Heinäk. 1 p.
Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole
selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.
Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan
nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en
välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä
nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en
pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen
vaimon sisarena.
Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian
luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin
luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on
talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja
aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.
Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään
ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan
Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen
neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen,
luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri
erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia -- nykyään hänellä
muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka
halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien
hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa
tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä
mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin
litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia
sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's
Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää
huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää
minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja
uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on
aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon.
Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti
pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi
sitten ja saapui -- äärettömästi säikähdyksissään -- kotiin
poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli?
Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun.
Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle
varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.
Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen
kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani.
Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa
on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään
mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti
Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä
iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen.
Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti.
Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni
Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein
aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee
mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä
päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä
hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi
muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä
kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.
Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt,
olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun
käskin hänen lopettaa.
"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin
minä.
"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."
"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei
edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."
"Miksi ei?" kysyi Carlotta.
Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se
oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen
pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua.
Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella
taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön
vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja
yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen
jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan
tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa
tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on
asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan
tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta
arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen
näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne
eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut.
Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies,
jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea
kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja
mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen
pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja
puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy
olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin:
"Renessanssin Moraalin Historiaa."
"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.
Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja
historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet
tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa
vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko
illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on
siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.
Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia.
Minun täytyy puuttua asiaan.
Heinäk. 2 p.
Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen
ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se
merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä
vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän
helpotuksen tunteen vuoksi.
Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut
kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen
pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta.
Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi
aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä
kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.
Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin
rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan
kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin,
joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi
huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä,
että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen
päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin
hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän
katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä.
Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen
alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut
kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen
puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla
eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti
miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan
ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän
valtaamana viedä itsensä alas.
Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue.
Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja
syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan
kuohuksissa.
"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.
"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin
nopeasti ulos käytävään.
Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia
koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin
hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun
baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret
esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc
Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki
ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun
esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.
Ajaessamme kotiin hän kysyi:
"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"
Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan
ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun
eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin
hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään
häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja
katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.
Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin
käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä
siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali
ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se
osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.