Toukok. 24 p.
Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen
sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos
noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja
pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni
varsin luonnollinen tapahtuma.
Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen
itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan
nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja
sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin
kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän.
Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.
Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi
juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan
Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna
piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne
kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja
miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen
Klubin pengermän alapuolelle?
Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä.
Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka
tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.
"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.
"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.
"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.
"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.
Antoinetten kanssa on turha keskustella.
Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn
yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä
oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein
pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi
minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin
kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt
ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli
Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä.
Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut
kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet
kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen
seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti.
Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi
ole minun, vaan jonkun toisen.
Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus
oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko
minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei
ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia.
Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä
renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että
sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan
murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden
kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi
tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme
yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani,
hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua
nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen
suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään
muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin
tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta
rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin
olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin,
englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa
tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra
ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä.
Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen,
houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut
kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren
jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei
herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt
kauhean skandaalin Wienissä.
Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija
menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin
Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena.
Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli
meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin
saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale.
"Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin
rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne
hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin
katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan
katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista
kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja
läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi
ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa
ja heittänyt miehelle rahakolikon. _Mutta hänellä ei koskaan ollut
aikaa harkita asioita_. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi,
Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.
Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista
olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään
muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas
lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni
ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen
ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen
jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli
minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut
rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli
yksi kappale Cristofore da Costan _Elogi della Donne Illustri_ nimisen
teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi
Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä
kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt -- suurenmoisen
kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana -- lähettänyt sen minulle
vapaasti käytettäväkseni.
Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin
olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin
asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan -- viivyteltyäni
tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan.
Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten
Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli
huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria
Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin
siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän
alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen
istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä
minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen
läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja,
vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä
Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä
viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas,
joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin
taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka
omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia,
Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn
hinnasta!
Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani
nykäistiin -- suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu
raapii käpälällään -- ja siten jouduin takaisin proosalliseen
todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien,
ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät
olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta
en ollut välittänyt.
"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"
Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi
hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja
hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat
ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen,
ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen
surkeasta puvustaan. Hänen kätensä -- hänellä ei ollut mitään
hansikkaita -- olivat pesemisen tarpeessa.
"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä
tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen
kanssa julkisissa paikoissa."
"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi
minusta jonkun verran loitommaksi.
Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä
uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean
näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin
liian iso hänelle. Siellä täällä -- mitä mahdottomimmissa kohdin -- se
oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet -- mustaa
samettia ja pillihelmiä -- olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi
sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava
juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan
tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä
oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta
taittunut sulka.
Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät
pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen
päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin,
ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua
liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin
itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen
luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät
olivat tuskin kuin ihmisen silmät.
Minä antauduin!
"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.
Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.
"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut
hänet."
"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.
"Minun tuleva mieheni."
"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"
"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa
haralleen.
"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.