lempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja
noita purpuranpunaisia huulia. "Sinä menet köyhyydestä rikkauteen,
murheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et
koskaan muista Annaa -- sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan -- mutta
yhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa
meistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran
Herran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden
sanoja meidän kanssamme, -- Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala
antakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken
pyörteesen!"
Lapsi hymyili. "Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian
takaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen
kanssa," lausui poika lohdutellen, "älä nyt itke, mummo, ei ole mitään
vaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa."
"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo
virtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen
partaalle, etkä enää voi pysähtyä."
"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi... Oh, älä pelkää,
kyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle."
"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!" kuiskui eukko ikään kuin
profeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir
Edward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan,
hymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.
"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään ... hyvästi eukko, olkaa
rauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden ... hän voi hyvin, oikein
hyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani
... niin."
Nyt mentiin alas alukseen; ukko Lauri istui soutamaan ja ruuhi vilisi
eteenpäin järvellä; vanha eukko, joka seisoi rannalla ja päivää vastaan
silmäillessään piti kättänsä auringon varjona, katseli kauan tuota
pientä poikaa, joka englantilaisen kehoituksesta heilutti pientä
hattuansa ilmassa jäähyväisiksi.
"Kas niin, ei mitään puheita enää," virkkoi englantilainen, kun he
olivat päässeet toiselle rannalle ja ukko Lauri taputti poikaa ja
lausui häneltä jäähyväiset, "pojalle käy hyvin. Tahtooko Yrjö ajaa?"
"Tahtoo ... totta kai, tahtoo!" huudahti poika. "Katsohan, vaari, minä
saan ajaa, ajaa linjaalirattailla!"
Rattaat lähtivät liikkeelle, ja niin matkusti nyt sir Edward, kuningas
Kaarlo ensimäinen kuvana ja pieni Yrjö ahteista, kiertelevää tietä
Norjaa kohden.
* * * * *
Sir Edwardin tilalla tuli hirmuinen hyörinä, kun hän, edeltäpäin
rivilläkään tuloansa ilmoittamatta -- hänen luultiin, päättäen siitä
mihin hän viimeksi oli rahaa määrännyt lähettämään, olevan Ruotsissa --
eräänä kauniina päivänä ajoi maatilansa kartanolle. Itse pitkällä
Juhollakaan ei ollut yllään punertava palvelijapukunsa, vaan hänen
täytyi kaikessa kiireessään pukeutua tuohon koko komeuteen, jonka
tähden se näytti hyvin huonosti sopivan hänen päälleen.
Sillä ajalla oli sir Edward, pitäen kädestä kiini Yrjöänsä, seisonut ja
varronnut ison sisäänkäytävän edessä, kunnes viimein pitkä Juho sydän
kurkussa tuli avaimien kanssa ja tuskin voi tulla esiin tuolla
katkonaisella tervehdyksellä: "Oletteko ... taas kotona, sir?" johon
hän sai lakonilaisen vastauksen:
"Olen, kotona."
Kaikki oli huoneessa entisessä järjestyksessään, olisi, jos tomua
ei olisi pois pyyhiskelty, näyttänyt siltä, kuin jos kukaan ei
olisi käynyt huoneissa sen jälkeen kun sir Edward lähti matkaan:
paperit, kirjat, kirjeet ynnä muut olivat kaikki entisessä kelpo
järjestyksessään, sillä Juho ei ollut uskaltanut siirtää ainoatakaan
esinettä paikastansa; sir Edward ei siitä olisi ollut hyvillään.
"Katsohan, Yrjö, täällä me asumme," lausui sir Edward ottopojallensa,
"onhan täällä yhtä hyvä olla kuin siellä kosken rannallakin?"
"Kyllä niin, on kyllä, mutta eihän täällä ole vaaria ei mummoa."
Sir Edwardilla ei ollut mitään vastata tähän muistutukseen, hän vaan
katkaisi keskustelun käskemällä Juhon ripustamaan Kaarlo ensimäisen
muotokuvan entiselle paikallensa. Tuo hyvä kuningas oli ollut poissa
matkalla kolmatta vuotta.
Juho, vaikka hän oli hyvin totutettu, oli kuitenkin hiukan utelias, ei
itse puolestansa, ei, herra varjelkoon, mutta muut palvelijat kysyivät
aina salaneuvokselta kaikkea uutta, mitä he tahtoivat tietää ja sehän
olisi ollut häpeäksi salaneuvokselle, jos hän ei olisi tietänyt ja
tuntenut kaikkea. Seisoessaan rapuilla kuninkaan kuvaa ylös ripustaen
mietti hän, millä tavalla hän saisi tietää, mikä tuo pieni vieras
oikeastaan oli miehiään, ja kun sir Edward muutamaksi silmänräpäykseksi
meni ulos, kysyi hän Yrjöltä, mistä hän oli; tämä tapahtui kuitenkin
hyvästä syystä englannin kielellä ja yhtä hyvästä syystä Yrjö sitä ei
käsittänyt, jonka tähden hän vaan pudisti päätänsä. "Hm, sir Edwardilla
on kummallisia aatteita," ajatteli pitkä Juho, "hm, minä kysyn häneltä
itseltä; kentiesi tuo on tuleva palvelija." Hän tekeytyi siis niin
rohkeaksi, että hän, tuodessaan taas tuon vanhan tavallisen kahvikupin
herralleen, kysyi: "Hm, miksi nimitetään pikku poikaa?"
"Sir Yrjöksi," kuului vastaus.
"Siriksikö?"
"Niin, siriksi; hän on minun poikani."
Tämmöisellä täydellisellä ilmoituksella täytyi Juhon astua tuon
salaisuuksia tuntemattoman palvelijajoukon keskelle. "Kuulehan, Juho,
kuka se poika on? Onko hän Madeirasta vai Norjastako?"
"Hm, pojan nimi on sir Yrjö ... ja on sir Edwardin poika."
"Poikako? eihän se ole mahdollista."
Juho tekeytyi salaperäisen näköiseksi. "Mahdollista taikka mahdotonta,
minä kuulin sen sirin omasta suusta, siinä kylläksi, poika on hänen
ihan oma poikansa."
"Eihän hän ole koskaan ollut naimisissa," ihmetteli keittäjä.
"Ei, mutta se on kuitenkin niin kuin minä sanoin," vastasi pitkä Juho
ja ojensi itsensä, tehdäksensä suuremman vaikutuksen; mutta se ei
auttanut mitään.
"Juho ei tiedä hiukkastakaan enempää kuin me muutkaan," muistutti
ajaja, "hän on matkustanut siren mukana niin kuin joku muukin
matkalaukku."
"Minäkö?" kysyi Juho, "tiedättekö, että minä tiedän hyvin paljon, mutta
minä voin olla vaiti ... luuletteko ... voin olla vaiti. Sir Yrjö on
poika talossa, niin paljon saatte tietää, mutta ette vähääkään
enempää."
Ja siksi asia jäikin. Sir Edward hankki opettajan pikku pojalleen ja
antoi hänen opetella ratsastamaan pienellä shetlantilaisella hevosella,
ja pojalle oli hevonen erinomaisen hupainen, mutta koti-opettaja yhtä
ikävä.
Vähän aikaa muisti Yrjö vielä vanhan vaarinsa ja mummonsa ja vieläpä
kuolevan äitinsäkin, kosken ja tuvan sekä järven, mutta vähitellen
tunkivat toiset kuvat nämä tieltään pois, ja viimein oli hänen
muistissansa vaan himmeä kangastus tuosta etäisestä maasta ja noista
vanhuksista, jotka iltasilla kuusipuista tehdyn valkeansa ääressä aina
istuivat ja puhuivat pienestä Yrjöstä, joka matkusti kaukaiseen maahan.
Sir Edward palautui takaisin vanhoihin tapoihinsa, mutta Yrjö oli
kuitenkin yhtenä poikkeuksena, eikä pitkä Juho uskaltanut enää olla
varma siitä, että hän jonakuna kauniina päivänä taas ei saisi lähteä
johonkuhun maailman viidestä maanosasta, sillä se, mikä oli tapahtunut
kerran, voi hyvin tapahtua toistekin. Pikku Yrjö oppi pian puhumaan
Englannin kieltä ja hänen ruotsinsa olisi pian kokonaan unohtunut, jos
ei sir Edwardia olisi huvittanut puhua sitä, niin hyvin kuin hän sitä
osasi, Yrjönsä kanssa, jonka hän oli saanut oikeuden ottaa omaksi
pojaksensa.
Kodeissa.
Uudistalossa tuntureilla menestyi kaikki hyvin. Olli Juhonpojasta tuli
arvossa pidettävä mies ja Ingasta samanlainen vaimo, ja heidän
perhettään kaikkialla mainittiin vierasvaraiseksi ja hupaiseksi. Olli
matkusti joka vuosi kylään (Trondhjemiin) ostamaan kaikellaisia
tarpeellisia tavaroita; mutta muuten oli hän kotona talossansa ja antoi
heidän, jotka tahtoivat häneltä jotakin ostaa, tulla itse hänen
luoksensa. Hän ei siis luopunut alkuperäisestä tarkoituksestansa,
ollaksensa rehellinen, uskollinen ruotsalainen talonpoika. Hän ei
pukeutunut herramaiseen hännystakkiin raakuudessa kilpaillaksensa
puoliherrain kanssa, vaan hän pysyi yhtä yksinkertaisena
vaatteuksessaan, kuin rehellisyydessään, suoruudessaan ja
kunniallisuudessaankin olennossaan. Totta kyllä on se, että hänen
talossansa oli semmoisia mukavuuksia, joita monella talonpojalla ei
ole, mutta tämä ei tullut kuitenkaan mistään ylellisyydestä, vaan
siistiyden, mukavuuden ja kauneuden aistista, joka aina asuu hyvässä ja
puhtaassa sielussa ja joka alituisesti tulee esiin tuhansissa eri
muodoissa. Se on kauneuden tunne, joka tulee siitä, että sydämessä on
jotakin kaunista, ja sen täytyy painaa merkkinsä kaikkeen, minkä kanssa
se joutuukaan keskuuteen. Ollilla ja Ingalla oli kaksi lasta, poika ja
tyttö. Kun heidät nyt tapaamme, ovat he molemmat lukemassa herra
Koskisen edessä, joka, vanhana tiedon ja sisälu'un invaliitina on
saanut olinpaikkansa Olli Juhonpojan perheessä, samoin kuin hän muinoin
oleskeli Kjell Kjellssonin luona. Molemmat lapset olivat herra Koskisen
lausunnon mukaan hyvin kilttiä lapsia, mutta siihen ei ole oikein
luottamista, sillä herra Koskinen tahtoi olla vanhemmille mieliksi;
mutta siihen voimme luottaa, että molemmat lapset olivat terveitä,
voimakkaita, iloisia ja punaposkisia lapsia, vilkkaita ja ravakoita,
mutta samalla myös semmoisia, jotka äiti yhdellä ainoalla
silmäykselläänkin voi saada tottelemaan, hän kun oli itse lastensa
kasvattaja ja hoitaja. Kasvatus tuli kuitenkin vähää vaikeammaksi
silloin, kun Elsa mummo poikansa onnettoman kuoleman jälkeen muutti
Ingan luokse asumaan. Eukko teki kaikki turmellaksensa lapset, ja
toisinaan nosti hän ankaran vastarinnan silloin, kun herra Koskinen
antoi heille pitkät läksyt taikka kun Inka hillitsi heidän meteliänsä.
"Antakaa lasten olla rauhassa tuolta maalliselta lukemiselta," lausui
hän silloin, "siinä on kylliksi talonpoikaiselle ihmiselle, kun hän
osaa lukea Jumalan sanaa välttävästi, en minäkään ole koskaan enempää
osannut -- ja jos he vähän melua pitävät, niin muistakaamme, että he
kyllä vielä saavat aikanansa murheitakin."
"Oh, mummo, te ette enää muistakaan," nauroi Olli, "että te olitte
oikein ankara Ingalle, mutta se on teille kiitokseksi, mummo, sillä se
teki Ingasta hyvän puolison ja hyvän äidin."
"Olinko minä ankara? Ei, sen Herra tietäköön, että jos Ingalla ei olisi
ollut sellaista kykyä kuin hänellä on, niin olisi hän kyllä perin
turmeltunut."
"Kas niin, siinä on meillä siemen, mummo, ja te tahdotte nyt kokea,
onko meidän lapsukaisillamme yhtä hyvä kyky ... mutta varokaa, mummo,
heissä on jotakin minunkin luonteestani ... ja, näette, mummo, jos
meidän Herramme aikanansa, tuona yönä, te tiedätte, ei olisi masentanut
minun mieltäni, niin Jumala tiesi millainen kelvoton mies minusta olisi
tullut."
Nordhallissa piti hallitusta Yrjön leski yhden vuoden; sen jälkeen meni
hän uuteen naimiseen erään leski raukan kanssa, jolla oli kuusi lasta.
Tässä hän sai avaran komento-alan vallanhimolleen ja ankaruudellensa.
Musta-Mertta ei ollut sukuansa huonompi, vaan hän antoi ruokaa
miehellensä ja lapsille niukalla kädellä eikä kärsinyt mitään
vastaväitteitä, jonka tähden hän hallitsikin omavaltaisesti perheessä.
Ainoa kerta, jolloin hänen uusi miehensä pääsi herraksi perheessä, oli
silloin kun hän oli ollut poissa kotoa ja saanut vähän liiemmäksi, kun
hän tuli laukaten kotiin, astui huoneesen, katsoi tuimasti, jos Mertta
lausui jotakin suututtavasti, joka tavallisesti tapahtuikin; silloin
hän katsoi hyväksi ajaa hänet ja lapsetkin ulos, osoittaaksensa, että
hän oli "herra" talossa. Mertta salasi vihansa miestä vastaan, mutta
löi tavallisesti lapsia, saadaksensa sitä "purkaa johonkin;" mutta
seuraavana päivänä, kun mies oli selvinnyt ja kärsi päänkivistystä sekä
katui tekojansa, tarttui Mertta asiaan ja maksoi seitsemänkertaisesti
takaisin sen, mitä hän oli saanut kärsiä, niin että mies ei taas vähiin
aikoihin uskaltanut lähteä rohkeutta hakemaan.
Tuolla kosken rannalla asui vielä ukko Lauri ja hänen vaimonsa.
Vanhuksista tuntui niin yksinäiseltä ja tuskalliselta asua kahden
tuvassaan ja alati kuunnella tuon valtavan kosken kohinaa sekä katsella
ulos mustalle järvelle, metsiin ja tuntureille, mutta missä oli heidän
onnensa elänyt ja kuollut, siinä tahtoivat hekin kuolla.
Syksy oli tukalin; silloin alkoivat lehdet varista laaksossa, ankarat
sadekuurot paisuttivat veden järvessä, koski pauhasi kovemmin, kalliot
kaikuivat, tuolla alhaalla syvyydessä kuului surinaa ja talvilinnut
istuivat pian lehdettömille puiden oksille ja rääkyivät rumaa ilmaa.
"Tiedätkö mitä, eukko, nyt taas ei ole kaikki hyvin," lausui ukko
Lauri, "minä näin veden haltijan, hän purjehti ylöspäin Tunturijärvellä
eilen illalla, huuhkain huuteli metsässä, niin että ääni kaikui juuri
kuin jos joku ihminen olisi ollut veden hädässä; niin, kuului
samallaiselta kuin silloinkin, kun Yrjö syöksyi koskeen ja hukkui
meidän silmäimme edessä; tiedätkö mitä, semmoisen äänen minä kuulin
metsässä ja sen jälkeen kuului naurua, ikään kuin pienet tontut
olisivat nauraneet uppoavan hätähuudoille."
"Hui, miten sinä puhut, Lauri, minä tuskin sitä uskon," virkahti eukko.
"Mutta minä uskon," vakuutti ukko jotenkin kiivaasti; "mutta tiedätkö,
siinä ei vielä ole kylliksi, eilen illalla oli kuuvalo, se loisti niin
kirkkaasti koskelle ... minä olin niin kummallisella mielellä;
tiedätkö, eukko, minä menin polkua myöten alas putouksen partaalle,
mutta pysähdyin kauhistuksesta, sillä tuolla alhaalla itse pyörteessä,
keskellä usvan hämärää, minä luulin nähneeni jonkun liikkuvan, ja minä
kuulin juuri kuin jos joku olisi siinä laulanut. Silloin minä muistin
Annan ja kuuntelin tarkasti; silloin, kuuletko eukko, silloin minä
selvästi kuulin ja ymmärsin laulun sanat:
Oi, hän ei pesten puhdistu,
Kuun valossa ei vaalistu
Pyörtehessä.
Ja heti sen jäljestä kuulin minä vaan, miten vesi sohisi ja kiehui
tuolla alhaalla, ja kuu meni pilven hattaran taakse."
"Ei, Lauri, ei," huokasi eukko, "meidän tyttö raukkamme, jos hän pesisi
puhtaaksi sielun, jossa on niin paljon rahan ahneutta, petollisuutta ja
uskottomuutta, siihen ei riittäisi Tunturijärven vesi, Vaikkapa sitä
olisi niinkin paljon kuin meressä."
"Amen, amen!" lausui ukko Lauri. "Mutta kuitenkaan, eukko, meidän
tyttäremme ei ole kaukana meistä, kentiesi hän kuulee, mitä me puhumme
nytkin -- kuulkoon vaan, me emme puhu emmekä ajattele mitään semmoista,
jota Jumala taivaassa ja hänen enkelinsä eivät kuulisi ja näkisi --
miksi ei sitten meidän oma tyttäremme sitä tekisi?"
"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miten pieni Yrjö voi," lausui eukko
keskeyttäen. "Oi, minä ajattelen niin usein tuota poikaa. Kaikki olisi
ollut hyvin, jos hän olisi ollut täällä meidän luonamme, hän olisi
voinut poistaa niin monta ikävää hetkeä meiltä molemmilta."
"Ja sitäkö sinä toivot?"
"En, minä en sitä toivo, mutta, näet, minä vaan niin ajattelen."
"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi,
hän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää
olemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on
kasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen
kerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei,
eukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa."
"Etkös sinä sitten usko," muistutti eukko, "että me kohtaamme toisemme
Jumalan luona?"
"Uskon niinkin, siellä me olemme kaikki yhtä hyviä."
Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin.
"Minua ihmetyttää," lausui eräs nuorukainen, ollen taaksepäin
nojallansa sievässä veneessä, joka laski rantaan juuri Norjaan vievän
uuden maantien kohdalle, "minua ihmetyttää, kukahan se ylhäinen herra
on, joka tulee kulkemaan veneessä. Nimismies pyysi, että me ottaisimme
meidän veneen, sillä täällä Tunturijärvellä ei ollut kylliksi hyvää
semmoista, ja saatat uskoa, että meillä oli hirmuinen puuha ja vaiva
ennen kuu saimme tämän mäestä ylös ja tänne järvelle; toinen vene on
tuolla alhaalla Norenissa, jos tuo armollinen herra tahtoisi tulla
ylitse meidän puolelle. Herastuomari ällisteli ihmeissään, kuka se
olisi, josta itse maaherra kirjoitti voudille ja vouti nimismiehelle;
hän on varmaankin suuri herra, joka matkustaa alaspäin, kenraali,
luullakseni, joka katsastaa kentiesi sotajoukkoja matkallansa."
"Niin, niin, hän saattaa olla kumminkin joku kreivi tahi prinssi; mutta
olkoon kuka olkoonkin, hän tahtoo katsoa Tunturikoskea luullakseni;
mutta sittenhän jo on kulunut hyvä aika kun hän Nordhallista lähti
alaspäin. -- Minun äitini puhuu aina koskesta ja Annasta, joka lauloi
niin että metsät kaikuivat," lausui tyttö, joka oli nuorukaisen kanssa.
"Herra Jumala, sehän on huono kertomus!" lausui nuorukainen, pitkä
kaunis mies, muutaman vuoden kolmannella kymmenellä; "minäkin olen
kuullut äitini ja mummoni kotona kertovan tuosta kauniista Kosken
Annasta, vaikka he eivät mielellään ota puheeksi sitä asiaa, sillä hän,
joka koskesta syöksyi alas, hän oli minun oma enoni."
"Niin, sen minä tiedän. No, Juho, ethän sinä kumminkaan tahdo mennä
koskesta alas?" lausui tyttö.
"En, Jumala varjelkoon; kyllä minä osaan paremmin katsoa eteeni. Se ei
ollut miksikään vahingoksi, että isä lähetti minut vieraiden luokse,
sillä näethän, se tekee hyvää kun aina ei ole kotona yhtä mittaa;
silloin tulee, sanoo mummo, semmoiseksi kuin Yrjökin oli, itsepäiseksi
ja viheliäiseksi ihmiseksi, joka luulee, että kaikki voi käydä päinsä."
"Ja sitä paitsihan sinusta ei olisi tullut minulle sulhoa," nauroi
tyttö, niin että pari valkeita hammasriviä pistäysi esiin noiden
sieväin ruusuhuulien väliltä, "kas sehän olisi ollut kaikista pahin
seikka."
"Kuulehan, sinä pikku lintuseni ... kuulehan! Sinä saat kentiesi
kävellä ympäri järven, sillä voi tapahtua niin, että prinssi ei
suvaitse sinun seurata mukana veneessä ... mutta vartoo torpassa siksi
kunnes tuo ylhäinen herra palaa takaisin, niin kun luulen hänen
tekevän, ja silloin minä vien sinut kotiin palatessani."
"Oh, saathan nähdä, prinssi katsoo kyllä minun niin hyväksi kuin jonkun
muunkin, ja sitä paitsi minä osaan soutaa, onhan täällä kaksi paria
airoja ... niin, näethän minä tulen yli järven, sillä on niin hauskaa
nähdä semmoisia ylhäisiä ihmisiä; minä en tiedä, miten ne viihtynevät,
mutta hekään eivät tiedä, miten rattoisaa meillä on täällä ylhäällä
Nordhallissa ja niin hupaista sitten."
Nyt tulivat vaunut vierien ahteessa; ne olivat uhkeat, mutta kuitenkin
keveät matkavaunut ulkomaalaista mallia; kummassakin ovessa välkkyi
hohtavasti maalattu vaakuna.
"Nuohan ovat toisellaiset vaunut kuin papin vanhat harmaat vankkurit,
jotka näyttävät kuin teiren pesältä," huomautti tyttö.
Vaunut seisahtuivat ja nuori mies astui niistä ja auttoi jäljessänsä
yhtä nuorta naista ulos.
Palvelijakunta jäi vaunujen luokse ja tuo nuori pari läheni venettä.
"Onko tämä tilattu vene?" lausui nuori mies, ja kun hän sai myöntävän
vastauksen Juholta, auttoi hän seurassaan olevan naisen siihen ja astui
itse jäljestä; vene lähti liikkeelle.
Tuolla nuorella ylhäisellä herralla oli kauniit hienot kasvot, joissa
näkyi hieno ylimyksellisen korskeuden juonne suun ympärillä; mutta
siitä huolimatta oli hänen silmissänsä jotakin, hymyilevä ja vähän
tirkistelevä luonne, joka ilmaisi iloista luontoa, ja kaikkea muuta
paitsi ylpeyttä.
Jos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista,
jotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine
juurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen
soutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.
Tuolla ylhäisellä naisella oli semmoinen yläilmainen hienous koko
muodossaan, semmoinen henkinen miellyttäväisyys, joka usein kuvastuu
sivistyneessä naisessa; silmät, suu, nenä ja kädet, kaikki olivat sitä
laatua, että ne herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.
Tuo kaunis soutajatar sitä vastaan ei ollut hieno, mutta niin valkea ja
punainen sekä niin perin rehellinen ja iloisen luontoinen, että hänestä
täytyi jokaisen pitää yhtä paljon kuin tuosta ylhäisestäkin naisesta.
"Pysähdyttäkäähän vene!" käski ylhäinen herra, kun oli ennätetty
keskelle järveä. "No, missäs on tupa? Tuolla niemellä oli ennen tupa."
"Sitä ei ole enää, armollinen herra, sillä sekä ukko Lauri että hänen
eukkonsa ovat olleet kuolleena jo monta herran vuotta."
Vieras herra hymyili katkerasti.
"Ei täällä siis ole ketään?"
"Ei ketään enää semmoista, jolla olisi ääntä suussa, jos ei oteta
lukuun jotakuta lintua ja koskea, joka kohisee vuodesta vuoteen."
Vene läheni maata aivan likeltä koskea.
Tuo ihana lady ei voinut olla vähän vaalenematta, kuu vene kulki niin
läheltä äkkijyrkkää putousta, jota valkea usva osoitti.
"Tule Betty," lausui vieras herra englannin kielellä seuraajallensa,
"käykäämme katsomaan, täällä se olisi, täällä, ja tässä kasvaa
katajapensaita; ei, mutta vaiti, tässähän on uunin raunioita."
Vieras herra kävi lähemmäksi ja istui vielä jäljellä oleville
nurkkakiville.
"Täällä, Betty, täällä minä olen syntynyt," jatkoi hän, "täältä otti
minun tuo jalo Ellis, täällä minä löysin tulevaisen onneni itse siitä
mitään tietämättäni. Katsohan, minä muistan vielä kaikki niin kuin
eilisen päivän; tuolla, missä nuo kukkaset kasvavat, siinä oli minun
äitini vuode, siinä kuoli hän, tässä uunissa oli avoin liesi, jossa
minä usein leikin tikuilla ja puiden kuorilla; tuolla oli sir Ellisillä
oma kammionsa ja sen seinällä riippui Kaarlo ensimäisen muotokuva...
Katsohan, silloin olin minä pieni, mutta minä muistan kuitenkin
kaikki."
Nuori nainen katseli uteliaana ympärilleen tuossa uudessa luonnossa,
joka levisi hänen silmäinsä eteen; se oli uusi, mutta kuitenkin oli
täällä entisiä muistoja, hänen rakkaan Yrjönsä lapsuuden muistot olivat
tähän paikkaan kiini kasvaneet.
"Kentiesi," jatkoi Yrjö, "on minulla täällä sukulaisia tässä
vuoristossa, mutta minä en tunne heitä... Sir Edward ei ottanut
milloinkaan heistä selvää; minä olen siis yksinäni kotiseudullani."
Tuon nuoren miehen koko olento oli surullinen, mutta ylevä; hän nousi
ylös, poimi muutamia kukkia siltä paikalta, jossa hänen äitiraukkansa
oli kuollut, ja pani ne varovaisesti kirjalaukkuun, josta hän sitten
otti paperin ja piirsi sille seudun.
"Katsopas, hän on piirtäjä; hän on varmaankin joku saksalainen,"
kuiskasi Juho.
"Ei, hän on englantilainen, hän puhuu niin hampaittensa välistä,"
oikaisi tyttö.
Nuori pari käyskenteli muutamia tunteja putouksen ympärillä, tarkasteli
sitä kaikilta puolilta ja vasta sitten kun kuu jo oli hetkisen
loistanut taivaalla, tulivat he takaisin veneelle.
"Nyt tulee myöhäinen soutaa kotia," lausui tyttö; "minä pelkään niin
aina koskea kuuvalolla."
"Tiedätkö, Signe," lausui Juho, "tiedätkö, että sen, kenellä on
uskollinen sydän, hänen ei tarvitse pelätä koskea."
"Silloin en minäkään pelkää ensinkään," nauroi tyttö.
Juhlalliselta tuntuu iltasilla kuun valossa liukua jollakulla pohjolan
kuvastimen tapaisella järvellä ja katsella mustia metsiä, jotka ikään
kuin puitteina sitä ympäröivät, ja noita korkeita lumisia tuntureita,
jotka näkyvät niin loihtumaisessa puolihämärässä ja näyttävät
pettyneille silmille niin läheisiltä ja uhkaavilta.
"Hyvästi, poikaseni!" lausui vieras herra, kun he taas olivat vaunujen
luona. "Tässä saat palkkasi, ja tässä, ystäväiseni," lisäsi hän, "on
teille kummallekin kaupanpäällisiä. Jos joku kysyisi teiltä, kuka se
oli, jota te sousitte jälleen yli, niin muistakaa, että se on teidän
maanmiehenne, joka on syntynyt tuolla torpassa ja jonka nimi nyt on
Yrjö Ellis."
"Kah, Herran nimessä," oli Juho juuri sanomaisillaan, mutta hän ei sitä
tullutkaan tehneeksi, hän vaan kumarsi ja vaunut lähtivät.
"Sehän olikin tuo pikku Yrjö, josta mummo on puhunut, että eräs
englantilainen otti hänet mukaansa. Mummo väittää kiven kovaan, että
hän on myyty turkkilaiselle eikä kärsinyt ukko Lauria eukkoineen niin
kauan kun he elivät; mutta hän on suuri herra -- se vasta tuntuisi
joltakin, kun olisi niin suuri herra ja saisi ajaa niin kuin hänkin,"
lisäsi Juho.