Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.
"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä
mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"
"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.
"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen.
Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."
Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän
tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli
ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä
tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.
"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari
päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä
hänen nimeään, sitä --."
"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi
hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan,
kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui
ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä,
että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin --"
"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.
"Alexandrettasta."
"Mitä te siellä teitte?"
"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli --"
"Minkä muurin?"
"Pihan muurin -- kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta
hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän
ilmoitti jonkun verran ylpeästi.
"Todellako?" sanoin minä.
"Kyllä. Isä ja äiti -- molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli.
Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi
meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"
Tunnustin, etten ymmärtänyt.
"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"