Kesäk. 1 p.
Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli
siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut
kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun.
Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi
soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin
sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja
onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette
ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.
"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja
suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."
"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette
haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle
aivankuin olisit itse keksinyt sen."
"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä,
joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."
"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale
nauroi.
Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet -- olennon, joka
on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa.
Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan,
ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta
nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen
ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa
kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen
politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä
tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän
sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni
häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan
yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan.
Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on
minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi,
temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että
niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla.
Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat
hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun
sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi
voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.
Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi
toimeenpanna salaliitto Sofiassa -- ladatut revolverit yrityksen
perustana -- niin tulisin hulluksi.
"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä
sinä sitten vaadit?"
"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian
harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä --
punaista väriä -- tervettä, kaunista verenvuodatusta!"
"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja
vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat
nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.
"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota
preussilaisia luutnantteja!"
Minä nojauduin taapäin tuolissani -- päivällinen oli jo ohitse -- ja
hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri
tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.
Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi
katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta
julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan
olen nähnyt.
Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata
puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin,
että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen
paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.
Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole
olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään
varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä
kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En
suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei
minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun
kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.
Nousin seisomaan ja soitin.
"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen
totisesti pitäisi olla täällä."
Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.
"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.
"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan
ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan.
Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.
"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä
neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi
pitänyt unohtaa sitä saliini."
Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut
mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle
pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen
liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.
Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen,
kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.
"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten
tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut
olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi -- oikea elävä ylimyksellinen
kreivitär!"
Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun.
Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.
"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus '_Francion'in
koomillisesta tarinasta_'."
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale
suuttuneena.
"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna
1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää
sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli -- se olisi
naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär
ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa
vuotta vanha."
"Joutavia!" sanoi Pasquale.
"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.
Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa.
Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä
hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan
ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan
hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja.
Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa
ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen
kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättä _Francion'in
koomillista tarinaa_.
Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota
haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin
olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.
Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on
minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen
minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten
romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin
selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.
"Olen pahoillani, että olen --" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti.
Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään
ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko
elämänsä ajan.
Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin -- hän näet juoksi minua
vastaan.
"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.
"Näen sen."
"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani -- sanoi
Stenson", selitti Carlotta.
"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin
minä.
"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä
sitten?"
Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.
"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"
"_Herra_ Pasqualen", oikaisin minä.
Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo
saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen
sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos
huoneesta.
"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoi
Pasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos Hamdi
Efendiä."
"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoi
Carlotta.
"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin
ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi
Englannissa nauttimaanne vapautta."
Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos
käytän juhlallisia sanoja.
"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi
teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin",
sanoi Pasquale.
Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani
tarpeettomiksi.
"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli
kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan
olen nähnyt."
"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."
"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun
tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.
"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut
hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten
ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki,
ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."
"Hän on hyvin rikas."
"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat
puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"
"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.
"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä
huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"
"Siitä ei puhuta", sanoi hän.
"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja
ihmisiä", huomautti Carlotta.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.
"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.
"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen
matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman
monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä
itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta
hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat
kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."
"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.
"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.
"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.
"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me
annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."
"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen
herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja
kirjottaa isoille paperiarkeille."
Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin,
mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas
sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille
paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja
älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee
tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista
ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut
vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin;
minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan
siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin
hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia
kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta
älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta,
ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on
oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta;
eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies
olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.
Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena.
Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli
nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa
oli hämmästyttävä.
"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan,
että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."
"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."
"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut
kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti
pitänyt niistä -- lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein,
että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin
turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut
Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin
iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi
surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut
pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin
Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö?
Voi, Hamdi on kamalan paha."
Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton
lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista
sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen
tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista
vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan,
hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä
puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä
ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli
puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja
iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain
erehdyttäviä muistoja jälellä.
Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä
vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen
eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat
kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on
lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten
syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt
Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei
ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan
sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä
olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen
himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En
mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua
turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi
rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta
hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko
hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä
voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä
mielelläni luovu vakaumuksestani.
Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat
allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin
äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta -- miten todella koristeellinen
hän voi olla.
Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on -- siitä
nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni
sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:
"Vai niin -- te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on
siis päätetty?"
"Tietysti", nauroi Carlotta.
"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"
Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin
riikinkukko.
"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."
Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään
toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan
vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta
tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen
polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton
julkeus!
"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä
vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"
"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"
"Ette suinkaan."
"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.
Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen
ja kumarsi syvään.
"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"
"Kernaasti", sanoi Carlotta.
Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä
hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin
esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi
olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."
Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.
"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta
tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi
hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle
ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy
päinsä."
"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja
katsoi minuun.
"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään
kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa
mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja
sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."
"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.
"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te
ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut
ymmärtämään pilaa."
"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.
"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän
ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän
lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."
"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä
naimisiin hänen kanssaan?"
"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.
"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.
Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä
lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.
"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan
hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."
Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen
jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.
"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"
"Mikä?"
"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti
pikku olento!"
"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää
ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.
"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]
"Miksi?" kysyin minä.
"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.
Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan,
niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta
tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä
sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä
oli _Enfilons des Perles!_-- laittakaamme itsellemme helminauha! --
Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja
kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli
noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi
tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole
eläessäni kuullut moista roskaa -- ensiksikään minulla ei ole mitään
rukousnauhaa.
Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten
olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin
kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.
Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen
vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että
minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.