Toukok. 25 p.
Syytetäänköhän minua pian siitä, että kätken talossani koko joukon
haaremiorjattaria? Panettelu ja liiottelu kulkevat käsi kädessä
Regent's Parkin pohjoispuolellakin. Jos ne tänä aamuna olisivat nähneet
Carlottan seisovan ikkunassani, olisivat ne menneet Jessica tädin luo
iltapäiväteetä juomaan ja odottaneet rukouskappelin ulkopuolella
tavatakseen rouva Ralph Ordeyneä. Kysymys on: ehtiikö totuus ennen
niitä? Sitä en usko. Jokaisella perheellä on mahdoton, auttamaton,
parantumaton musta lampaansa, joka aina tekee väärin, vaikka
tarkottaisikin parasta. Totuus on musta lammas Hyveiden perheessä.
Toisinaan se panee ne punastumaan ja saattaa ne hämilleen; toisinaan se
lavertelee kuin pahin valehtelija; toisinaan taas se änkyttää kuin
kiinni joutunut varas. Ei koskaan tiedä, miten totuus käyttäytyy;
siksipä en aiokaan sallia, että se käy tervehtimässä sukulaisiani.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Carlotta tänä aamuna seisoi
parvekkeelleni johtavassa avonaisessa ovessa, pelkäsin sitä
mahdollisuutta, että nuo ilkeät kumppanukset kulkisivat ohitse. Hän on
todella hävyttömän kaunis. Hän on puettuna tummanpunaiseen silkkiseen
aamupukuun, joka oli avokaulainen ja julkean pariisilainen ja joka
sopeutui hänen ruumiinsa kaikkiin muotoihin. Minä ihmettelen, mistä
kaiken moraalin nimessä hän oli saanut käsiinsä tuon vaatekappaleen.
Sittemmin sain tietää, että se oli Antoinetten ilo ja ylpeys; kerran,
kauan sitten, kun hän oli erään varieteetähden kamarineitsyenä, se oli
verhonnut tämän sulottaren ihania muotoja. Antoinette oli kaikkien
näiden vuosien halki säilyttänyt sammuneen, nyt seitsemänkymmenvuotisen
tähden vanhoja komeuksia, ja nyt ne epämoraalisessa pirullisuudessaan
tekivät Carlottasta uuden ihmisen. Hän oli myös moitteettoman puhtaaksi
pesty. Kun hän liikkui, levisi hänestä tuoksu, jommoista ei minkään
saippuan tai keinotekoisen hajuaineen avulla voida aikaansaada. Hänen
pronssinvärinen tukkansa oli sievästi kammattu. Minä panin merkille
hänen käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin saakka; iho oli
kuin silkkiä. "Ja hänen ihonsa! Sitä luulisi silkiksi!" Peijakkaan
Antoinette! Ja päälle päätteeksi tyttö rohkeni tulla alas avojaloin.
Minä näin jotakin varpaantapaista -- ruusunpunaista ja kerrassaan
viehättävää.
Sanon vieläkin, että hän oli hävyttömän kaunis.
Kahdeksantoistavuotiaalla tyttösellä (niin vanha hän nimittäin kuuluu
olevan) ei ole mitään oikeutta komeilla sellaisella kauneudella, jonka
oikeudenmukaisesti pitäisi olla kahdenkymmenenseitsemänvuotisten
naisten yksinoikeutena. Hänen pitäisi olla vaatimattoman sievä, kuten
hänen kehittymättömälle lapseniälleen sopii. Hän ei sovellu yhteen
vakavien kirjojeni kanssa, ja minä tunsin häntä katsellessani
jonkunlaista harmia. Minä en pidä siitä, mikä on outoa ja omituista.
Kurjenpolvet miellyttävät minua enemmän kuin kämmekät. Minulla on koko
rivillinen edellisiä parvekkeellani. Stensonin, Antoinetten ja minun
yhteiset ponnistukset eivät ole saaneet niitä kukkimaan, mutta minä
rakastan niiden vaatimattomia, samettimaisia lehtiä.
Carlotta on korea kämmekkä, joka vaikuttaa hermostuttavasti silmieni
verkkokalvoon.
Kerroin hänelle surulliset uutiset niin säälivästi kuin saatoin.
Olin saanut tietoja Harrystä, sanoin vakavasti. Carlotta näytti vain
uteliaalta ja kysyi, milloin Harry aikoi tulla.
"Pelkään, ettei hän tule milloinkaan", sanoin minä.
"Jos hän ei tule, saanko silloin jäädä teidän luoksenne?"
Hänen silmissään ilmeni jonkun verran levottomuutta. En
kuolemaksenikaan voinut olla olematta ivallinen.
"Jos suvaitsette oleskella vaatimattoman kattoni alla perheeni
jäsenenä."
Iva jäi häneltä huomaamatta. Hän huudahti ilosta ja ojensi molemmat
kätensä minua kohti. Hänen silmänsä kimaltelivat.
"Voi, miten iloinen minä olen, ettei hän tule! Minä en enää pidä
hänestä. Minä tahdon jäädä tänne teidän luoksenne."
Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ei kukaan kuolevainen olisi
voinut menetellä toisin.
"Voitteko arvata, miksei Harry koskaan tule?"
Hän pudisti kaunista päätään, pani sen kallelleen ja kohotti
kulmakarvojaan, aivan kuin tarkkaavainen koiranpentu.
"Onko hän kuollut?"
"Olisitteko pahoillanne, jos niin olisi?"
"E-en", vastasi hän miettivästi.
"No niin", sanoin minä, päästin irti hänen kätensä ja käännyin pois,
"Harry on kuollut!"
Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä,
joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan.
Hän loi minuun suloisen katseen.
"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.
Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta
miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli
kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt
hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän
koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän
ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut
tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä
kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä,
ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä
sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta
ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa.
Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän
tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä
oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.
Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin
joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry
varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin
sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen
kauniita kasvoja.
Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko
hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku
kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut
onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet
perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?
Sen voin vannoa -- ihminen hän ei ole.
Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua
vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella
kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen,
että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta
mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En
ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään
kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä
hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään.
Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.
"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna
Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin
hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin
mereen."
"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.
"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän
jää."
"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi,
että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä -- ja yhtä ja
toista?"
"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin
minä.
"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette
haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.
Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa
rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen
pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin
sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei
ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden
toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri
punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai
kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni
kesälintu.
Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa Mc
Murrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.
"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään
naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen
Olympiodorolaisen taruolennon."
"Olymp--?" alkoi Mc Murray.
"Niin", tiuskasin minä.
"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt
klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja
ostan hänelle vaatteita."
"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain
yksi puku -- ja se on silkkinen yönuttu -- kauhea vaatekappale, jonka
on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän
päälle päätteeksi on avojaloin!"
"Siinä tapauksessa minä tulen teille katsomaan, mitä voin tehdä!"
"Ja minä tulen hitto vieköön mukaan!" huusi Mc Murray.
"Et missään tapauksessa", sanoi hänen vaimonsa.
"Jos annan teille sadan punnan maksuosotuksen", sanoin minä,
"luuletteko, että voitte hankkia hänelle kaiken, minkä hän tarvitsee
tullakseen toimeen?"
"Sata puntaa!" Pikku rouvalta pääsi ihastuksen huudahdus, ja minä
luulin, että hän lentäisi syliini. Mc Murray paukutteli minua
olkapäälle.
"Ihminen!" ärjyi hän. "Tiedättekö, mitä teette -- päästätte
kunnioitettavan puolison ja äidin vapaasti riehumaan Lontoon
kauppaliikkeisiin sata puntaa taskussa? Luuletteko, että hän tästälähin
on omistava ainoatakaan ajatusta kodilleen ja miehelleen? Tahdotteko
turmella kotionneni, saattaa minut juopoksi ja tuottaa perheelleni
taloudellisen häviön?"
"Jos te vielä pauhaatte", sanoin minä hieroen olkapäätäni, "niin annan
hänelle kaksisataa."
Kun tulin kotiin, istui Carlotta turkkilaiseen tapaan sohvalla polttaen
paperossia (jonka hän oli anastanut laatikostani) ja selaillen kirjaa.
Ihmettelin, että kirjallisuus häntä huvitti. Mutta samassa huomasin,
että hän katseli kuvateosta, joka esitti eri aikakausina käytettyjä
pukuja. Hän oli varmaan löytänyt sen naisellisen vaistonsa avulla.
Kerroin hänelle, että rouva Mc Murray aikoi tulla häntä tervehtimään.
Hän hypähti seisomaan, ihastuneena tästä tiedonannosta, ja heitti
kauniin kirjani (sillä oli vasikannahkaiset kannet, ja se sisältää pari
sataa värikuvaa) lattialle. Minä nostin sen varovaisesti ylös ja asetin
sen kirjoituspöydälleni.
"Carlotta", sanoin minä, "kaikkein ensimäiseksi teidän pitää oppia,
että kirjat Englannissa ovat kallisarvoisemmat kuin pikkulapset
Alexandrettassa. Jos pitelette niitä tällä tavalla, niin turmelette ne,
ja minä annan hirttää teidät."
Tämä hillitsi hänen hilpeytensä. Se antoi hänelle ajattelemisen
aihetta, ja hän seisoi siinä nöyränä ja katuvaisena. Minä palasin
pukukysymykseen.
"Sanalla sanoen", minä lopetin, "teille hankitaan sellaiset vaatteet,
jommoisia hienot naiset käyttävät."
Hän aukaisi kirjan ja etsi sieltä korean kuvan, joka esitti
naishenkilöä. Naisella oli yllään vaaleanvihreä, kultareunuksinen
tunikka, jossa oli punaiset hihankäänteet ja punainen vyö. Tunikan alla
hänellä oli ruusunpunainen alusleninki, jonka hihat riippuivat
nilkkaniveleen saakka. Päässään hänellä oli punainen hattu, jota
koristivat valkeat neilikat ja muratinlehdet.
"Tuollaisen puvun minä tahdon", selitti Carlotta.
Ihmettelin itsekseni, minkälainen väriaisti rouva Mc Murraylla mahtoi
olla, ja vapisin. Koetin varsin lempeästi selittää Carlottalle, miksi
sellaista pukua on sopimaton käyttää Lontoon kaduilla; mutta
makuasioista on turha keskustella, ja minä näin, että sain hänet vain
puolittain vakuutetuksi. Hän on esteettisen kasvatuksen tarpeessa.
Hän on hyvin tottelevainen. Kun käskin hänen mennä ulos Antoinetten
luo, meni hän heti paikalla ja vastaanväittämättä. Minun täytyy asettaa
hänelle kuntoon yksi huone lisää; täällä hän ei voi oleskella.
Toistaiseksi hän myös saa syödä huoneissaan. En voi loukata
ihmeteltävää Stensonia aterioimalla Carlottan seurassa, niin kauan kuin
tyttö on puettuna tuohon kevytmieliseen aamupukuun. Sitäpaitsi
Antoinette on kertonut minulle, että lammas raukka itämaalaiseen tapaan
syö lihaa sormineen. Mutta koska hän luultavasti koko elämässään ei
koskaan ole istunut ruokapöydässä kenenkään seurassa, ei häntä voi
loukata se seikka, ettei hän saa istua ruokapöydässä minun seurassani.
Hänen täytyy kuitenkin oppia kristillisiä pöytätapoja yhtä hyvin kuin
estetiikkaa; sen lisäksi monta muuta seikkaa.
Rouva Mc Murray saapui tuoden mukanaan mittanauhan, lyijykynän ja
muistiinpanokirjan.
"Ensiksikin", ilmoitti hän, "minun täytyy mitata hänet joka puolelta.
Sitten menen hankkimaan hänelle päällysvaatteita, ja huomenna me
vietämme koko pitkän päivän kauppaliikkeissä. Onko teillä mitään sitä
vastaan, että käytän osan sadasta punnasta ajamiseen?"
"Ottakaa vaunut ja kuusi hevosta, hyvä rouva Mc Murray", sanoin minä.
"Se on Carlottasta epäilemättä hauskinta."
Lähetin hakemaan Carlottaa ja esitin hänet. Hämmästyksekseni hän ei
ollenkaan esiintynyt ujosti, vaan pyysi erinomaisen kohteliaasti
vierastaan tulemaan hänen huoneeseensa.
Kun rouva Mc Murray tuli takaisin saliin, ei hänen ilmettään voi sanoin
kuvailla.
"Mikä, hyvä Sir Marcus, luulette, että tämän nuoren naisen lopullinen
kohtalo on oleva?"
"Hän saa oppia konekirjotusta", sanoin minä. Tämä neuvo oli äkkiä
pistänyt päähäni. "Ja sitten hän saa kirjottaa renessanssin moraalia
käsittelevän teokseni kauniisti puhtaaksi."
"Siitä tulisi siistiä", sanoi rouva kuivasti.
"Onko hän niin kauhea?" kysyin levottomana. "Aamunuttu -- tiedän
kyllä --."
"Aamunuttu vaikuttaa ehkä myöskin osaltaan asiaan."
"Taivaan tähden", sanoin minä, "pukekaa hänet silloin säkkikankaaseen!
Leikatkaa häneltä tukka ja ommelkaa hänelle nappirivi selkään!"
Ystäväni silmät tuikkivat. "Huomenna tulee hauskaa", hän sanoi.
Carlotta oli jo mennyt levolle, kertoi minulle Antoinette, kun rouva
Mc Murrayn tekemät ostokset saapuivat. Olen hyvilläni, että hänen
tapoihinsa kuuluu mennä aikaisin levolle. Koko iltapäivän hän kuulema
oli huvitellut katselemalla kuvitettuja ranskalaisia pilalehtiä, jotka
ovat erinomaisen emännöitsijäni omaisuutta.
En tiedä, lieneeköhän oikein järkevää ranskalaisten pilalehtien avulla
muodostaa hänen ensimäiset käsitteensä länsimaisesta sivistyksestä.
Minun täytyy miettiä sitä asiaa. Minun täytyy myös puhua vakavasti
hänen kanssaan hänen tulevaisuudestaan. Mutta koska punaisen aamunutun
näkeminen vaivasi minua, aion odottaa, kunnes hänellä on säädylliset
vaatteet. Luulen, että minun täytyy käyttää muutama tunti päivässä
opettavaiseen keskusteluun Carlottan kanssa. Minun täytyy kehittää
hänen sieluaan -- se on hyvin kehittymätön. Päivän muut tunnit hän saa
viettää omin päin. Hänen itämaalainen kasvatuksensa tekee tämän puolen
asiasta helpommaksi, olen näet vakuutettu, ettei Hamdi Efendi suuresti
välittänyt siitä, miten hänen haareminsa naiset viettivät aikansa. Ja
kun oikein ajattelen, ei hän varmaankaan sallinut Carlottan oleskella
hänen yksityisessä huoneessaan. Minun ei pidä länsimaalaistuttaa
Carlottaa liian nopeasti. Turkkilaisella kasvatustavalla on epäilemättä
hyvät puolensa.
Tämä on tavallaan lohdullista. Kunpa minä vain voisin pitää häntä
inhimillisenä olentona! Mutta kun muistelen, miten kylmäverisesti hän
otti vastaan tiedon tuon onnettoman nuoren miehen kuolemasta, tuntuu
minusta oikein kolealta. Sellainen olento saattaisi omantunnonvaivoitta
pistää paistiveitsen nukkuvan ihmisen ruumiiseen ja nauraa, kun onneton
huutaisi. Muistakaamme vain hänen mustaa kiittämättömyyttään kunnon
Hamdi Efendiä kohtaan, joka jo ennen hänen syntymäänsä otti hänet
suojeluksensa alaiseksi ja joka on kohdellut häntä tyttärenään koko
hänen elämänsä ajan! Ei, minä en usko, että hänen isänsä oli Englannin
varakonsuli. Hän oli Saatana.
Mitähän Carlotta sanoi rouva Mc Murraylle?
Ei ole mikään tyhmä tuuma opettaa Carlottalle konekirjotusta.