensä", Judith sanoi.
On toivotonta keskustella Carlottasta hänen kanssaan. Minä en aio tehdä
sitä enää.
Istuimme hetken ajan puiden alla puhellen vähäpätöisistä asioista. Hän
viihtyy siinä toimessa, jonka Willonghby on hänelle antanut. Aamut hän
viettää British Museumissa asiakirjojen ja muun makulatuurin
ympäröimänä ja illat hän käyttää muistiinpanojensa järjestämiseen.
Willonghby kehuu häntä paljon.
"Ja sitten minun pitää kertoa sinulle jotakin, joka varmasti ilahduttaa
sinua", hän jatkoi. "Arvaahan, kuka kävi minun luonani eilen? Rouva
Willonghby. Hänen miehensä tahtoo, että minun pitää viettää elokuu ja
syyskuu maatilalla, jonka he ovat vuokranneet Pohjois-Wales'issä, ja
auttaa häntä hänen kirjoittaessaan uutta kirjaansa -- hänen
yksityissihteerinään, ymmärräthän. Vastasin, etten koskaan noudattanut
mitään kutsuja. Minun täytyy mainita sinulle, että nyt näin rouva
Willonghbyn ensimäistä kertaa. Hän laski sydämellisen ystävällisesti
kätensä minun käsivarrelleni ja sanoi: 'Minä tunnen koko asian, rakas
ystävä, ja siksi juuri minä itse tulen Haroldin puolesta.' Eikö hän
ollut herttainen?"
Judith katsoi minuun, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Hyvä Marcus, enhän minä ole huono nainen, vai kuinka?"
"Lapsi kulta", sanoin syvästi liikutettuna, "sinä olet maailman paras
nainen. Asia ei suinkaan ole niinpäin, että rouva Willonghby on tehnyt
sinulle palveluksen, vaan päinvastoin hän on hankkinut itselleen
verrattoman edun -- sinun ystävyytesi."
"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."
Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat
uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu
merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista
tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten
salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi
antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista,
jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei
tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän
kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti
älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.
Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia -- se on,
koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen
persoonallisuutensa -- mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole
ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen
esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea
epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin
sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä
anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen
henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän
peittää vaatteillaan.
Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi
epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen
siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä
ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten
sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä
nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö,
vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että,
kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia
määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin
peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä
Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn
kutsun hänessä herättämiä tunteita.
Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimme
Kensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in.
Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hän
katseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.
"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka
vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta -- siitä,
kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren
naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän
puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan,
taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että
sinä tahdot käydä naispsykologista!"
"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.
"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento,
joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."
Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella
ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin
luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden
vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti
tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.