mitä minä tarvitsen," keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen
sisarensa sanoja. "Kuitenkin on se minun tahtoni," lisäsi hän, "että
sinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin
semmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?... Ha, ha, ha, sepä
olisi hauskaa nähdä!"
"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä," lausui Inka.
"Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut ...
sinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas
päin, ymmärrätkös... No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä
tehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä ...
mutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä... Mutta meistä ei
tule eroa niin kauan kun me elämme... Tahdotko vielä jotakin
enemmän...?"
"En, en, siinä on jo kylliksi," virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.
"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!" huudahti äiti,
joka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut
hallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti
puuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän
oli jotenkin lihava. "No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä
Inka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä -- niin vaalea kuin ruumis?"
"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään," selitti tyttö ja koki
hymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti
häneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella
kestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme
onnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.
"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on!
Katsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt."
"Niin, äiti! Yrjö tietää kaikki ja hän on uhannut ilmoittaa isälle,
että Olli ja minä pidämme toisestamme; siitä tulee katkera leikki"
"Herra siunatkoon, mitä sinä sanot, lapseni!" huudahti äiti, "ei
koskaan mitään hyvää! Yrjö on murheenlapsi, aina hän on kova ja
ilkeä... Herra Jumala, kun minulla pitääkin oleman semmoinen poika!...
Tiedätkö, Inka, että minä kuulen niin paljon valitusta hänestä joka
taholta, että minä olen kuullut hänestä enemmän yhtenä vuotena kuin
Kjellistä kahtenakymmenenä -- vaikka hänkään varmaan ei ole mikään
hyvä, kun vaan hänellä on oikeus puolellansa, se on selvä itsestänsä,
mutta Yrjö tuottaa vaan pelkkää onnettomuutta. Tiedätkö sinä, mitä ...
mutta kukatiesi on parempi..."
"Mitä sitten, äiti? Minä voin kyllä kuulla enemmän," keskeytti tyttö.
"Niin, näethän, hän käy silloin tällöin, niin kuin tiedät, Bergissä ja
minä olen kuullut Kjellin sanovan, että hän aikoo kosia rikasta tyttöä
Viggessä ... niin, se olisi kyllä hyvä, vaikka rahoissakaan ei ole
kaikki onnellisuus. Mutta tiedätkö, että hän käy nyt hyvin usein tuolla
Kalastajan Annan luona Koskitorpassa... Jumala varjelkoon hänen
uskottelemasta tyttöä jollakin hullutuksella."
"Anna, minun pieni, kelpo Annani -- hän, jota Koskinen kuritti, silloin
kun hänen olisi pitänyt minua kurittaman," surkutteli Inka; "minä
varoitan häntä."
"Niin, minä en tiedä varmaan," lisäsi äiti varovaisesti. "Koskinen oli
vaan täällä eilen ja puhui, ei siitä, että Yrjö tahtoisi pettää Annan,
mutta että hän vaan on liiaksi hyvä ollaksensa Annan, joka on niin
köyhä, -- ja sitä paitsi, niin kuin tiedät, Koskinen ei pidä oikein
tytöstä, hän aina morkkaa häntä, vaikka hän ei tiedä mitään pahaa sanoa
hänestä."
Herra Koskisen turhamainen, tuollainen lampaan viha, joka todellakin
itsessään on niin viaton ja hyvänluontoinen, kuin milloinkaan viha
saattaa olla, oli kuitenkin pysyväinen, kuin ijankaikkinen vihmasade,
joka kestää kauemman aikaa ja on paljoa tukalampi kärsiä kuin ukkosen
sade. Sitkeys vaikuttaa heikoissa ihmisissä voiman sijassa.
"Ja taas siis Koskinen," lausui Inka; "hän on semmoinen raukka sekä
silloin, kun hän on hyvä, että silloin, kun hän on paha. Mutta minä
tahdon varoittaa Annaa; usko minua, äiti, Anna on aina luottanut minuun
ja minä kerron koko kosimisen Bergissä. Kyllä se tuntuu katkeralta
alussa, mutta se on parempi, kuin kärsiä katkeruutta ijän kaiken."
"Mutta jos nyt Yrjö," muistutti eukko, "kertoo kaikki Kjellille? Sinä
saat nähdä, että hän tekee sen ja silloin sinä et milloinkaan saa
Ollia, sillä ennen kun hän ennättää yletä, siksi olet sinä jo
naitettu."
"Naitettuko?" kysyi Inka halveksivaisesti hymyillen. "Ei, äiti, se ei
tapahdu, se on varmaa... Minä olen isäni tytär, mutta en mikään
huonekalu, jonka hän voi myydä taikka vaihtaa."
"Mutta, Inka, Kjell ... minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun
onnettomaksi... Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle
kaiken sen vähän, mitä meillä on ... tekee sinun perinnöttömäksi,
lapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen
kuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä
kuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon
Yrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia.
Muuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi
aikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan."
Kosken Anna.
Kun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla,
miten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi
näyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette
eroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta,
jonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee
vetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa
arvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo
suorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä
vesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja
yksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin
Trollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on
siitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin
nuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi
ollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois
muutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa
lähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen
pois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen
jäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten
Norenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous,
jossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla
olevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa
on nimitetty "Ruotsin Niagaraksi," ja tämä, samoin kuin Amerikan
Niagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole
saari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja
jota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin,
että kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran
valtaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa
silmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään
tavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät "tuon
voimakkaan" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä.
Karhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui
kärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille
ilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut
mahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein
otti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se
oli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla
voimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla
alhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä
ja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään
kiveä Karhunkiveksi.
Muinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä
kuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja
suuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa
metsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka
eroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa
Tunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka
olivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-,
peura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas
koskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat
onnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä
Tunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa
kohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI
kävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään
Nordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän
makasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti
siis Nordhallin kylän erittäin "eläväin pyynnistä Tunturikoskessa,"
joka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se
katosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu
mitään eläviä.
Tunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka
penkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset
kasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten
tulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa
tummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla
on luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen
laidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä,
lähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä
kuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on
kirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.
Lauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa;
hän eli kalastamalla "sumussa" eli Tunturijärven laskulla kosken
niskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden
reunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä
nieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat
niitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen
partaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli
matkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen
Karhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita
noidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa
kallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä
tahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin
hurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli
ihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka
muutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle
samanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja
toisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät
keskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi
lujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä
vanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.
Oli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli
synkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain
tähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin
ruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä
kuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä,
juuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa
siltaa myöten -- maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin
teki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti
tiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.
"Nyt he ovat liikkeellä," lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan,
jossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna
istui ja kehräsi.
"Ketkä sitten, isä?" kysyi tyttö hiljaa nauraen.
"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla
alhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä
huudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta."
"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan," virkahti akka ja
sysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle
ilmaan matalan savutorven kautta; "nyt on paha aika."
"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon," nauroi Anna, "minä en
pelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt
aikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa,
mutta se aika on jo ohitse."
"Ja sitä sinä loruat vielä," muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena,
"sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen
uusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä,
että vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä,
niin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa."
"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken," lausui
tyttö surullisesti hymyillen; "minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden
puhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä
iltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin
oikeen hauskaa."
Anna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka
eivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä
onnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään
välttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään
vaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi,
jotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät
millään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä
käsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.
Koko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa
luonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret,
vaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi,
niissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti
täytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo
pieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat
koko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon,
joka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa
se kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.
Anna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille
kaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti
tirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa:
hän tanssi parhaiten "jemtpolkkia;" kukaan ei osannut niin vikkelästi
ja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa,
jossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että
kukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei
osannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut
niin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin
tällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua
kalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa
veisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja
eheästi helisevää ääntä kuin Annalla: "soi kuin kello," sanottiin, kun
Anna lauloi.
"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita," lausui Anna. "Minä
näin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat
niin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä."
"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!" virkahti äiti vähän
vihaisesti; "kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa
Yrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista
luulotella."
"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut,
Yrjö on kylläksi rehellinen poika."
"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen
isänsäkin," jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia
päässänsä; "hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa,
-- mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti..."
"Kunniallisestiko?" keskeytti Anna, "vai niin, Yrjökö ei menettelisi
kunniallisesti? Niin, sen minä sanon," jatkoi hän suuttumuksesta
punastuneena, "sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan
Yrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole
niin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa
mitä he tahtoisivat hänestä juoruta -- se on oikein synti, puhua
Yrjöstä kaikkea semmoista."
"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin," virkkoi
ukko, "hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,"
"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen,"
muistutti Anna. "Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen
hänen astuntansa."
Tuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun
matala ovi aukeni ja ihan oikein -- Yrjö astui kumartuen sisään, sillä
ovi oli niin matala.
"Hyvää iltaa -- hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo," virkkoi
Yrjö lempeästi, "ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana ja
hienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla Pekka
Pietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään."
Ukko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä
kansalla on rahan ja rikkauden suhteen, -- hän kohotti lakkiansa ja
tervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti
vähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että
hän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä
hänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella
jotakin tekemistä Annan kanssa.
Yrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen
apukeinoonsa. "Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut
maitoa täällä," sanoi hän, "ja niin monta kertaa lainannut Laurin
ruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että
Laurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen
pyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta
Laurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää
huonompaa hametta kuin muidenkaan." Näin sanoen otti hän esiin mytyn,
joka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.
Laurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja
Anna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla
silmäyksillä.
"Oi, se on liian paljo," lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin
mahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen
turhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä
semmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön
matkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta.
Laurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli
kuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva
anoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.
Oli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella
kiitollisuudella.
"No, Anna," alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, "sinä olet ahkera, sinä;
siinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen
voittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni."
Anna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä
lause heihin vaikuttaisi. "Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi
tehtävää," kuului vastaus.
"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin
ahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö
leipäämme otsamme hiessä." Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita
hetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia
kehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan.
Silloin alkoi Yrjö kuiskua: "tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on
hyvin sairas ... hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä
kivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti
Noitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä
ilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän
istui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle
käynee!..."
"Onko niin pahasti?" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. "Herra
Jumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä
kauankin."
"Niin, Jumala suokoon niin," huokasi Yrjö; "mutta jos hän kuolee, niin
sitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä
'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla ...
sekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja
heikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan
luona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä
myöskin ... hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän
voi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä
uskon."
"Herra Jumala, miten käyneekään?" huokasi Anna, joka tunsi itsensä
ihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell
Kjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen
ainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen,
että niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä
saavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.
"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut," lausui
Yrjö, "sehän on hyvä, Annaseni."
"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa
sairaana kuoleman kielissä," muistutti Anna surullisella vakavuudella.
"Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä."
"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön,
niin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä
saatan ottaa sinut ... niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja
minä olemme paljon riidelleet sinusta.
"Kuinka niin?..."
"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä
et ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu
vielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan
kiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos
isäni kuolee.
"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle," huokasi Anna,
sillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin
mitä hänen käytöksensä osoitti. "Inka on aina näyttäytynyt minua
kohtaan niin ystävälliseltä," kertoi hän, "minä en voi uskoa, että hän
olisi niin petollinen."
"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla,
vähän viekas puolestansa," huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. "Hän
on ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän
yksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa ... hm, olethan sinä
kuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin;
mutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä ... ei, hänen täytyy
antaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin
tahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä
ei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun
luoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista
aikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi
pettää."
"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa,
että hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen ...
ethän sinä tee sitä?"
"Kas niin, sinä alat jo epäillä," naurahti Yrjö, "miten käy sitten, jos
Inka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian
sittenkin; hm, älä usko häntä!"