ruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja
tuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi
tanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis
syytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus
häviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan
silkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen,
niin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten
laskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja
molemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä,
punaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä
koristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa
hiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine,
vaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös
kultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa
muori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.
Soittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa
kokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan
takapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla
jaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla
toimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.
Tuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan
joka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin
poikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat
tanssia, ne ovat niin sanottuja "maitotallukoita" -- maitotyttöjä, --
jotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi
koko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu,
mutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan
aina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun,
"maitotallukkana" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden
kukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.
Tanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja
silloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän
ja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja
kukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki
laskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin
rehkinän varaksi.
Lepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat
ryhtyvät taas työhönsä ja nyt on "pitkätanssi" alkava. Nuoriso
vaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin
tilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten
kulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja
mukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti
ollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö
Kjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin
kylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren
rinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo
kummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten
kun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä
ottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas
nuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka
mukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja
tytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet
kävelemään. Kaikkien piti saada vähän "pyörähtää" ennen kuu tuo
iloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös
"leivänjakajaisista" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon
meteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden
Nordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin,
eivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi
tanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin
välttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota
täksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa
nauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa
häähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti
vähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli
hauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt
menestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että
juuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa
-- ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla
jotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat
keskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin
loppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia
ihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan
punastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä
usein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka
Kjellintyttären häissä.
Keskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä
on kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun "korjataan pois
hapan paisti." Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat
nimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa
saatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin
aukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri
kivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri
valkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin
ympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on
loppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka
kestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat
asettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa
jokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja
hänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne
nenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli
kutonut kaiken talven.
Kun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen
kiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista,
rakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta -- kun hän ojensi hänelle
lahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu
ruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta
kuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin,
kun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi
ylös -- tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin
haavan lehti -- ja sulki tyttönsä syliinsä. "Jumala siunatkoon sinua,
lapseni!" kuiskasi hän nyyhkien. "Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi
oman pöytäsi alle!"
"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!" lausui
Inka. "Mutta," lisäsi hän, "jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi,
niin tule meidän luoksemme tuntureille!" Koko seurassa ei ollut ketään,
joka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on
revittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja
lahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä
pidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli
ja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat
vähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.
Nuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko
yön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla
taivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon
iloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.
"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!" lausui Inka sitten kun
viimeiset vieraat olivat lähteneet; "tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei
ollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun
täytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena
elänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen
kuitenkin vastahakoisesti ja murheella."
Olli syleili pientä vaimoansa. "No, rakas Inkani, onhan meillä uusi
koti tuolla ylhäällä tuntureilla ja jos sinä tahdot, niin voihan äiti
muuttaa myöskin meidän luoksemme sinne, sillä minä en usko, että hän
täällä viihtyy."
"Näetkös, Olli," keskeytti Inka, "Yrjö näyttää semmoiselta kuin paha
omatunto ja ... ja ... huomasitkos, että Kosken Anna oli ainoa kaikista
tytöistä, joka ei tullut tänne minun häihini; tässä varmaankin on
onnettomuus tulossa ... muuten ei hän olisi ollut poissa minun
häistäni, sillä vanha ystävyys ei ruostu, niinhän sanotaan."
"Annako? Niin ... se on totta; häntä minä en nähnyt. Muuten oli täällä
paljo tyttöjä, maitotyttöjä ja muita oikein kelpo parvi, niin että hän
kyllä saattoi olla täällä minun huomaamattanikin. Tuollaisissa
ijankaikkisissa kemuissa tulee pää oikein sekaantuneeksi ja tuollainen
alituinen, yhtä mittaa monta päivää kestävä viulujen pirinä saattaa
pään oikein pyörälle; minä olen kiitollinen päästyäni tuonne ylös
tuntureille, siellä on tyyntä ja hiljaista järven rannikolla, ja vaikka
tupa on pieni, mahdumme me kuitenkin hyvin siihen."
Muutamia päiviä häiden jälkeen seisoivat hevoset valmiiksi
satuloittuina rapun edessä. Yrjön oli erään tärkeän toimen tähden
täytynyt matkustaa pois kotoa, ja ainoa, joka siis jäi kotia, oli Elsa
muori, joka vanhuutensa tähden ei voinut lähteä mukaan, mutta joka
lupasi niin pian kuin järvet ja sammalet ennättäisivät käydä jäähän,
tulla ja viipyä nuorten luona yli joulun.
* * * * *
Nuo kolme henkilöä ratsastivat siis metsiä myöten ylös tuntureita
kohden, Olli, Inka ja vanha Juhon leski, Ollin äiti, joka laihana ja
hoikkana istui satulassaan yhtä lujasti kuin muutkin. Muutamia renkiä
kuormia kantavine hevosineen, morsiuslahjoja kuljettaen, seurasi
jäljessä.
Oli kaunis ja lämmin päivä, linnut lauloivat tuossa synkässä
mäntymetsässä, jossa yltä ympäriinsä löyhkäili tuore honganhaju, siellä
ja täällä koputteli tikka nokallansa kuivuneita mäntyjä, jotka
seisoivat alastomina nojallansa kallioiden välillä; mutta paljon
korkeammalle puiden latvoja kohoutuivat tuntureiden lumihuiput ja
sadottain kristallikirkkaita puroja porisi metsässä, hakivat tiensä
noiden moniin mutkiin kiertelevien puiden juurien lomitse, huuhtoivat
marmorijärkäleitä ja muodostivat putouksia, jotka vaahdoten
ruiskuttivat vettä somerikkoon.
Molemmat äsken naimisiin menneet ratsastivat kauan äänettöminä toinen
toisensa rinnalla; he näyttivät ajatuksiinsa vaipuneilta. Viimein
naurahti Inka ja lausui: "Olli, me ajattelemme nyt ihan samaa." Olli
naurahti myös, mutta loi silmäyksensä taivasta kohden. "Niin," lisäsi
vielä Inka, "niin, sinä ajattelet niin kuin minäkin ja kiität Jumalaa,
joka on kaikki tehnyt niin ihanaksi ja kauniiksi ... etkö niin?"
"Niin, Inka, me emme voi Jumalaa kiittää kyllin siitä, että hän on
antanut meille terveen tahdon ja puhtaan tahdon sekä ihanan maansa
asuaksemme."
Matka kesti kauan; vasta iltasella ennättivät he tuota kiertelevää
vuoripolkua pitkin Ollin avaroille aloille. "Elä luule, Inka, että
täällä on niin hyvää minun luonani kaikki kuin siellä alhaalla
Nordhallissa," lausui Olli, "mutta eihän se haittaa mitään, sillä
olethan sinä tyytyväinen semmoiseen kuin meillä on?"
"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä," kuului vastaus, mutta siitä
huolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta
eteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi
kurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa
kodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen
Ollilla oli hänelle antaa.
Viimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. "Mikä tuo on?
Asuuko täällä muita kuin sinä?" kysyi Inka kun hän näki pienen,
siistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja
viheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja
kuvastuvan kirkkaasen veteen.
Olli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta
vaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui
hänen muotonsa iloisemmaksi. "Se on sinun ja minun tupani, näethän,
minä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten ... tyydytkö asumaan
siellä?"
"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli
kultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten
tuo on kaunis!" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta
tuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti
huoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla
ullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman
makuaistin mukaan.
"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?" kysyi Olli ja
syleili iloista vaimoansa.
"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan
suhteen nyt ja koko elinaikani."
"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!" kuiskasi
mies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.
Huvimatkailija.
Erään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan
kun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli
silloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana
ja oli nyt siis todellinen "vanhapoika." Vanhainpoikain säädyssä on se
omituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he
eivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät
omaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku
ja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne
vaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä
toisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät,
"itsenäisiksi miehiksi," taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa
antaa, "kummallisiksi patruuneiksi." Sellainen mies oli sir Edward
Ellis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän
kaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen
olento.
Hän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa
kammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen
kanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla,
nimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään
(palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti
itä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan
matkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat
laitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät
kuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward
ei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän
tutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja
kädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä,
pölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän
tässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt
vaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen
kautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja
Howardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli
esi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa
hänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka
koko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta
vuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin
kauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin
esimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha
maapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun
mies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin
kotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa -- minä
menin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä
häiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi
parhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä
reposaarella.
Samalla tavalla oli sir Edward kolmekymmentä vuotta lakkaamatta
tutkinut vaakunatiedettä ja nimenomaan opetellut saksankieltä,
lukeaksensa Gattererin vaakunatiedettä, joka on pääteos, josta saadaan
selvä "vaakunakilvistä," "tinctureista" ja kaikista muista tuohon aimo
tieteesen kuuluvista seikoista. Hänellä ei siis koskaan ollut aikaa
nauttia luontoa; kukat tuoksuivat puutarhassa, puut puistossa
suhisivat, mutta sir Edward pysyi huoneessaan, paitsi yhden kerran joka
kesä, silloin kun hän lähti ulos ja katseli, miten hänen vaakunansa --
nelijakoinen kilpi, punaisella, sinisellä, keltaisella ja viheriällä
pohjalla, valkea risti punaisella pohjalla, keltainen tähti sinisellä
ja sininen risti keltaisella sekä punainen ruusu viheriällä pohjalla --
kukki suurella penkereellä puutarhassa, johon puutarhuri puksipuuaidan
ympäröimään paikkaan kukkia istuttamalla oli sen muodostanut.
Tämä oli pian sanottu ainoa kerta, kun hän kävi ulkona viheriässä
luonnossa, muuten istui hän huoneessaan, käveli ja jaloitteli
sukusaleissaan.
Mutta kuitenkin lienee tämä monivuotinen tutkiminen viimein jotenkin
tullut ikäväksi, koska eräänä sateisena syysaamuna, kun pitkä Juho tuli
sisään kahvitarjottimineen, kääntyi sir Edward punapukuiseen
palvelijaansa päin ja lausui: "tänään sataa."
"Niin, aivan hirmuisesti, ja nyt onkin Lokakuun seitsemäs päivä."
"Ota alas korkeasti autuas kuningas," lausui sir Edward, "ja anna tehdä
taulua varten laatikko!"
"Hänen majesteetinsa kuningas Kaarlo ensimäinenkö, jalo ja kaivattu
muistossa?" kysyi Juho suuresti ihmetellen.
"Niin ... ota myös tämä kirja ja vie se vaunujen laatikkoon, laita
kuntoon myös minun vaatteukseni ... hevoset olkoot matkaan valmiina
kello kaksi rapun edessä!"
Pyrstötähti toisinaan koskee pyrstöllänsä meidän katoovaista maatamme
ja silloin se tästä tapauksesta tulee jotenkin hämmästyneeksi, mutta
koko maa ei voi tulla niin hämilleen kuin pitkä Juho silloin, kun hän
useita vuosikymmeniä jo palveltuansa sai kuulla sir Edwardin lähtevän
matkalle.
"Sir lähtee siis matkalle?" kysyi hän.
"Niin ... matkalle," kuului vastaus.
Kello löi kaksi ja vaunut olivat rapun edessä, tuo suuri kirja
kannettiin alas ja laskettiin vaunujen laatikkoon (se oli
vaakunakirja), Kaarlo ensimäisen muotokuva, laatikkoon sijoitettuna,
asetettiin etupuolelle, ja nyt tuli sir Edward tavallisessa
yönutussansa ja ainoastaan viitta olkapäillä, istui vaunuihin ja lausui
tilanhoitajalle, joka suuresti ihmetellen seisoi astuimen vieressä ja
vartosi saavansa joitakin käskyjä: "pöydällä on kirje." "Aja!" Vaunut
alkoivat vieriä ja pitkä Juho nyykäytti palvelusväelle, sillä hän oli
sanonut heille, että hän uskoi sir Edwardin menevän kilparatsastuksia
katsomaan lähimpään kaupunkiin.
Matka tuli kuitenkin pitemmäksi, se kulki erääsen merikaupunkiin, ja
seuraavana päivänä kello kaksitoista meni sir Edward pitkän Juhon
seuraamana ja kuningas Kaarlo ensimäinen ynnä vaakunakirjansa mukanaan
erääsen sievään laivaan, joka oli satamassa ja johon tavarat olivat
kuljetetut.
Tuskin oli hän ennättänyt laivaan ennen kun ankkuri nostettiin ylös,
purjeet levitettiin ja laiva lähti merelle sillä aikaa kun pitkä Juho
asetti Kaarlo ensimäisen kuvan sir Edwardin kajutan seinään. Juho tiesi
hyvin, että ei maksanut vaivaa kysyä, mutta hän luuli, että laiva
tekisi pienen kierroksen ja pian laskisi rantaan, sillä se oli jotenkin
varmaa, että sir Edward ei tekisi pitkiä matkoja. "Hm," jupisi pitkä
Juho, "hm, hm."
"Mitä se on?" kysyi sir Edward.
"Mihin mennään, sir?"
"En tiedä."
"Ettekö tiedä, sir, mihin laiva on menevä?"
"En."
"Hm ... hm..."
"Sinä olit itse laivalla minun lippuni kanssa," muistutti sir Edward.
"Minä kirjoitin: 'allekirjoittanut tahtoo seurata mukana laivalla ja
nousta maalle siellä, mihin te ensikerran laskette rantaan. Edward
Ellis.'"
"Hm, hm, me menemme merelle."
"Niin menemme, minä näen sen ... mene!" Juho meni ja hänen herransa jäi
selailemaan vaakunakirjaansa.
"Mihin mennään?" kysyi Juho eräältä vanhalta matruusilta, jonka hän
sattui kohtaamaan.
"Mihinkö? niin me menemme Itä-Intiaan."
"Itä-Intiaanko?" kysähti Juho niin hämmästyneenä, että hänen punainen
pukunsa oli vaaleta samalla tavalla kuin hänen omat laihat poskensakin;
"emmekö laske maalle ennen?"
"Laskemme Madeirassa ... ja S:t Helenassa sekä myöskin Kapissa."
"Madeirassa, siellä jossa viiniä kasvaa," jupisi Juho; "hm, tästähän
tulee mukavaa."
Laiva kynti kuitenkin laineita. Juho sai nähdä delfiinejä, hajia ja
muita kummallisia kappaleita vedessä, hän sai nähdä meren loiston
käännepiirein välillä ja kuuman ilmanalan linnut sitten, jotka
uhkamielisinä ja uljaina kiikkuivat mastojen päissä, mutta sir Edward
ei ollut milloinkaan ulkona kannella, vaan oleskeli kajutassaan ihan
juuri samoin kuin kotonansakin, vaakunakirjoineen ja Kaarlo ensimäisen
muotokuvan seurassa. Tuo ihana saari kohousi viimeinkin vedenpinnan yli
ja kuvastui tumman sinistä, puhdasta taivasta vasten, jota etelässä
kaunistaa ruhtinaallinen aurinko, levittäen kulta sadetta yli avaran
meren.
"Nyt me olemme Madeirassa, laiva laskee rantaan!" virkkoi Juho
varovaisesti herrallensa.
"Sijoita kuningas laatikkoon, muista kirja ja vaatteet," lausui sir
Edward, jatkaen lukuansa juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Laiva oli tuskin laskenut ankkuriin ennen kun sir Edward astui ylös
kannelle, maksoi matkansa ja kulki veneellä maalle. Siellä hänelle
hankittiin huone, taulu ripustettiin seinään ja taas alkoi hän elämän
samallaisen kuin kotonaankin.
Kun he olivat olleet Madeirassa ja asuneet Funchallissa muutamia
kuukausia, kun sir Edward astui toiseen laivaan, -- kysyi Juho, mihin
matka piti; laiva oli matkalta Trondhjemiin.
Tultuansa Norjaan, muuttivat he maalle; mutta sir Edward alkoi nyt
saada uuden aatteen, hän tahtoi nähdä maata ja hän päätti sen tähden
matkustaa jalkaisin.
"Sir, sitä minä en voi kestää," lausui pitkä Juho, kun hän sai tietää
herransa aikomuksen; "minä olen opetellut seisomaan, mutta kävelemään,
kulkemaan, sitä minä en voi kestää, varsinkaan tuollaisessa mokomassa
maassa."
"Etkö sinä pidä tästä maasta?"
"En, herra varjelkoon, eihän täällä kasva viiniä!"
"Pidätkö sinä enemmän Madeirasta?"
"En, vieläkö mitä!"
"Entäs Englannista?"
"Pidän, kuinkas muuten."
"Sinä matkustat Englantiin; minä jään tänne...!"
"Minäkö matkustaisin ilman teitä, sir!" huudahti tuo uskollinen
palvelija melkein itkien.
"Sinä matkustat, minä jään tänne," kuului päättävä vastaus, josta ei
käynyt mihinkään vetoaminen. Juho sai siis matkustaa takaisin
Englantiin, ja sir Edward antoi sijoittaa tavaransa rattaille ja
matkusti itse Ruotsin rajaa kohden; hän oli nyt seikkailuksilla ja
seikkailuja hän kohtasikin.
* * * * *