Toukok. 26 p.
Tänä aamuna sain kirjeen Judithilta.
"Älä naura minulle", hän kirjottaa. "Tie Pariisiin on kivetty hyvillä
päätöksillä. En todellakaan voinut auttaa sitä. Delphine kietoi suuren
käsivartensa miettiväiseksi erakoksi aiotun minäni ympäri ja vei minut
mukanaan, ja tässä minä nyt olen aamiaisten, taulunäyttelyiden,
päivällisten, illallisten, teatterinäytäntöjen ja tanssiaisten
pyörteessä; ja jos sinä naurat -- niin, silloin minun nöyrtyneenä
täytyy tunnustaa, että minulla on ollut oikein hauskaa."
Sitä siunattua pientä ihmislasta, nauraisinko minä hänelle? Minä olen
vain iloinen, että Pariisin keväiset ilotulitukset saavat hänet luomaan
yltään katumuksen talvivaipan. Täällä kurjassa Lontoossa hänellä
tosiaankaan ei ole paljon huvia. Täytä sydämesi sillä, lapsi kulta, ja
kokoa varastoja tulevia ikäviä kuukausia varten! Omasta puolestani olen
kuitenkin hyvilläni, ettei Delphinen iso käsivarsi ulotu minun
olinpaikkaani asti. Minun täytyy kirjottaa Judithille. Minun täytyy
selittää Carlotasta; mutta luulen, että odotan, kunnes hän on hiukan
helpommin selitettävissä. Kun on tekemisissä naisten kanssa, on parasta
menetellä hiukan varovaisesti. Ei milloinkaan voi tietää, ovatko he
aivan yksinkertaisesti kanoja vaiko mutkikkaimmat kaikista luoduista
olennoista. Ehkä he ovat kokoonpanoltaan niin omituisia, ettei tiedä,
kummanko puolen kanssa kulloinkin on tekemisissä, yksinkertaisen vaiko
mutkikkaan. Eikö voi olla vertauskuvista syvimpiä se, että Eeva seisoo
viattoman omenan ja viekkaan käärmeen välissä? Minun täytyy tuntea
Carlotta hiukan paremmin, ennenkuin ryhdyn selittämään häntä
Judithille.
Ainakaan hän ei nyt enää ole puettu kuin toisen keisarikunnan aikuinen
odaliski, ja rouva Mc Murray on estänyt hänet noudattamasta sitä
surkuteltavaa makua, joka ilmeni tuossa ranskalaisessa naiskuvassa,
jota Carlotta äskettäin ihaili. Oivallinen ystävättäreni toimitti
kotiin väsyneen ja aivan ymmällään olevan turvattinsa kello kahdeksan
illalla ja vakuutti, että hänen tehtävänsä oli ollut helppo sekä että
tämä päivä, kuten hän oli odottanutkin, oli ollut hänen elämänsä
hauskin. Oli aivan kuin olisi hän pukenut nukkea, selitti hän
säteilevänä.
Mieltäylentävä huvitus täysikasvuiselle naiselle! En lausunut ilmi tätä
ajatustani -- silloin hän syystä olisi pitänyt minua kiittämättömimpinä
kaikista hirttonuoran ansanneista lurjuksista.
Carlotta oli siis seurannut hänen mukanaan aivan kuin nukke
nukenvaunuissa, ja hän oli antanut hänen koetella kaikenlaisia koruja.
Isojen kauppaliikkeiden ilma oli nähtävästi vaikuttanut huumaavasti
Carlottaan. Hän oli liikkunut kuin horrostilassa, ja valitsemisvaisto
oli hänessä aivan lamautuneena. Ainoat esineet, joihin hän eräänä
selvänä hetkenä kiihkeästi oli kiintynyt, olivat punaiset,
korkeakantaiset kengät ja huokea, punainen päivänvarjo.
"Te ette voi aavistaakaan, mitä merkitsee, että on ostettava kaikki,
mitä nainen tarvitsee", sanoi rouva Mc Murray.
Minä vastasin, että spekulatiivinen filosofia herätti minussa suurta
kunnioitusta.
"Nuppineula-arkista aina teatterivaippaan saakka", jatkoi hän.
"Minä pelkään, hyvä rouva Mc Murray, etteivät naisen tarpeet rajoitu
teatterivaippaan", sanoin minä. "Kunpa ne sen tekisivätkin!"
Hän nimitti minua kyynikoksi ja meni.
Tänä aamuna Carlotta tuli sisään ja keskeytti työni.
"Tahtooko Seer Marcous tulla minun huoneeseeni katsomaan kaikkia
kauniita tavaroitani?"
Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon
näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän
kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin
armollisesti.
Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka
täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta
tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja
katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti
kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli
päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli
katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski.
Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.
"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray
väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa
meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."
Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi
suuret, rukoilevat silmänsä minuun.
"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.
"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää
hulluutta!" huudahti Antoinette.
"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa
tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se
olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.
Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti
nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden
paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden
läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen
käsittämätöntä turhamaisuutta.
"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.
Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa
välissä jotain suurta ja tahmeaa.
"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."
Minä vastasin kieltävästi.
"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."
Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän
pisti inhottavan palasen suuhuni -- se oli aivan liian tahmeaa, jotta
olisin voinut ottaa sitä käsiini -- ja nuoleskeli sitten nauraen
sormiaan.
Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että
olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.
Toukok. 29 p.
Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan
iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä
hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme
harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa
tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa -- ainakin vastaiseksi -- kuten
hän teki eilenkin.
Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.
"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.
Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan
elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin
hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan -- en näyttämöllä enkä näyttämön
ulkopuolella -- ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat
valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja
silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret
korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin
olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"
Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun
käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.
"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne
pian ovat kuin taivaankaari."
"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.
"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan
tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista
ajatellaan Alexandrettassa."
"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä
kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen
kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."
Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut
tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun
kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin
näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis
nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.
"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että
Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli
väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle
mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo
korvarenkaat!"
Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä
lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt
ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi,
menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei
tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan
puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan -- niin se häntä huvitti. En voi
kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja
kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.
Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja
suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut
vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin
viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä
liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä
kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme,
herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään
ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että
ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.
"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui
ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä
totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän
harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin
valehdella.
"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä
peruskäsitteitä", sanoin minä.
Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja
korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut
hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta,
mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi
jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa
Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.
Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:
"Seer Marcous ei ole naimisissa?"
Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru
riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.
"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.
Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.
"Siinä tapauksessa --"
"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata
päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."
Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani.
Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista
kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.
Toukok. 31 p.
Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli -- kuka muu kuin
onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten
ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa
kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta
turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun
luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut
hänelle tarpeelliset tiedot -- seikkailuni Waterloon asemalla olivat
tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut,
että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei
mainittu sanaakaan -- kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan --
salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun
Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä,
kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia;
valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen
mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä
kysymystä.
"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha
herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot.
"Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa
sukulaiset --"
"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat
kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.
"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali.
Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan
kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa
tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut
siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."
Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.
"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli
tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet
onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti
koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."
"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet
heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää
päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."
"Voinko olla varma siitä?"
"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.
"Kuinka te sen tiedätte?"
"Suoruus -- tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus -- on tämän nuoren
naisen vikoja."
Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan
elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.
"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee
kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on
täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani
harha-askel."
Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja
kerroin, minkä lupauksen olin antanut.
"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.
"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa
hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen
mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja
edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen
luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"
"Pelkään, etten minä sitä voi."
"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä.
"Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."
"Minä mielelläni -- hyvin mielelläni -- antaisin avustusta hänen
ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.
Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia
tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.
"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen
luona", sanoi hän koetteeksi.
"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin
suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi
tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen.
Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten
hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."
Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi,
mutta luulen, että arvostelukyky -- elintäni vaivaa kroonillinen
tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten
Sisarten yhteensaattamista.
"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan
näköisenä.
"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.
"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut
lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."
Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.
"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.
Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä -- oi,
niin surumielisesti.
"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi
tutustua teihin."
Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän
tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli
kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.
"Pidättekö -- pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.
"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se
on ihana maa."
"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.
"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.
"Kaikkien paras."
"Mutta jos on vanha -- eikö se ole hyvä silloinkin?"
"Silloin ei mikään maa ole hyvä."
Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.
"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen
vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut.
Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani -- mutta hänen
äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä
koituisi hänelle kuolema."
Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.
"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.
Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean
näköisenä.
"Seer Marcous?"
"No?"
"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Mennä naimisiin kenen kanssa?"
"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun
on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen
kanssaan."
Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle
käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua
miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi
morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa --
kasvatustarkoituksessa.
"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.
"En."
"Hän oli Harryn isä."
"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun,
että olin niin kohtelias hänelle."
Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?
Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen
siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää
hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta
myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa
Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet
Alexandrettasta.