Heinäk. 5 p.
Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen
avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos.
Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin
myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini
leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli
voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä
olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että
olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan
ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä
asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko
viehätyksensä.
Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen
piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten
naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään
esiintymiseen.
Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin
paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista
ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että
yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun
pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan,
ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä
tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan
paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla
kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun
minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen
pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän
puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen
olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana
sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he
itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja
mielipiteistä.
Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä
hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan
mieleen -- käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen
toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.
Kutsutin Carlottan luokseni.
"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin
näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin
vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä
samalla tavalla kuin hekin."
"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.
"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"
Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen
uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina,
puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin
paljon huolta.
Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän
kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein
vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku
yltään.
"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa
törrölleen.
"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."
"Mutta lauantai-iltana --" hän alotti.
"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä
kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos
teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen
joskus toiste."
"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.
Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne
putosivat yhtäaikaa alas poskille.
"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.
"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet
tukahduttivat hänen äänensä.
Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen
povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.
Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.
Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen
rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle
sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun
erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin
kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin
sen hänen käteensä.
"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän
teille."
Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän
kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.
En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin
Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin
kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun
sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta
hellyydenosotuksestaan.
"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt
saavat syleillä ainoastaan isoisiään."
Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas
foksterrieriä.
"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.
"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta
jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla,
käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.
"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"
"He luulisivat teitä --" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he
luulisivat teitä katunaiseksi."
"_Hou!_" huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun
luokseni ja veti minua hihasta.
"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"
Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.
Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä.
Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.
Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme
pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä.
Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä.
Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko
naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat
niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon
nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa
tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä
johtunut jotakin, hän kysyi:
"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"
"Ovatko ne _mitä_?" läähätin minä.
"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. Neiti
Griggs pani minut lukemaan ääneen siitä -- Thack -- Thack --"
"Thackeray?"
"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät
itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä.
"Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne -- myydäksenne minut?"
"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.
Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän
tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle,
joka päästi surkean ulvonnan.
"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen
kaunis."
Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran
omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.
"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen,
mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä,
saisin teistä ehkä puoli kruunua." --
"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian
sananmukaisesti.
"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi.
Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään
sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät
myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."
"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"
"Pelkkää valhetta", sanoin minä.
Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle
anteeksi.
"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"
"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.
Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena
tajuttaviin asioihin.
"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.
"Kuka sen on sanonut?"
"Pasquale."
"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät
kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden
ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa
jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan,
Caligula, Faublas, Casanova."
"Ja hän sanoo myöskin valheita?"
"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin
kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata
krossia päivässä."
"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän
hänestä paljon", sanoi Carlotta.
"Ikävä kuulla", minä sanoin.
Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös
hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan,
ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän
päähän.
"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.
Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti
Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös
koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan
säikähtyen suuttumustani.
"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman
pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini --
pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan -- on muhamettilainen, ja
-- hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä
uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt
on tapahtunut."
Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti
hymyillen minuun.
"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten
syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan
vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on
syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."
Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani
koiran!
"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en
muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin
ymmälleni --."
"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona",
keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani
transcendentaalisesta matematiikasta."
Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut
omaatuntoani."
"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle
hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.
Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului
Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle
olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen
kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana
inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.
Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.
"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.
"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te
menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."
Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.
Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti
sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti
hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa.
Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä,
ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.
Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten
rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.
"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen
valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin
hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle
oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa
luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa,
eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi
kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut
itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti
itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut
koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni
koira ja että minä olin suuttunut häneen.
Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman
käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali,
joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin
omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä
suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen
toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin
Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että
neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen
hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman
laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen
menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa
vireillä.
Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän
tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi,
olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki,
mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.
"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta
itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo
'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan -- ihana kirja,
jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: '_Yhtä
paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan,
että hanhi käy paljain jaloin_'."
"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että
hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole
onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein
päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" -- hän purskahti
ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä
hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan -- aivankuin
Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle -- kuin
saattaisi nähdä Hamdin itkevän. _Hou!_"
Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti
vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.
"Seer Marcous!"
"No?"
Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo
olla oikein mielisteleväinen.
"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne
lauantaina."
"Todellako?"
"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne
taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"
Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.
"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli
ihastuksissaan.
Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.
Heinäk. 8 p.
Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan
mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan
puoleen ja sanoin:
"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."
"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.
"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.
Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin
reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen
käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi
kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne,
oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen
sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton
pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni
hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen
verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea
tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai
"E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon
esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe
taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:
"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."
"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti
ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet
kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."
"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.
Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen
minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen,
nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin
poskella hehkui punainen täplä.
Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi
karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät
molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten -- surkea
rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho
muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus,
terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli
painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran
kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. -- Valkoinen puku, kalpeat kasvot,
vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti
yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.
Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.
"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa
sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."
Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä
heinäkuun helteestä huolimatta.
"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta
vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"
Judith nauroi -- mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.
"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"
Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella
olevan peilin edessä.
"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä.
Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta.
Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."
"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.
"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto
jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.
"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet
tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith
nauroi jälleen.
"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä
terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."
Tehden rintamanmuutoksen -- semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa --
Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.
"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä
tulet minua tervehtimään?"
"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän -- teemme jonkun huviretken",
minä sanoin.
Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi,
että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.
"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."
"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin.
"Hänhän on nuori."
"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."
"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta
nuorempi minua."
"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."
"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"
"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olin _niin_ kohtelias. Ensin minä
kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä
kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän
ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer
Marcous?"
"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä,
kuinka kohtelias te olitte!"
"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut
lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä
sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen,
ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada
lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua.
Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän
olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään,
mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."
Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin
lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen
mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen
viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis
konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden
onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena;
lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä
tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan
hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi
siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen
levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo:
"Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"
Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin Carlottalle
Idän ja Lännen eroavaisuutta.
"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä -- minä näet olen
määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on
epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja
kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin
kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen
sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen
suuren nenäni vierustaa -- "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa
on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"
Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa
pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että
Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä
valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat
huoneitansa näillä.
"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti
käsivartensa.
"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."
Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai
hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan
nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi
onneksi unohduksiin.