Heinäk. 4 p.
Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen
kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne
kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua
oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt
sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että
suoriuduin helpolla -- sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en
toiste saa tehdä niin.
Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon
hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole
tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme
rauhallisen järven kuohuksiin.
"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona
sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En
tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."
"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin
minä.
Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy
kasvoillansa:
"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah,
miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen
Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö
yhteensä."
"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä
kyllä hiukan liiottelet."
"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi
Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja
puhui vielä enemmän hullutuksia.
Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.
"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.
"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"
"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt
liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."
"Se on vain matkan syy", vastasi hän.
Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän
on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja
ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä
ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia
ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän
hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos
hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän
keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.
"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä.
Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."
"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."
"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.
Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin
paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli
hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.
"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"
Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla
ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.
"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi
hirtettävä kirottuine harppuineen."
"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?"
Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko
ajan."
"Todellako? Mitenkä niin?"
"Naisen kuudennen aistin avulla!"
Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin
kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on
yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon
kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva
tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.
"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen
olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen
söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet
Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen
ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on
kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"
Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.
Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut
todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän
kylmästi.
"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"
"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on
yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on
englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on
yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden
seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan
hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja
surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."
"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith
kylmästi.
Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos
jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että
minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin,
että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin
herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin
herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen
on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia
henkilöitä.
"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt,
että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä
tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on
heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen
muodossa --."
"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia
kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni
tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin",
jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta
naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."
Kerroin jutun alusta loppuun.
"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.
"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.
"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut
sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."
"Miten sinä olisit menetellyt?"
"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."
"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."
"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.
"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että
tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu
tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa
myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon
suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti
miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."
"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.
"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole
samanlaisia?"
"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän
silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"
"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista
kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."
"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.
"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja
tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä
laskin viikot hänen sormillaan.
Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on
täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies
koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan
kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä
varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin
poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen
sormillaan. Omituista!
Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän
oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli
liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli
säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä
Eifeltornin huipulla.
"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "'_paetkaamme yhdessä. Kuten
englanninkielellä sanotaan -- fly with me!_' [lentäkää kanssani. Puhuja
sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä
huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle
tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli
viehättävää!"
"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa
sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."
"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen
sinulta."
Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä
herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En
ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun
seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.
En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani
päättyi?"
"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä
aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."
"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"
"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä
viehättävä."
Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä
sopivaan ja sopimattomaan aikaan.
Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se
maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä
siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.
Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan --
harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille -- kuulin kaukaa hänen
suloisen soittonsa.
Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen
raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.
"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren
syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."
"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia,
ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"
"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi
eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene
pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta
kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."
Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa.
Hänellä on kauniit korvat.
Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten
siellä roomalaisessa täyshoitolassa -- se ja hänen tuuhea, silkinhieno,
vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.
"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.
Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se
päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.
Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.
"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.
"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.
"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää",
sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme,
jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.
"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi
sinä tutustuisit häneen."
"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."
"Varoittaa minua mistä?"
Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja
moisen hölmön opastamiseen.
"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän
sanoi.
Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon
Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole
tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut
esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori
syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä,
säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo
edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa
kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin
pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka
hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni
yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan
olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se
seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja
Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen
ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta
ikävyydestä.
Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!
"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan
erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä,
että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka
sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." -- Minä
vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä
niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai
kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai
sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin?
Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo
mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen
taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli
tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti
jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule
meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin,
niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt
olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin
poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja
arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin
klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden
ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa -- silläkö tavalla
parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut
arvonimen perijälle?
Komea serkku -- siinä virassa minä tosiaankin olen mies
paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä?
Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa
ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen
kypäri päässä?
Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua
ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi
saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!
Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti
ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja
jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta.
Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa.
Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. -- Luulen, että Carlotta
on parempi.