oli pienine ruuhinensa Tunturijärven vastakkaisella rannalla. Ukko oli
saattanut nimismiestä, joka oli käynyt torppia katselemassa, ja oli
juuri kääntymäisillään takaisin, kun eräs kummallinen mies harmaassa
hatussa ja lastinkinutussa korkeine saappaineen tuli tietä myöten ja
viittasi hänelle. Tuo kummallinen mies näytti noin kuudenkymmenen
vuotiaalta, harvoine hiuksineen, jotka pistäytyivät esiin harmaan hatun
alta. Hänellä oli myös terävä, jotenkin kummallinen nenä ja pari
kirkkaita, rehellisiä harmaansinisiä silmiä vilkkui oivallisimpain
kulmakarvain välillä kuin mitä milloinkaan tavataan. Lauri ukko luuli
hänen täydessä totuudessaan tontuksi, joka oli muuttomatkallaan, ja
eikä semmoista pientä noitaa ole hyvä vastustella. Tuo kummallinen mies
oli jo tullut rannalle, asettautui ruuheen ja puhui muutamia
käsittämättömiä sanoja sekä viittasi suoraan järven toiselle puolelle,
jossa ukon pieni harmaa tupa siinsi koivumetsiköstä.
Lauri ukko ei oikein tiennyt, mitä hän olisi ajatellut; mutta sitten
kun hän oli kovalla äänellä lausunut: "Jesuksen, minun vapahtajani
pyhään nimeen," jolloin tuo eriskummainen mies veti suunsa hymyyn,
mutta ei kadonnut, tarttui ukko airoihinsa ja souti voimakkaasti järven
yli.
He pääsivät pian rantaan ja tuo vieras mies astui veneestä maalle ja
meni tupaan.
Siellä seisahtui hän kummeksien, kun hän näki edessänsä pienen iloisen
eukon, joka toivotti häntä tervetulleeksi; mutta tämä ei kuitenkaan
ollut se, joka veti puoleensa hänen huomionsa: akkunan ääressä,
laskevan auringon punakeltaisten säteiden valaisemana istui nuori
nainen ja katseli ulos tuota kääpiömäistä pientä metsää huomaamatta
tulijaa. Hän oli kaunis olento, vaikka hän oli vaalea ja laiha ja
poskillaan oli tulinen purpuran hohde, vaikka huulensa olivat vaaleat
ja otsansa valkea kuin marmori. Noin kolmen vuoden ikäinen lapsi istui
leikkien lattialla ja hän näkyi olevan vanhan eukon lemmikki.
Ukko Lauri tuli myös huoneesen ja nyt otti vieras esiin pienen kirjan
ja alkoi sokertelevalla ruotsinkielellä kysellä: "onko huonetta; onko
vuokrata huonetta; maksetaan hyvin?" Lauri ukko ymmärsi nyt, että
vieras oli ihminen, ja arvasi heti, että hän oli yksi noita
"engelsmanneja," jotka kaiket kesäkaudet asuvat Niklaksen talossa
Skalstugassa ja kalastavat "angelelilla" tunturijärvissä. "Kuuletkos
eukko, hän on varmaankin joku englantilainen, kyllä kai hän saa
kammarin, jos hän niin haluaa," lausui hän ja samassa vei hän vieraansa
porstuan peräkammariin, joka, huolimatta vaan perin kohtalaisesta
laitoksestaan, näytti kuitenkin miellyttävän vierasta.
Niin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä
kuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin
äänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli
hän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka
hän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas
kuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän
puhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä,
mutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen
vaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta
vaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat
hänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei
voinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille
kieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja
teki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä
hänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko
perheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui
äitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli
huoneesen.
Anna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan
häiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa
joka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi,
että hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.
Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla
tuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua
viihdyttääksensä pienokaista.
Seuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon
matalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven
tyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä
kähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat
kätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti
ajatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa
ja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat,
semmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.
Oi tule, veden neitonen,
Syliisi ota raukkanen,
Mua tuudi sini aalloilla
Ja raivon veden kuohuilla
Pyörtehessä.
Siks' kiikun sitten aalloilla,
Kun _hänen_ saan ma kuolleena,
Puhtaaksi pesen sielunsa,
Ja valkaisen kuun valolla
Pyörtehessä.
Mutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko
hänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; "Anna,
Anna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!"
Silloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä
ja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.
Sillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward
tuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti
siltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket
ja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli
juuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.
Sillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen
väliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu "Bergin
rikas tyttö" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää
nuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja
vähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen
pelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen
ajattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta
tekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään
köyhää poikaa, sillä "rikkaat rikkaita hakee" -- mutta rikkaat olivat
varoillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta,
oli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon
ikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa.
Bergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia
sielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut
antanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja
jyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset
mustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä,
sykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko
tuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut
tunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan;
mutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli,
niin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen
Mustan-Pekan ainoa perillinen.
Sinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni
Yrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin
häät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa
Nordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman
rakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee
tulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää
muuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen,
toinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen
jälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut
kokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi
sen, jos se saisi kauniin lopun.
Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen,
että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän
kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen.
Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut
tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen
nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa
kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut
milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä;
hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja
vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas
auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui
hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli
Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen
kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin
loisti siellä ystävällinen tähti.
Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää
kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin
milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä,
vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa
raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli
itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän
osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja
auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.
Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward
muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka
säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi
talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli
hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin
suuri asia.
Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen
kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin
hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket
kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta
englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja
jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.
Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa;
mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä
loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat
kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä
pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot
levittivät kukkavaippansa niityille.
Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja
koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa
viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis,
kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin
ja ihana, iloiten auringon paisteessa.
Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata
aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä
häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa,
pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta
kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että
"hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei
pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista
synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä
taakse aurinko vaipui -- taivas punotti ja vivahteli kullalta ja
sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli,
jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin
kallioilta.
Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala
vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli
ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen
maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle
että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko
Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle,
kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin
kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti
aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui
Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta
hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin
alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa
lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:
Siks' kiikun sitten aalloilla,
Kun hänen saan ma kuolleena,
herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen
keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin,
se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin
aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata
ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.
Anna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään
ruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle
puolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut
kuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka
armahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.
"Herra Jumala, auta, Anna, auta!" huusi tuo onneton ja kulki
vastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä
vauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa ... jos hän ottaisi
oivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi
siis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se
ryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä
henkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi
pelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies
mustine pursineen kadonnut syvyyteen.
Anna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta
kohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken
kirkastuneen tähden avuksi, -- se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä,
kaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka
yksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi
pirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.
Kun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa,
ryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: "puhtaaksi pesen
sielunsa," kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos
häntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät
hänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka
ystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin
että hän heräsi houreistansa, "Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja
se tapahtui minun tähteni," lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla
lävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; "se tapahtui minun
lauluni tähden."
"Tule lapseni," sanoi englantilainen, "tule meidän kanssamme tupaan, se
olisi hyvin väärin sinulta ... ei hänen tähtensä ... huono mies, huono
mies." Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni
Yrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti
astui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella
voimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon
ihmettelevän pojan syliinsä.
"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti
parastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin."
Tuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä
katkerasti. "Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin
itkeä -- itkeä ainoastaan -- miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja
hänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?"
"Viihdy lapseni, viihdy," lausui Laurin eukko, "sinä selviät pian, ...
jos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään."
Tämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan
kuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan
tuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu
tummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan,
joka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna
oli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.
Annan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä
tyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli
ikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko
hänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona
kuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.
Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä
Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella
voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon
laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain
häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän
oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän
tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee
loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa
ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa
jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella
huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella
kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä
pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.
Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista
panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä
laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen
sisintä olentoansa.
Lauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli
hiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen
polvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi
edes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä
oli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein
lähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä,
niin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa
silmäyksessä koko äidillinen murhe.
Hetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava
loistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin
levisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille;
huulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja
silloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin
kun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva
ja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan
entinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:
Puhtaaksi pesen sielunsa
Ja valkaisen kuun valossa
Pyörtehessä.
Viimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat
ne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat -- kun ne
olivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui
sivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen
kirkkauden kuolleen otsakulmille.
Vanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä
onnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia
ihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja
iso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet;
hän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti
merkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden
tuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin
-- ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen
kultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: "näetkös, kyyneleet
vierivät kullalle."
Mutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: "jos saat
elää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden
vierivän kullalle!"
Heti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä
puuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti
siltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien
tapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää
viihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein
muuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja
käänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki,
että hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista
vaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat
lasta.
Kaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että
hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää
olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin
helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä,
että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä
huoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen
vuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat:
"mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois,
kuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?" Nämä kysymykset
koskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: "me
tulemme pian jäljessä."
Sillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun
englantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.
"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin,"
lausui hän ja istui heitä vastakkain.
"Lähdettekö?... Oi Herra Jumala," huudahti eukko, "lähteekö hän pois?
Sitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!"
"Te ette enää kauan elä," virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja;
"te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat."
"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden," huokasi kumpainenkin.
"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa," jatkoi sir Edward.
"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme."
"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni."
Sekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon
vartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti,
hyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.
"Jumala tietää," lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, "Jumala
tietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole
meidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto,
me tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä,
mitä hän saa siellä kaukana."
"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle," rukoili eukko, "muistakaa, että hän
on köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!"
"Minun poikani ... niin kuin sanottu, saa nimen Ellis ... Yrjö Ellis,
tulee kelpo mieheksi ... oikein rikkaaksi," virkkoi englantilainen
lyhyesti, "pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei
tarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois," jatkoi hän ja tarttui Lauri
ukon käteen. "Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna."
Seuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella
rannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa,
kirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli
pukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen
patalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka
ylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni
Yrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan
huvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on
tapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.