niin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti.
Anna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene
sysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia
pilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä
Nordhallin kylässä.
Testamentti.
Yrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta,
vaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista
sairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella
kuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden
kokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän
kirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen
sekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka
valvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta
luuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. "Ei isä voi niin huonosti,
että Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa," sanoi hän ainoastaan.
"Jumalan avulla isä paranee jälleen."
"Niin, Jumala suokoon sen," lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä,
"muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, -- hm, toisinaan on
sangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut
ihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka
olemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen
tähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, -- niin, niin,
saadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!"
"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se
hyvä merkki, herra Koskinen?"
"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka
tietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri
sammuessaan."
Seuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka
Kjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa
selitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä
todistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut -- Pekka
Koskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla
monine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta,
jolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia
-- tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy
levisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille
surullisen muodon.
Kun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä
lähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti
oli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa
järjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä
tekevänsä.
Hänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja
nyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä
hänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja
huokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi
karttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli
tulla ehtinyt.
Hän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan
päällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli
kylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän
oli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se
muuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun
aamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.
Yrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun
juhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen
todistajain läsnä ollessa esiin testamentin.
Se sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti
isä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen
sisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin
kanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin
hänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen
omaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa
mitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle
ja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä
viimeistä tahtoa.
Semmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli
kokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään
lemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla
veljensä vallan alaisuuteen.
Yrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin,
kun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän
menisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.
Äiti Elsa itki ja piti sen laittomana; Inka ainoastaan punastui,
mutta lausui samalla: "usko minua, äiti, Yrjö on kyllä sen tehnyt
laillisesti, niin että sitä ei voida kumota, mutta se on saman tekevä."
"Kyllä, kyllä, varmasti on se laillinen kirja," sanoi kihlakunnan
tuomari Thorshagasta, joka oli myös saapuvilla. "Kyllä Kjell tiesi
hyvin, mitä hän tahtoi. Sillä tavalla pysyy omaisuus koossa, eikä
suinkaan Inka ole niin hullu, että hän ottaisi uudisasukkaan, joka
kyllä on hyvä mies, mutta jolla ei ole mitään paitsi vanhaa äitiänsä,
joitakuita mullikoita ja muutamia hevosia, joita hän myyskentelee."
Inka hymyili katkerasti, mutta hän oli vaiti, vieläpä silloinkin, kun
Yrjö meni läheltä hänen ohitsensa ja kuiskasi: "näethän nyt, minä tein
sen, mitä lupasinkin sinulle."
Noin kahdeksan päivän kuluttua sen jälkeen tuli Olli Juhonpoika
uudistaloltaan ja ratsasti Yrjö Kjellssonin pihaan; tuohan oli uljas,
voimakas muoto tulisen hevosen selässä, hevosen, joka pöyhisteli ja
korskaili, kun ratsastaja astui maahan ja sitoi sen aitaan kiini. Inka
kiirehti rapulle ja toivotti häntä tervetulleeksi, mutta sellaisella
kasvojen muodolla, joka ei ennustanut hyvää.
"Hyvää päivää, Inka!" lausui Olli ja tarttui hänen käteensä, "sinä olet
ikävilläsi tänään. Niin, niin, isäänsä ei voi kadottaa muuta kuin yhden
kerran," lisäsi hän surullisesti huoaten; "mutta kiitä Jumalaa, Inka,
sinun isäsi sai kuolla vuoteesensa ... minun isä raukkani, joka kulki
toimillansa, kuoli luminietokseen eikä päässyt edes siunattuun
maahan ... me emme löytäneet häntä koskaan. -- Miten äitisi ja Yrjö
voivat?" jatkoi hän ja aikoi astua huoneesen.
"Yrjö ei ole kotona," lausui Inka; "mutta ennen kun sinä kohtaat äidin,
minä tahdon puhua kanssasi; tule tänne kammariin!"
"Oi, saanko minä niin rauhassa puhua kanssasi, Inkaseni, sinä minun
armas, hyvä Inkani."
Pian olivat he kahden Ingan pienessä kammarissa.
"No, Jumala siunatkoon sinua, Inka," alkoi Olli. "Minä olen usein ollut
pahoillani siitä, että me emme voineet puhua asiaamme isällesi; minä en
pidä tämmöisestä hiiviskelemisestä ihmisten tähden; mutta kentiesi oli
se paras niin kuin oli."
"Kuulehan, Olli, älä puhu mitään siitä," muistutti Inka ja istui
vastakkain sitä tuolia, jonka hän oli asettanut Ollille, "minä puhun
suoraan sinulle, Olli."
"Niin, sehän on selvää se," hymyili Olli.
"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen
muuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta ...
nyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin,
jos menisin naimisiin sinun kanssasi."
Olli vaaleni. "No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? -- Inka kulta, ethän
sinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli
minusta ... mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan?
Minä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni ... niin,
semmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta,
rakas Inka, eihän se ole täyttä totta?"
"On, Olli, oikein totta, minä en _voi_ mennä naimisiin sinun kanssasi."
"No, sinä kuitenkin _tahtoisit_ sen tehdä, jos voisit?" kysyi Olli ja
otti hänen molemmat kätensä omiinsa. "Tahtoisitko sinä, jos vaan
voisit? vastaa minulle, niin minä lähden!"
"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi," lausui Inka ja
alkoi itkeä.
Tämä tyynnytti heti Ollin. "No, sinä olet taas hyvä jälleen," sanoi hän
lempeästi hymyillen. "No, mikä se on, joka sinua estää?"
"Minä olen perinnötön, jos otan sinun," lausui Inka ja loi kauniit
silmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei
huomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen
merkkiä.
"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?" lausui hän; "se on Yrjön
töitä .. ja," lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, "ja sinä
mieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?"
"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja
saat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua,
sen tähden täytyy sen jäädä sikseen."
"Kuulehan, Inka, sano minulle oikein totuus, huolitko sinä mitään
perinnöstä? Onko sinulle vaikeata tulla uudisasukkaan vaimoksi? Sano,
kaipaatko rahoja, jos menet naimisiin minun kanssani?"
"En ... en, sitä en tekisi, en koskaan, en koskaan!" lausui Inka.
"No, sittenhän ei ole mitään syytä olla ikävillään; tiedätkös, Yrjö
pitäköön sinun rahasi ja kuluttakoon niitä terveenä, mutta minä tahdon
pitää sinun ja antaa rahain mennä."
"Ja sinä et tule pahoillesikaan edes," sanoi Inka ja laski kätensä
nuorukaisen olalle, "et pahoillesikaan edes, sinä vielä hymyiletkin,
Jumala siunatkoon sinua sen tähden!"
"En, en, minä ajattelen näin: Jumala kyllä auttaa meitä... Tiedätkös,
minä en ole koskaan epäillyt uskoa Jumalaan."
"En minäkään, mutta sitä enemmän olen epäillyt uskoa ihmisiin," huokasi
Inka.
"Kas niin, anna surun jäädä; nyt menemme alas äidin luokse ... kunhan
hän ei olisi myöskin yhtä kummallinen; näethän, naisia ymmärtääksensä,
siihen vaaditaan oikein papin tiedot. Sinä tulit ja näytit niin
surkealta, että minä luulin onnettomuuden seisovan oven edessä, eikä
kuitenkaan ollut mitään muuta, kuin että veljesi oli peijannut sinua
niin kuin hän muitakin peijaa... Niin, sehän on jokapäiväinen veisu."
Mutta Elsa otti Ollin vastaan avoimin sylin ja oli niin sydämellisesti
iloinen noiden nuorten tähden, että hän silmänräpäykseksi unhotti
huolensa ja harminsa Yrjön käytöksen tähden.
He istuivat yhdessä kaiken päivän aina iltaan saakka ja miettivät
tulevaisuuden hankkeitaan, joiden koko perustuksena oli uudisasukkaan
tupa, pieni perunamaa ja laidunhaka, jossa Ollilla oli kaksitoista
hyvää lehmää ja kuusi nuorta hevosta, niin paljon oli hän rikastunut;
mutta kun hän viimein kertoi heille, että hänellä oli tuhat
riikintaaleria rahaa lainattuna ja sama verta kotonansa jäljellä, eivät
he enää tienneet rajoja ilollensa.
Viimeinkin näkyi Yrjö tulevan, juuri silloin, kun Inka laski
rikkauksiansa, jotka hän tuli saamaan tuolla ylhäällä tuntureilla.
"Näetkös, tuolia tulee Yrjö; nyt sinä pidät minua kiini vyötäisistä ja
me istumme juuri kuin jos sinä et huomaisikaan kun hän tulee; kas niin,
olemmehan kihloissa, se on selvää, elääksemme ja kuollaksemme, ilman
hänen rahojansa. Älä nyt vaan pahastu, Olli, tästä tulee näytelmä."
"En, -- en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin
meillä."
Yrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä
nuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan
aivan tyynenä heidän hyväilemistään.
"Se menee jo liian pitkälle," lausui Yrjö viimein, "vielä pitää
paikkansa isän testamentti ja niin kauan..."
"Vai sinä se oletkin, Yrjö," lausui Inka nauraen, "näethän, tässä on
minun sulhoni, Olli Juhonpoika."
"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella,"
vastasi Yrjö äreästi.
Olli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea
ja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin
kieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat,
suoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle
semmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut
mitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.
"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä," lausui Olli ja laski
voimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen
olallensa. "Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut
minulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me
molemmat saatamme olla tyytyväisiä!"
Yrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi
lepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään
kadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti
siis suunsa vähän nauruun ja lausui: "Vai niin, jos niin on, niin
minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään
isävainajan testamentin."
"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun
tehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että
siitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos
niin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan
Jumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa.
Tiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta,
rahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo."
Tämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja
iltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä
sumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta
kaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen
sydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut
niin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.
Jemtlantilaiset häät.
Ei todellakaan ole mikään pieni asia toimittaa oikeat häät
Jemtlannissa. Elsa muoria oli mahdoton saada suostumaan siihen, että
häät pidettäisiin talvella, sillä hän tahtoi kuitenkin, että Inka
kunnialla lähtisi pois kotoansa. Itse Yrjökin oli liiaksi ylpeä
antaakseen sisarensa mennä naimisiin kaikkea komeutta ja loistoa
paitsi; ja mitä varmempi hän oli siitä, että hän yksin sai pitää rahat,
sitä paremmin tahtoi hän osoittaa olevansa "kunniallinen" siinä
merkityksessä, joka on sama kuin antelias.
Sitten kesti koko talven oikeata hyörimistä ja pyörimistä ja Inka teki
työtä kangaspuissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka,
valmistaen kaikkia niitä lukemattomia nenäliinoja, ruokaliinoja,
kaulahuiveja ja esiliinoja, jotka hän sitten jakoi häävieraille.
Kaikki kävi niin helposti ja hauskasti, vaikka Inka alituiselta
jyskytykseltään kangaspuissa tuskin malttoi kuunnella, mitä Olli puhui
käydessään häntä tervehtimässä. Yrjö oli melkein ainoa, joka näytti
alakuloiselta; mutta se tuli vaan siitä, että hän näki toisten olevan
iloisia ja se karvasteli häntä, kun hän ei itse voinut iloita.
Toisinaan oli hän myös poissa kotoa. Äiti luuli hänen käyvän tuon
rikkaan tytön luona Bergissä, mutta Yrjö ei puhunut mitään semmoista,
jonka olisi voinut siksi ymmärtää. Sitä vastaan kävi hän usein
tervehtimässä Kosken Annaa eikä Inka huolinut nähdä vaivaa sitä
estääksensä, sitten kun hän, erään kerran siitä puhuessaan Annan kanssa
ja lausuessaan suoraan ajatuksensa, menetti kaikki aseensa sillä, kun
Anna nauroi hänelle vasten silmiä ja selitti, että ei Yrjö eikä hänkään
ollut ajatellutkaan pitää toisestansa.
"Anna raukka!" lausui Inka usein äidillensä, kun he joinakuina iltoina
levähtivät, "Anna raukka, hän ei uskonut minua, mutta sitä vastaan
Yrjöä niin hyvin. Minä sanoin kaikki; Jumala häntä valaiskoon!"
Seuraavana kevännä, kun jäät lähtivät järvistä, oli jo kaikki niin
järjestyksessä, että voitiin panna kuulutus toimeen; mutta kahdeksaa
päivää ennen kun ensimäisen kerran piti kuulutettaman, lähti Yrjö,
Ingan naittajana, ja lautakunnan vanhin eli herastuomari, sulhon isän
puolesta, matkaan, kutsumaan ensimäisen kerran, se on, ilmoittamaan,
että häät tulevat Yrjö Kjellssonin taloon Nordhallissa, sillä sellaisen
täytyi aikanansa ilmoittaa sen tähden, että kutsutuille tulee aina
lähes yhtä paljon puuhaa kuin kutsujallekin. Täytyyhän aina valmistaa
itsensä arvonmukaisilla viemisillä, juustoilla, leivoksilla, makeisilla
ynnä muilla semmoisilla, joita täytyy olla mukana mennessä kunnollisiin
häihin. Kun sitten tämä ensimäinen kutsumus oli tapahtunut, ei enää
ollut ketään, joka vielä olisi ihmetellyt, kun seuraavana sunnuntaina
ensimäisen kerran kuulutettiin uudisasukas, kunniallinen ja siivollinen
nuorimies Olli Juhonpoika ja talon tytär, kunniallinen ja siveä Inka
Kjellintytär kristilliseen avioliittoon.
Jemtlannissa on tapa, joka muistuttaa tuota vanhaa hyvää ja loistoisaa
aikaa, jolloin naiset Ludviki XV:sta hovissa, saadaksensa kauniin ihon,
joka ilta asettivat kasvoillensa raakoja lihaviipaleita; näin ei
kuitenkaan Jemtlannissa tehty, mutta sitä vastaan piti morsiamen
ehdottomasti itse tehdä kaikki ne lihamakkarat, jotka häihin
tarvittiin, -- "saadaksensa valkeat kädet." Tätä ei kuitenkaan katsottu
Ingalle tarpeelliseksi, sillä hänellä olivat marmorivalkeat kädet ilman
tuota ikävää työtäkin ja nyt saivat siis muut tehdä lihamakkarat.
Muutamia päiviä toisen kuulutuksen jälkeen lähti Yrjö taas entisen
kumppaninsa kanssa hevosilla matkaan, saadaksensa tietää, ketkä vieraat
ottivat kutsumuksen vastaan ja ketkä eivät katsoneet itsellänsä olevan
aikaa tulla häihin. Useammat kuitenkin ottivat kutsumuksen vastaan,
sitä paremmin, koska he jo olivat leiponeet leivoksensa ja valmistaneet
makeisensa sekä koonneet kermaa voiksi.
Sillä ajalla oli tuolla kotona hirmuinen hyörinä ja pyörinä; Elsa muori
oli liikkeessä kuin "ikiliikkuja" ja kulki läähättäen huoneesta
huoneesen, sillä, huolimatta mistään herrastavoista, piti häät
kuitenkin vietettämän maan tavan mukaan. Suuri sali verhottiin sen
tähden liinavaatteilla, jotka vielä kaunistettiin kukkakiehkuroilla ja
seppeleillä, tehdyt tunturi maailman puksipuista, puolanvarsista, ja
tuhansilla kukilla, näillä hienosti tuoksuvilla kukilla, jotka kasvavat
tuolla ylhäällä kallioiden keskellä, ikään kuin osoittaaksensa, miten
heikkous yksinkertaisessa kauneudessaan kestää kaikki ja elää
sielläkin, missä voima murtuu ja käy tyhjäksi. Kattoon pitkän pöydän
päälle kiinitettiin telta, joka riippui alaspäin syvine ja monine
poimuineen ja jota myös kaunisteltiin kukilla, jota paitsi suunnattoman
suuri seppele ja kruunu riippuivat morsiamen aseman kohdalla.
Häät pidettiin sunnuntaina ja jo lauantai-iltana olivat kaikki
soittoniekat valmiina Yrjö Kjellssonin luona ja tervehtivät ihanilla
säveleillä häävieraita, jotka nyt kaikin miehissä jo saapuivat
hääpaikalle seuraavana päivänä sieltä sitten kirkkoon kulkeaksensa.
Luonnollista on, että heitä nyt heti kestittiin, mutta oikea syy, jonka
tähden he näin varhain tulivat, oli se, että tänä iltana piti
annettaman tuliaiset. Nyt kokoontui summaton määrä ruoka-aineita,
kaikki maukkainta ja parhainta laatua, mitä oli voitu kokoon saada,
jonka joukossa myös huomiota puoleensa veti niin sanottu häävoi
sokeritoppain näköisen muotonsa ja kaikkien noiden ruusauksiensa
tähden, jotka kaunistivat sen pintaa.
Sunnuntai-aamuna lähti joukko liikkeelle, ensin hevoisinensa soittajat,
pari nuoria renkiä, jotka istuivat satuloissansa kuin kiini naulatut ja
soittivat viuluillansa, huolimatta noiden iloisten luontokappaleiden
kaikista vehkeistä ja heiskauksista. Itse Ole Bull olisi semmoisessa
tilassa huonosti menestynyt; mutta tässä ei mitään haittaa tullut,
koska soittajat olivat tottuneet ratsastamaan ja samassa viulua
soittamaan -- harjoitus, jota koettamaan sopii kehoittaa semmoista
taidetta rakastavaa yleisöä, joka samassa kaipaa liikuntoa.
Kirkko oli lattiasta kattoon saakka lehdillä verhottu ja kukka
köynnyksiä riippui penkkirivien yltympäri muodostaen kaaria käytäväin
yli. Tuskin löytyy mitään muuta, joka olisi niin todellakin maalaisen
tapaan kaunis, kuin kirkko, joka on tällä tavalla kaunisteltuna kuin
morsian ja valoisa, iloisa ja pyhä kuin morsiamen mieli. Koko matkue
astui alas hevosten selistä, he kun olivat ratsastaen kulkeneet,
morsian ja kaikki muut naiset viistosatuloissa, kaunistetut punaisilla,
sinisillä ja keltaisilla rimsuilla ja tupsuilla.
Ingalla oli ylevä musta hevonen, voimasta ja vireydestä oikein
hypähtelevä, ja tuo suloinen, ihana neito, vyötäisiltään hoikka ja
solakka kuin vitsa ja jäntevä kuin raitis ruoko, istui niin keveästi,
niin reippaasti satulalla, että kukaan ei juuri mielellään olisi suonut
hänen sieltä maahan astuvan ja tulevan muiden ihmisten kaltaiseksi.
Tämä tapahtui kuitenkin, ja nyt kulki morsiuspari ja koko seura
kirkkoon, edellänsä nuo kelpo soittajat, jotka kaikkia viuluinsa kieliä
ankarasti kihnaten synnyttivät oikean metelin Jumalan huoneessa
morsiusparin kunniaksi.
"Miten hän on kaunis!" kuiskuivat melkein kaikki miehiset katselijat,
"ja miten hän on sievä!" ajatteli jokainen nainen, kun Inka astui
kirkkoon ja sijoittui kirkon perälle kuoriin.
Viimeinkin loppui saarna, jota todellakin harvat tarkkuudella
kuuntelivat, sillä juhlallisuus, tuo sievä morsian ja se mitä tuleva
oli, vetivät puoleensa kaikkien mielet.
Pappi astui alttarin eteen ja nuoret morsiusneidot levittivät suuren
silkkihuivin sulhon ja morsiamen ylitse, ja Inka ja Olli vihittiin
yhteen Jumalan ja maailman edessä. Ingan vastaus "tahdon" kaikui niin
lempeästi, mutta kuitenkin niin selkeästi, että siitä oikeastaan ei
voinut tietää, tulisiko Olli vai hänkö perheen haltijaksi; tuntui
siltä, kuin jos he molemmat tulisivat siinä yhtäläisiksi valtiaiksi --
ja niinhän pitää olemankin.
Kirkossa, joka oli ihan täynnä väkeä, oli hirmuisen kuuma. Kesäkuun
aurinko lähetti säteitänsä pienien akkunaruutujen lävitse ja paistoi
lämpimästi kaikkiin noihin lukemattomiin kuolonseppeleihin, jotka
kaunistivat patsaita, kadonneen onnen katoavina muistoina; se herätti
siis todellakin iloa, kun soittoniekat taas antoivat poislähdön merkin
ja morsiusjoukko kulki kirkosta pitäjään tupaan "leipäinjakajaisille."
Tämä kuului maan tapaan. Oli nimittäin monta eri lajia leipiä:
herneleipiä, keltaisia kuin vaksi, mutta karvaita niiden syödä, jotka
eivät pitäneet niitä kovin erinomaisina, ohraleipiä, vierreleipiä,
vohveleita ja voileivoksia yhteen pantuina ja näitä jaettiin koko
kirkkoväelle, joka sen tähden tunkeentui pitäjään tupaan melkein samoin
kuin Tukholman asukkaat kuninkaallisen näytelmähuoneen pilettiaukolle
silloin, kun neiti Lindiä siellä saatiin kuulla.
Tätä jakamista kesti kauan, mutta viimeinkin se loppui; nuori mies
nosti kauniin morsiamensa satulalle ja koko matkue lähti taas
liikkeelle musiikin sävelten kaikuessa.
Kotona oli jo pihalla koristettu pöytä, jolla jaettiin virvoituksia
ennen kun mentiin hääsaliin ja tuohon juhlallisesti kaunistettuun
ruokapöytään, johon kaikki sovitettiin arvonsa mukaiseen järjestykseen,
niin kuin tapa oli semmoisissa tilaisuuksissa. Ateria oli aivan
puhdasta pohjoismaalaista laatua; siinä oli tarjolla runsaasti
liharuokia ja kaikenmoisia erinomaisia ruokalajia, joita Elsa muori oli
keksinyt; olipa niin "oivallisesti," että jokainen ihminen hartaasti
toivoi; että päivälliseltä jo päästäisiinkin, joka viimein tapahtuikin.
Sitten asettui morsian ja sulho rinnakkain ja nyt oli vieraiden vuoro
astua esiin lahjoinensa, joiden joukosta etenkin mainittakoon, että
morsiamen äidin tuli antaa uusi ja kiiltävä tinainen malja, jonka
jälkeen morsiamen veli, Yrjö, astui esiin ja antoi jonkun satamäärän
riikintaalareita rahaa ja kaksi eläintä, jotka he itse saivat valita
mielensä mukaan; kaikki lähimmät ja etäisimmät sukulaiset tulivat
järjestyksessään ja viimein nuoriso, tuoden lahjansa, joista pienin oli
kaksi riikintaaleria eräältä rengiltä ja yksi taaleri eräältä
piikatytöltä, kaikki pankossa, useimmat hopearahoissa.