Minä kysyin hiukan toisin sanoin.
"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja
minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis
-- kauniimpi kuin te", lisäsi hän.
"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.
"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut
niin pitkä kuin te."
"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"
Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä
vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo
kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen
pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja
rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä
juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen
kysymyksen aivan kuin kuulan.
"Keksittekö koko tuon jutun -- nuori nainen?"
Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.
"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta.
Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"
Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea
kuin hänen pukunsakin.
Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin
silmiin. Hän puhui totta. -- Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan.
Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen
virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli
paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.
-- "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.
Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista,
että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen
klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin
ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt
tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui
viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista
vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät
hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi,
istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.
Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme
saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut
Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä
tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin
Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut
hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä
noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.
"Antoiko hän teille lipun?"
"Ei."
"Millainen konna!" minä huudahdin.
"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.
Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan,
sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan
kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt
Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin
katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista,
jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle,
että hänen piti nousta junasta -- hän oli ollut yksin vaunussa -- ja
hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta,
kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt
minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei
hän tiennyt miehen sukunimeä.
"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on _teidän_ nimenne?"
"Carlotta."
"Carlotta mikä?" kysyin minä.
"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."
"Oli kai isällänne -- varakonsulilla -- joku nimi?"
Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.
"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.
"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham -- ei", keskeytin puheeni, "sellainen
puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä.
Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."
"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän
sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.
"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan
'Sir Marcus'."
"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta.
"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä
käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut
myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon
asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne
turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat
toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on
epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."
Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.
Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen
suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja
keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä
ristiin päänsä ylitse.
"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet
ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen,
alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."
Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt
velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen
vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan
ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.
"Ette saa lähettää minua takaisin -- Hamdi tappaa minut -- voi, olkaa
hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin -- hän pakottaa minut menemään
naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa -- Mustaphalla on vain kaksi
hammasta -- ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha -- ja hänellä on
jo yksi vaimo -- minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta.
Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut
Mustaphalle."
Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan
suunniltaan.
"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin
minä.
"Te ette voi olla niin hirveän julma", hän nyyhkytti, ja hän pyöritteli
"r"-äännettä niin sulosointuisesti kurkussaan, että hänen syytöksensä
tuntui kahta järkyttävämmältä. Hän käänsi onnettomat silmänsä minuun.
Lieneeköhän koskaan ollut olemassa niin hullua ihmistä kuin minä?
Minä vannon kunniani kautta, etten jättäisi häntä Turkin
konsulinviraston huostaan.
Otin ajurin ja ajoin hänen kanssaan Waterloon asemalle. Tiellä hän
muistutti minulle, että hänen oli nälkä. Annoin hänen syödä aseman
ravintolassa. Hän antautui innokkaasti syömään kovaksi keitettyjä munia
ja juomaan limonaadia. Näytti siltä, kuin ei hän olisi paljoakaan
välittänyt Harrystä, hän jutteli vain minun kanssani ravintolan
sisustuksesta. Oluthana näytti huvittavan häntä tavattomasti. Minun
täytyi tilata lasillinen, jotta hän saisi nähdä, miten hana toimi, ja
hän purskahti äänekkääseen nauruun. Siistin näköinen, mutta
mielikuvitusta vailla oleva tyttö, joka seisoi tiskin takana, tuijotti
häneen hämmästyneenä. Muut läsnäolijat tuijottivat myöskin.
Olin iloinen, kun sain pelastautua asemasillalle.
Sinne seurasi meitä kuitenkin joukko tyhjäntoimittajia, jotka
asettuivat piiriin ympärillemme, kun pysähdyimme puhumaan erään
rautatienvirkamiehen kanssa. Kaunis pronssitukkainen kirkassilmäinen
nuori nainen kauheassa puvussaan -- en milloinkaan ole nähnyt taitetun
mustan sulan kiikkuvan kamalammalla tavalla -- oli todella
hämmästyttävä näky. Ja minun läsnäoloni lisäsi ehkä kummastusta. Minä
olen pitkä, laiha ja ruma, sen minä tiedän; mutta lohdutukseni on, että
olen moitteettoman ja kunnioitettavan näköinen. Meistä molemmista minä
ehdottomasti olin se, jota yleinen huomio enemmän kiusasi.
Rauhallisesti ja välinpitämättömästi tyttö vastasi kansanjoukon
katseisiin ja näytti olevan hiukan harmissaan siitä, että niin
innokkaasti koetin saada Harryn käsiini. Juuri kun vakavasti
neuvottelin asemapäällikön kanssa, pyysi Carlotta minulta pennyn, jonka
hän voisi pistää karamelliautomaattiin, niinkuin hän oli nähnyt erään
pojan menestyksellisesti tekevän. Minä kielsin lyhyesti ja käännyin
taas asemapäällikön puoleen. Kaikuva naurunrähähdys keskeytti minut.
Carlotta oli ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin pyytänyt poikaa
luopumaan tahmeasta karamellipalasesta ja oli nyt juuri pistämäisillään
sen omaan suuhunsa.
"Tulen takaisin huomisaamuna", sanoin kiireisesti asemapäällikölle.
"Jos kyseessä oleva herra saapuisi sillä aikaa, niin pyytäkää häntä
ilmottamaan nimensä ja osotteensa!"
Sitten otin Carlottaa käsivarresta, ja henkivartijajoukkoni ympäröimänä
vein hänet pois ja viskasin hänet ensimäisiin ajurinrattaisiin, jotka
tapasin.
Harrystä ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Ei mikään ihana nuori mies
tallustellut alakuloisena asemalla. Ei kukaan ollut epätoivoisena
kysynyt virkamiehiltä eksynyttä naista, joka oli puettuna huonoon
mustaan pukuun. Ei ollut mitään Harrya. Oli siis turha kauemmin tarjota
yleisölle vapaanäytäntöä.
"Ajakaa", sanoin ajurille. "Ajakaa hemmetissä!"
"Minne?"
Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää
pyörälle.
"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"
Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti
ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja
päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin
koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne
hameeseensa.
"Minne me menemme?" hän kysyi.
"Waterloon sillan yli", sanoin minä.
"Minkätähden?"
"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi.
"Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On
olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja
Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä
kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä
laitoksista."
"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.
"Länteen", vastasin umpimähkään.
Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni
istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut
ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis
kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti
tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni
tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa
yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen
yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on
löytänyt hyvän isännän.
"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois
rattaista tässä?" ehdotin minä.
"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten
tapaisin jonkun toisen kiltin herran."
"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?"
huudahdin minä.
Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä -- ja se on kamala",
huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."
Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että
kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja
hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli
seitsemän.
Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut
kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein
sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani
lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi
pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt
luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni
olemassaolon vastuun -- ja Carlottan.
Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini
pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut
poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian
myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää
juossut.
"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.
Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.
"Regent's Parkin seutuvilla", vastasin minä. Tiesin varsin hyvin, ettei
tämä tieto tehnyt häntä paljoa viisaammaksi.
Annoin kuskille osotteen kattoluukun läpi.
"Minä vien teidät mukanani kotiini täksi yöksi", sanoin ankarasti.
"Minulla on erinomainen ranskalainen emännöitsijä, joka saa pitää
huolen teistä. Ja ellemme huomiseen mennessä ole saaneet käsiimme
kirottua n.k. sulhastanne, ei se missään tapauksessa ole englantilaisen
poliisin vika."
Hän laski pienen likaisen kätensä minun kädelleni. Se oli hyvin pehmeä
ja viileä.
"Te olette vihainen minulle. Miksi?"
Minä siirsin pois hänen kätensä.
"Noin te ette saa tehdä", selitin minä. "Ei, minä en ole ollenkaan
vihainen teille. Mutta toivon, että käsitätte, että tämä tapaus on
ainoa laatuaan."
"Mitä merkitsee ainoa laatuaan?" kysyi Carlotta, kompastuen vaikeisiin
sanoihin.
"Se merkitsee, ettei tällaista koskaan ennen ole tapahtunut eikä --
kuten hartaasti toivon -- koskaan enää ole tapahtuva."
Hän oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Alahuuli vapisi hiukan.
Koirankatse loisti taas ihmeellisistä silmistä.
"Aiotte kai olla kiltti minulle?" hän kysyi lapselliseen tapaansa,
pysähtyen jokaisen sanan jälkeen.
Minä tunsin, että olin käyttäytynyt kuin sydämetön konna aina siitä
hetkestä asti, jolloin Waterloon asemalla viskasin hänet rattaisiin.
Kaduin ja aloin nauraa.
"Jos te olette kiltti tyttö ja teette niinkuin käsken", sanoin minä.
"Seer Marcous on minun herrani, ja minä olen hänen orjansa", kuului
hänen hämmästyttävä vastauksensa.
Silloin tulin ajatelleeksi, että hän oli Hamdi Efendin kasvattama.
Haaremikasvatus on kuitenkin terveellistä.
"Hauska kuulla", sanoin minä.
Hän sulki silmänsä. Näin nyt, että hän oli hyvin väsynyt. Ajattelin,
että hän oli nukahtanut, ja tuijotin eteeni syventyneenä probleemiini.
Äkkiä paiskattiin vaunujen ovi auki, ja ellen olisi pidättänyt häntä,
olisi hän hypännyt ulos ajopeleistä.
"Katsokaa!" hän huudahti kiihkeästi. "Tuolla! Se on Harryn nimi!"
Hän osotti edessämme olevia leipurinrattaita, joihin oli isoin
kirjaimin maalattuna "E. Robinson."
Minä tarvitsin koko matkan Oxford Cirkuksesta Portman Squarelle asti
saadakseni hänet ymmärtämään, että Lontoossa oli tuhansia, joiden
nimi oli Robinson, ja ettei mitenkään ollut luultavaa, että
leipurinrattaiden kautta voisimme saada mitään tietoja Harryn
olinpaikasta.
Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä
matka?"
"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."
"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin
on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo
on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"
Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan.
Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka,
että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.
"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä
suurelta?"
"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää.
Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä
katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin
pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä -- ettei
hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään --
oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois
tavallisista oloistaan.
Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman
että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään
sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani
päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan
järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa
suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.
"Antoinette", sanoin minä, "tämä nuori neiti on matkustanut koko matkan
Vähästä Aasiasta -- missä kunnon apostoli Paavalilla oli niin monta
seikkailua -- riisumatta kertaakaan vaatteita yltään."
"Hyvänen aika, onko se mahdollista?" huudahti Antoinette.
"Antakaa hänelle hyvä, lämmin kylpy, ja ehkä sitten tahdotte lainata
hänelle ne alusvaatteet, joita sukupuolenne käyttää. Asettakaa kuntoon
vierashuone hänelle, koska hän on yötä täällä, ja katsokaa, että
hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee."
"Hyvä", sanoi Antoinette ja katseli ihmetellen Carlottaa.
"Ja heittäkää tuo hattu ja tuo puku tunkiolle!"
"Hyvä."
"Ja koska neiti on tuiki väsynyt matkustettuaan koko matkan Vähästä
Aasiasta, on parasta, että hän panee maata niin pian kuin mahdollista."
"Enkeli raukka!" sanoi Antoinette. "Mutta eikö hänen pidä syödä
päivällistä herran kanssa?"
"En luule", sanoin kuivasti.
"Mutta entä ankanpojat, jotka juuri paistuvat herran päivällistä
varten?"
"Jos niitä ei paistettaisi, voisivat ne kerran vielä varttua ankoiksi",
sanoin minä.
"_Oh la la!_" nauroi Antoinette.
"Carlotta", sanoin minä kääntyen nuoren tytön puoleen, joka nöyrästi
oli istuutunut suoraselkäiselle tuolille, "nyt seuraatte Antoinettea ja
teette niinkuin hän sanoo. Hän ei puhu englantia, mutta hän on kyllä
tottunut selviytymään."
"Mutta minä puhun vähän ranskaa", sanoi Carlotta.
"Silloin te kyllä voitatte Antoinetten sydämen, ja hän lainaa teille
parhaan -- hyvää yötä", lopetin äkkiä. "Toivon, että nukutte hyvin."
Hän tarttui ojennettuun käteeni ja saattoi minut aivan hämilleni
painamalla sen huuliaan vastaan. Antoinette katseli kohtausta
kyynelsilmin.
"Enkeli raukka!" hän sanoi uudelleen.
Stensonille tein lyhyesti selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Siihen
maineeni minut velvotti. Sitten menin ylös pukeutumaan päivällistä
varten. Sitä pidin velvollisuutenani Stensonia kohtaan. Kello oli
kahdeksan, kun istuuduin ruokapöytään, mutta Antoinetten ankanpojat
olivat herkulliset ja soivat minulle lohdutusta päivän vaivojen
jälkeen. Olin juuri aukaisemassa sanomalehteäni, jonka aina luen puoli
tuntia päivällisen jälkeen, kun Antoinette tuli sisään tehdäkseen tiliä
toimistaan.
Hän nukkui niin makeasti, lapsi rukka! Voi, miten väsynyt hän oli! Hän
oli syönyt vähän lientä, vähän kalaa ja munakkaan. Miten kaunis hän
oli, lempeä kuin lammas; ja hänen ihonsa -- sitä luulisi silkiksi. Eikö
herra ollut huomannut sitä?
Minä vastasin pontevasti, että sitä minä en ollut tehnyt.
"Herra katselee mieluummin kirjojaan", Antoinette sanoi.
"Se kannattaa tavallisesti paremmin", sanoin minä.
Antoinette ei sanonut mitään; mutta hänen suupielensä nytkähtelivät
naisten tapaan.
Täksi yöksi hänestä siis oli pidetty huoli. Minulta pääsi helpotuksen
huokaus. Huomenna salapoliisin piti ryhtyä hakemaan ilmoihin
haihtunutta Harrya. Hyvä oli, että Carlotta muisti hänen sukunimensä --
se teki etsiskelyn paljon helpommaksi. Sytytin paperossin ja avasin
sanomalehteni.
Joku minuutti sen jälkeen tuijotin pelästyneenä ja pettyneenä eteeni.
Harry oli löytynyt. Tässä ei voinut olla kysymys mistään erehdyksestä.
Harry Robinson nuorempi, Robinson ja Kumpp. toiminimen osakas. Oli
tosiaankin turhaa hakea apua salapoliisilta. Harry oli ampunut itsensä
South Westernin hotellissa Southamptonissa.
Olen lukenut sanomalehtiuutisen moneen kertaan. Ei epäilystäkään, että
tämä on sama Harry.
Ihmisen tiet ovat käsittämättömät. Ihminen, joka houkuttelee tytön
itämaisesta haaremista, pukee hänet kauhistuttavaan pukuun, vie hänet
salaa laivaan, missä hän pitää hänet lukkojen takana eikä välitä
hänestä ollenkaan, pistää hänet ilman lippua ja ilman rahoja Lontooseen
menevään junaan, menee sitten tiehensä ja ampuu itsensä kuoliaaksi.
Mitä järkeä siinä on?
Minä en tunne hitustakaan myötätuntoa Harrya kohtaan. Moinen itsekäs
poikanulikka. Hänen olisi pitänyt ampua itsensä vuosi sitten. Hänen
menettelynsä ei ole puolustettavissa. Millä tavalla minun hänen
mielestään pitää ilmoittaa asia Carlottalle? Hänen itsekkäisyytensä on
kauhea. Siellä hän makaa kaikessa rauhassa South Westernin hotellissa,
eikä Carlottalla suorastaan ole vaateriepua yllään, koska hänen
hirvittävät pukimensa on heitetty likasäiliöön. Kenen hän luulee
antavan Carlottalle ruuan ja asunnon ja punaisen puvun? Minkälaiseksi
hän luulee petetyn tyttöparan kohtalon muodostuvan? En koskaan
elämässäni ole kuullut puhuttavan kyynillisemmästä itsemurhasta.
Olen kulkenut edestakaisin tuntikausia, nauranut ja kiroillut ja
potkinut rikki kallisarvoisen Muratorini kannet. Olen kysynyt
itseltäni, kumpiko on joutunut oikealta tolaltaan, maailmako vaiko minä
itse. Yksi seikka on näet selvinnyt minulle -- Carlotta on täällä, ja
tänne hänen täytyy jäädä.
Miten tuhoavasti se vaikuttaneekin elämäni säännölliseen rauhaan,
täytyy minun ottaa Carlotta turviini. Mitään apua ei ole.