Produced by Tapio Riikonen
TUNTURIKOSKI
Jemtlantilainen kertomus
Kirj.
ONKEL ADAM [Carl Anton Wetterbergh]
Suomennos.
Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
SISÄLLYS:
Tuntureilla
Oppi ja elämä
Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa
Kosken Anna
Testamentti
Jemtlantilaiset häät
Huvimatkailija
Kodeissa
Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin
Tuntureilla.
Suvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin
pyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole
mikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin
paisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa
jähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin.
Silloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole
oikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja
lepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies,
joka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia,
joita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo
pieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella,
jolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen
liike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä
melkein musta havu-metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä
tuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin
kuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa
kerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina,
vaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat
ja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään
kuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden
väliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat:
"hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!" Tuollainen kasvullisuus
peittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä,
ainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa;
se on uudisasunto.
Nyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa
tuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on
hiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat
hopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä
pienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni
järvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa
lumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä
näyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien
kannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi
penikulmaa, -- sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne
eivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä
akkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo
loiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja
ihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään
kuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo
punertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden
välillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin
ihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten
selkeyteen.
Tuvan matalasta savutorvesta tuli savua, sillä huoneessa paloi muutamia
hyviä "kuivia juuria" liedellä ja "vuolukivi," s.o. pata tästä
kivilajista Handöl'in vuolukivilouhoksesta, riippui sangastaan sitä
varten laitetulla vivulla valkean päällä. Lieden edessä istui
keski-ikäinen nainen puhtaine ja kauniine muodonpiirteineen,
jommoisilla jemtlantilaiset talonpoikaisnaiset ovat merkityt.
Rehellisyys, uskollisuus ja urheus esiytyi noissa sinisissä silmissä ja
uljuus näkyi kirjoitettuna tuohon valkeaan otsaan ja kuvautui pyöreiden
huulien kaarevuudessa. Nainen, minä sanon, oli kuitenkin jo
neljänkymmenen vuoden ikäinen ja siis oli nuoruuden sekä ensimäinen
ihanuus että kukoistus käynyt lopulleen; sillä kovassa ilmanalassa
kovettuvat myöskin muodot; mutta kuitenkin näkyi jäljellä olevan vielä
jotakin nuorenmoisuutta: sitä ilmestyi katsannossa, joka on viimeinen
kauneuden hengettären turvapaikka, kun hän muuttelee, viimein varsin
pois paetakseen.
Tuo hyvä nainen istui siinä puuropatansa ääressä; tämä oli ainoa, joka
piti yllä keskustelua puhkinallansa, sillä nainen oli yksinänsä, jos ei
oteta lukuun yhtä paria vuohia, jotka nurkasta häkkinsä takaa pistivät
esiin päitänsä ja pitkäkkäisillä silmillänsä tarkastelivat
liesivalkeata sillä aikaa, kun yksi vuona, joka käveli vapaana
huoneessa, silloin tällöin käyskenteli edes ja takaisin ja kiipeili
vuoteisiin ja pöydälle sekä yritti päästä laudalle, jossa virsikirja
oli karstojen ja kopan vieressä, missä karvat säilytettiin.
"No, Piiro! annapas olla, hyi, kun sinä olet ilkeä!" nuhteli nainen.
"Vartoohan vaan siksi, kun Olli tulee kotiin, silloin saat sinä _oman_
herrasi, no, joudupas alas sieltä!"
Vuona totteli, vaikka vastahakoisesti, jonka se parhaiten osoitti
sillä, että se pian uudestaan yritti kiivetä ylös korkeuteen, joka
harjoitus erittäin näytti huvittavan sen nuorta luonnetta.
"Eilen oli ankara ilma," kertoi nainen, "saanhan nähdä ...
keskiviikkona he kulkivat Levanger'ista ja torstaina lähtivät he
Koululta, eilen olivat he tunturilaaksoissa; sillä he eivät kulkeneet
suoria teitä... Niin, matkaviskaalit nyt tulevat tähän maahan ja
menettelevät täällä aivan kuin 'tuolla etelässä,' hm, he eivät tiedä,
että meillä ovat omat tapamme täällä maassa ja poikani kyllä varoo
itsensä, -- niin aina, hän on niin viisas kuin itse Kjell Kjellsson,
niin rikas kuin hän onkin ... kunhan vaan hän ei olisi joutunut nyt
mihinkään onnettomuuteen."
"Tänä iltana on muuten kaunis ilma, mutta varmaankin on nyt kylmä,"
lisäsi hän, kun hän ensin oli puhellut läven akkunan jäähän; "mutta ei
Juho palele eikä Ollikaan, sillä vuohennahkaiset vaatteet ja jalkineet,
jotka minä laitoin, ovat kyllin lämpimät. Oi, jospa voisi hankkia
Juholle koirannahkaiset turkit; minä tiedän, että Kjell Kjellsson
kasvattaa niin paljon koiria saadakseen nahkoja, että hän kyllä voisi
antaa Juholle turkin aineet; mutta sitä tehdäkseen hän on liiaksi
saituri, Kjell ... rikas Kjell Kjellsson Nordhallissa, niin aina."
"Hm, jospa he nyt tulisivat!" oli nainen sanonut jo kumminkin
parikymmentä kertaa puuroa keittäessään, eivätkä he olleet kuitenkaan
vielä tulleet, vaan tuon äkäisen puuropadan täytyi nostaa pois tulelta;
mutta juuri silloin kuului lumi narisevan ja kellot hiljaisesti
helisevän, ja katsohan, tuolla järvellä tuli kaksi paria satuloittuja
hevosia, joista kaksi kantoi ratsastajaa, toinen suurta ja toinen
pientä, toisilla oli muuta kannettavaa.
"Tuollahan he ovat," huudahti vaimo itseksensä ja hypähti ylös;
"Jumalan kiitos .... Jumalan kiitos! minä pelkäsin niin tunturimyrskyä
eilen; Herra Jumala, semmoisilla matkoilla saattaa tapahtua paljon
pahaa ihmisille, jotka ovat ulkona."
Viimein pysähtyi ratsasmatkue tuvan edustalle, mutta ei kukaan tullut
tupaan; sillä ensin täytyi tavarat ottaa alas ja viedä puuvajaan.
Vaimo meni sillä aikaa ulos; mutta hän näki siellä vaan yhden Kjell
Kjellssonin rengin ja Ollinsa; isä ei ollut mukana, hän oli jäänyt
Levangeriin, niin hänelle sanottiin.
"Levangeriin, se ei ole mahdollista, Levangeriin! Mitä Jumalan nimessä
teki hän Levangerissa?" kyseli vaimo kiivaasti tuolta pitkältä
valkeanverevältä rengiltä.
"Hm ... niin, näettekö, Brita, siellä oli enemmän tuotavaa," sanoi
renki hätääntyneenä; "hän tulee kyllä heti jäljessä."
"Nyt eivät ole asiat oikein, ei, asiat eivät ole oikein!" huudahti
vaimo ja tarttui poikansa molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut pakolla vaatia totuuden, "sano, Olli .... missä isäsi on?"
Olli oli noin yhdentoista vuotias, kaunis poika, jolla oli avoimet ja
puhtaat piirteet ja jotakin nerokkaisuutta osoittavaista koko hänen
kasvoinsa muodossa; nyt hän kuitenkin näytti alakuloiselta ja käänsi
poispäin kasvonsa.
"Puhu, poika, missä on isäsi?" huudahti äiti, pudistaen häntä ja luoden
häneen silmäyksen, joka näytti tunkevan sydämeen asti.
"Hän on Levangerissa, äiti, hän on Levangerissa, hän tulee pian
jäljessä," lausui poika viimein vilkkaasti.
"Ei, Olli, hän ei ole Levangerissa," sanoi äiti; "sinä valehtelet,
Olli ... ethän sinä ole koskaan valehdellut minulle ... nyt on
tapahtunut jokin onnettomuus!"
"Elä vaivaa poikaa, Brita," virkahti renki; "mutta ole rauhassa, ei
Juholla ole mitään vaaraa, hän voi hyvin siellä, missä hän on ...
hm..."
Vaimo istautui ikään kuin uupuneena. "Lienee sitten niin, -- minä uskon
teitä," kertoi hän hetkisen aikaa. "No, minkä tähden jäi Juho jälkeen?"
"Niin, näettekös, hän jäi kauppias Denissen luokse, kun hänellä ei
vielä olleet kaikki pakat valmiina," lausui renki; "niin, senhän voitte
uskoa..."
Vaimo näytti tyyntyneeltä; mutta hän ei uskonut ainoatakaan tuon kelpo
rengin sanaa; sillä hän huomasi pojastansa, että kaikki asiat eivät
olleet oikein ja että vaan sääliväisyydestä ei tahdottu heti ilmoittaa
hänelle totuutta. Tavallista oli aina Ollin kotiin tullessa, että vuona
tuli hänen luoksensa ja alkoi leikkiä; nytkään ei se unhottanut
osaansa, vaan tuli aivan oikein, nuuski leikkikumppaniansa ja asettui
kahdelle jalallensa herättääksensä huomiota, mutta Olli ei ollut niin
kuin ennen, hän ei tarttunut sen pieniin sarviin eikä ojentanut
jalkaansa sen puskettavaksi; hän ei edes huomannutkaan hienokarvaista
ystäväänsä, joka viimein kärsimätönnä astui muutaman askeleen
taaksepäin, ryntäsi sieltä ja antoi uneksivalle leikkikumppanillensa
virkistysiskun kylkeen. Mutta tämäkään ei herättänyt pojassa
leikkihalua eikä suuttumustakaan, hän vaan astui pois syrjään ja vuona
seurasi häntä taukoomatta.
Tämän kaiken huomasi äiti; mutta hän oli liiaksi ylpeä kysyäkseen vielä
jotakin ja saadakseen samanlaisia kierteleviä vastauksia kuin ennenkin:
pianhan oli renki, joka oli läheisestä uudistalosta kotoisin, lähtevä
pois ja silloin jäi hän ja Olli kahden kesken.
Viimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa
polkua myöten metsän lävitse Römyreen päin -- ja tuvassa oli
hiljaisuus.
"Tahdotko syödä, Olli?" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. "Tule ja
syö!"
"En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä," vastasi poika.
"Koska olet viimeiseksi syönyt?"
"Syönytkö? ... niin tänään varhain ... aamulla varhain, niin, ihan
varmaan söin silloin!"
"Sinä et muista, milloin olet syönyt," sanoi äiti, "sehän on
ihmeellistä. No, Olli ... olittehan te tunturi-myrskyllä tois'iltana
tuntureilla? Se oli silloin vaarallista täällä kumminkin."
"Myrskylläkö tuntureilla?... Emme ... sitä en minä tiedäkään."
"Nyt et sinä puhu totta, Olli," virkahti äiti; "katso minuun, poika,
älä pelkää, Olli, en minä pelästy ... varmaankin on minun iloni täällä
maailmassa loppunut, mutta se ei tee mitään ... tiedätkö, Olli ...
sinun isäsi on kuollut; hänelle on tullut loppu, voithan sinä sen
paremmin sanoa minulle kuin pappi, jota te tahtoisitte puhutella...
Juho on kuollut!"
Olisi tarvinnut tarkastella puhujan kasvoja, ennen kun voi käsittää,
millä äärettömällä voimalla sellainen tunturiluonto kuin hänellä oli,
voi lannistaa jokaisen tuskan piirteen. Olli nousi ylös ja käänsi
ensimäisen kerran tänä iltana kasvonsa äitiänsä kohden.
"Niin, äiti, isä on siellä, jossa hänen on parempi olla kuin täällä.
Tiedätkö äiti, hän on Jumalan, taivaallisen isän luona ... hän sai
loppunsa tois'iltana, niin kuin sanoit."
"Herra antoi ja Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!" kuiskasi
leski raukka; mutta Olli astui hänen eteensä, laski kätensä hänen
olallensa ja tarkasteli häntä kauan silmillänsä, jotka ajatuksista
säteilivät ja välkkyivät tukahdutetusta itkusta; sillä hän oli
kuitenkin lapsi, hyvä, hellä lapsi, joka nyt ensimäisen kerran seisoi
elämän tunturimyrskyssä ja taipui siinä vähän -- mutta kuitenkaan ei
kimmausvoima murtunut.
"Äiti," sanoi hän, "näetkö, äiti, että isäni on poissa, hän ei enää
hoida kotiansa eikä omaisuuttansa, sinä olet yksinäinen, äiti!"
"Niin, rakas Olli ... niin olen yksinäinen, yksinäinen, ihan yksinäinen
täällä vuorten ja sammalien keskellä ... yksinäinen Jumalan ja sinun
kanssasi, poikani ... mitenhän käynee?... Se ei tee mitään minulle;
mutta sinä, poika raukka!"
Jokaisessa onnen kohtalossa on aina vastapaino, joka kyllä ei vaikuta
ensimäisessä silmän räpäyksessä, mutta joka kuitenkin vähitellen alkaa.
tuntua ja saattaa tunteiden ylipainon heilumaan sille puolelle, joka
osoittaa pyrkimistä tasapainoon. Ilossa on tämmöisenä ajatus onnen
vaihtelevaisuudesta ja, jos sitä ei ole, tottumus, joka tasoittaa
meidän tunteemme; murheessa on se aika ja tottumus tässäkin -- taikka
myös joku aate, joka herää ja saattaa sielun eräänlaatuiseen hiljaiseen
heilahtelevaan liikkeesen, joka ei ole murhetta eikä lohdutusta. Niin
oli nyt Ollinkin laita.
"Tiedätkö, äiti," alotti hän innokkaasti, "minä olen iso potka ... älä
pelkää, minä pidän kyllä huolen meidän taloudestamme ... minä olen
ajatellut paljon sillä aikaa kun me ratsastimme Suurlaaksosta tänne ...
minä pidän huolta kaikista, minä pyydän riekkoja ja otan pauloilla
jäniksiä, rupean kauppiaaksi, ostan vähän lisää ja matkustan kylään
(Trondhjemiin) ja Tukholmaan, siitä tulee oikein hauskaa ... hm. Kjell
Kjellsson oli köyhä raukka niin kuin minäkin, mutta hän ryhtyi toimeen
ja on nyt rikkain talonpoika koko tällä paikkakunnalla ja Herra tiesi,
onko niin rikasta miestä mailla kuuluvillakaan."
"Sinä olet lapsellinen, Olli raukka," keskeytti äiti, johon kuitenkin
pojan lämpimät, loistavat kuvailukset tekivät vaikutuksensa.
"Lapsellinen ... niin, äiti! Mutta katsohan, minä päätin, nähdessäni
isän olevan poissa, että minä tulen mieheksi ja oikein kelpo mieheksi
kauppatoimissa ... ja tiedätkö, äiti, kun minä niin sydämessäni
Jumalalle ja isälle vannoin, että minä autan sinua taikka kuolen, niin
tuntui minusta, vaikka oli niin kylmä, että jää helisi, ikään kuin
lämmin hengähdys olisi käynyt lävitseni ja juuri kuin lauhkea kesäinen
tuuli olisi minuun puhaltanut ... ja minä uskon täydellisesti ja
lujasti, että se oli isä, joka hyväksyi sillä tavalla minun
ajatukseni."
"Jumala siunatkoon sinua, poika ... niin, sinä olet oikeassa, Juho
kyllä Jumalan luona rukoilee sinun ja minun puolestani ja korkeudesta
tulee voimaa ja siunausta."
Hetkisen keskusteltua, jolla ajalla Olli selitteli aikomuksensa, kysyi
äiti, miten Juho hukkui; hän sen kyllä tiesi entiseltä, sillä semmoiset
tapaukset kuin tämäkin, eivät ole niin outoja tämmöisillä vaarallisilla
talvimatkoilla umpipoluilla ja tunturilaaksoissa, joissa kolkko kuolema
on levittänyt peitteensä vuorien ja syvyyksien yli. Olli kertoi
tapauksen muutamilla sanoilla, jotka olivat tarpeeksi äidille. Minä
tahdon, selvittääkseni asian teille, jotka ette ole yhtään talvea
olleet tässä ilmanalassa, kertoa sen myöskin.
Oli ilta, kun tuon pienen seuran piti kulkeman niin sanotun Suurlaakson
lävitse, joka on rajatuntureilla, ennättääksensä ennen yötä erään
tunturijärven rannalla olevalle uudisasunnolle. Näissä laaksoissa on
nähtävänä omituinen ilmiö tässä luonnossa, joka ikään kuin saita
äitipuoli näännyttää nälkään ja ruoskii lapsi raukkojansa. Suvella
peittää punainen sammal koko laakson vetisen pohjan, jonka muodostaa
ainoastaan yksi alanko tunturin ja matalan vuoriselänteen välillä;
siellä ja täällä laakson kulmilla lepäävät ikuiset lumikinokset, mutta
toisilla suunnilla, joihin auringon valo saattaa vaikuttaa, kasvaa
koivumetsä pitkin matalaa vuoriharjannetta. Mutta nämä koivut eivät
ennätä kunnaita korkeammalle; koko metsä on vaan noin paria kyynärää
korkeata. Koivut kuitenkin ovat toisin tahtoneet; niiden rungot ovat
pyrkineet kasvamaan ja ovatkin kasvaneet hyvin pitkiksi, mutta ei
korkeuteen päin, vaan ne ovat koukistelleet tuhansiin kiemuroihin kuin
korkkiruuvit, juuri kuin ukonnuolet kohonneet ylös ilmaan ja taas
taipuneet alas maata kohden juuri kuin saadaksensa uutta jalan sijaa
vieläkin paremmin kestääksensä lännen myrskyjä, jotka pyyhkielevät
kallioiden sivuja; mutta turhaan, ne eivät ole päässeet sittenkään sen
korkeammiksi. Tästä käärmeen kaltaisesti monista valkeista, tuskin
käsivarren paksuisista koivujen rungoista kudotusta ruhosta kohoaa yksi
lehtiviuhko taivasta kohden, ikään kuin nuo kylmät tuulet olisivat ne
semmoisiksi aitakasveiksi kerinneet. Nyt oli taas tämä laakso peitetty
lumella, joka sekanaisissa kinoksissa lepäsi läjättynä juuri kuin
myrskyinen meri jähmettyneenä; tuossa oli tuo umpinainen erämaan tie,
jota matkustajat kulkivat, silloin kun he menivät yli Ruotsin rajan,
jossa he saattoivat varrota veljeskansasta tuotujen kiellettyjen
tavarain tarkastusta. Se oli nimittäin niin sanottua salakuljetusta,
jota nämä henkilöt harjoittavat hevostensa selissä salaisesti
kuljettamalla joitakuita pakkoja huiveja ja vähän englantilaista
verkaa, joka kentiesi sittemmin tuli Tukholmassa olemaan koristeena
suurelle maailmalle.
Tämän tähden täytyi heidän kulkea semmoisia teitä.
Oli iltapäivä; tuolla ylhäällä tuntureilla laskee aurinko myöhempään,
ja se loisti vielä silloin taivaan rannalla, kun he tulivat laaksoon;
pian se kuitenkin laskeusi erään kaukaisen tunturikukkulan taakse ja
heti alkoivat tähdet kiilua täydessä kirkkaudessaan ja revontulet
alottivat leikkinsä. Kaikki ennusti onnellista matkaa ja nuo kaksi
miestä ja poika olivat hyvällä tuulella, vaikka pakkanen oli ankara ja
hevoset usein horjahtelivat lumihalkeamiin ja niitä täytyi nostaa ylös.
He juttelivat ja laskivat leikkiä kuitenkin, aina siihen asti, kun Juho
seisahdutti hevosensa.
"Mitä tuo on? Jumala varjelkoon tunturimyrskyn nousemasta!" lausui hän
ja katseli taivasta kohden, jossa sumu kerrassaan himmenti tähdet;
näytti siltä, kuin jos valkea huntu olisi vedetty yli taivaan kannen ja
revontulet leimusivat yhä heikommasti ja heikommasti siksi, kunnes ne
kokonaan sammuivat.
"Jumal' varjelkoon meitä!" sanoi Juho; "kiirehtikäämme! Täällä
edessämme on eräs tunturin haara, sinne pääsemme suojaan; aja, Olli ja
sinä Lassi! Meidän täytyy mennä eteenpäin; kiirehtikää, muuten olemme
hukassa!"
Molemmat nuoret tottelivat, sillä Juho oli ainoa, joka oli ennen
matkustanut tuntureilla; Olli ja tuo nuori renki olivat ensimmäistä
kertaa semmoisella retkellä. Tämä juuri vaikutti sen, että
kumpainenkaan heistä ei erittäin hämmästynyt tästä eikä uskonut mitään
todellista vaaraa edessä olevankaan; mutta he kiirehtivät kuitenkin
niin paljon kuin he voivat, sillä Juho oli niin sanonut.
He olivat kappaleen matkaa ratsastaneet, kun he kuulivat, että Juhon
hevonen horjahti lumihalkeamaan, mutta hän käski heidän jatkaa
matkaansa.
"Tunturille vasemmalle! Kiireesti, kiireesti!" kuului hän huutavan
heille; "joutukaa kiireesti! -- minä tulen perässä," kuulivat he
kaikuvan jäljessänsä.
Kaikki oli vielä kuitenkin tyyntä, vaikka kaikki kääriytyi tiheään
huntuun, joka vähitellen muuttui valkeasta vaalean harmaaksi, mustan
harmaaksi ja viimein ihan mustaksi.
"Missä on tunturi vasemmalla?" kysyi Olli, "minä en näe mitään
semmoista edessämme."
Vielä kuulivat he takaansa kaukaa Juhon huudon: "vasemmalle!
kiireesti!"
Tuskin oli viimeinen sana "kiireesti" kuulunut, ennen kun kerrassaan,
ikään kuin koko vuori olisi käännetty ylösalaisin, myrsky viskautui
alas laaksoon tuoden mukanansa lumivirran, joka kuohuen, juuri kuin
vaahto koskessa, nuolen nopeudella ryntäsi kallioita vastaan, pyörtyi
takaisin, lensi suoraan jyrkkää vuoritietä myöten ja katosi pimeyteen.
Myrsky ulvoi, möyrysi, niin että ei ollut mahdollista kuulla mitään
huutoa; yhtä mahdotonta oli myös pimeällä yöllä nähdä eteensä
lumivirran lävitse; hevoset seisahtuivat ja lankesivat polvillensa, --
noilla kahdella seikkailijalla oli siitä se onni, että he siten
joutuivat niin matalalle, että lumivirta meni heidän päidensä ylitse,
ainoastaan muutamia tuumia, mutta kuitenkin niin paljon ylempää, että
se ei heitä kohdannut; niin suoraan lentää lumi silloin, kun sitä
tunturimyrskyn siihen kuljettavat.
Hevoset, tottuneina tämmöisille matkoille, käydä tarpoivat lumessa
varjoisaa vuoritietä kohden ja pian olivat he kaikki suojassa. Myrskyä
kesti, lumi raivosi, lumivyöryjä viskautui alas tunturien kukkuloilta,
mutta he olivat rauhassa tuon vahvan etuvarustuksen takana,
kyyristyneinä semmoisen koivikon juurella, josta olen edellä kertonut.
Sillä tavalla kului yö ja aamu tuli, aurinko nousi; silloin tapahtui
lämpimän vaihdos ylhäisessä ilmassa ja myrskyn kotka sortui päivän
kultaisten nuolien kohtaamana. Kaikki jäi tyyneksi, selkeäksi, ja
ainoastaan hiljainen tuulen henki lähellä maata osoitti, että ilma
vielä oli liikkeessä. Silloin kiirehtivät matkustajat kätköstänsä. He
toivoivat vielä, että Juho, joka niin hyvin tunsi tunturimyrskyn, olisi
pelastunut; mutta laakso, josta he olivat kulkeneet, oli tasoitettu,
sitä ei ollut enää; ei kuulunut huutoihin vastausta, kaikki lepäsi
hiljaa päivänpaisteessa, joka kimalteli lumessa; mutta syvällä lumessa
nukkui tuo rehellinen, urhea Juho; eikä kukaan voinut, ennen kun
suvella, sanoa, missä hän oli. Olli oli isätön.
Silloin alkoi uusi ajatus liikkua hänen nuoressa rinnassaan ja hän tuli
kerrassaan täysi-ikäiseksi.
Oppi ja elämä.
Kiertävä koulumestari on oikeastaan kaikista Jumalan luomista ja
yhteiskunnan asettamista olennoista eriskummaisin. Onpa eräs kasvilaji,
jolla ei milloinkaan ole varsinaista paikkaa maassa, vaan joka uiskelee
ympäriinsä veden pinnalla, aina sen mukaan, mihin tuuli sen ajaa, ja
jonka juuret riippuvat ja koukkuilevat milloinkaan pohjaa
saavuttamatta; ja jos ne sen saavuttavatkin, eivät ne huoli siihen
kiinittyä. Sellainen muuttelehtava olento on myöskin kiertävä
koulumestari ja etenkin semmoinen kuin herra Koskinen, joka oli
valistuksen edustajana semmoisella maapalalla, joka oli yhtä suuri kuin
koko joukko saksalaisia ruhtinaskuntia yhteensä. Herra Koskisesta
saattoi huomata, että ihmiset kuitenkin ovat joitakin sangen tärkeitä
täällä maallisissa asioissa; sillä jos hänellä olisi ollut yhtäläinen
asema jonkun pienen herttuakunnan suhteen, kuin hänellä nyt oli tässä
suuressa valtakunnassa, kotipitäjäässänsä, niin olisi hänellä
varmaankin ollut hovi- tahi salaneuvoksen arvonimi, hän olisi ollut
Jumala tiesi minkä ritarikunnan ritari ja kuitenkin kahdentoista
tusinan oppineen seuran jäsen. Nyt sitä vastaan oli herra Koskinen
kiertävä koulumestari vähäväkisessä maassa ja hänen täytyi siis päin
vastoin kuin muut oppineet tekevät, kulkea ympäriinsä oppivan nuorison
luokse sen sijaan, kun oppilaat olisivat matkustaneet hänen luoksensa.
Herra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset
huudahtamaan: "Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen
ihminen." Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin
hyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja
ja hännystakkia, siten erkaantuaksensa "talonpoikajoukosta;" sillä
herra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen,
että hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan
asti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on
mahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän
käytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra
Koskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja,
jotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa
heidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän
kentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt
lävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta
tämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset
kovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä
tunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä
alkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä
oppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra
Koskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan
niin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo
ihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille,
ne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina
vähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä
sanalla "te," jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin "herra" nimeä.
Minun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen -- minä sanon _herra_
Koskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka
kentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi
minulle, jos en sanoisi häntä herraksi -- oikeastaan asui; kysy
pilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä
se aikoo maalle nousta -- niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra
Koskisenkin laita; hän asui "jokapaikassa ja ei missään." Usein
oleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen
ollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot --
viimeiset tuntureilla, -- pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri
kuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten
ja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista
näki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, "Ruotsin Niagaran," syöksevän
Tunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin
oleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell
Kjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa
tekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka,
enempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen
kanssansa, joka sitä paitsi ei ollut "Etelämaalainen," s.o. kotoisin
etelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä
olivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut "maassa" mitään
tekemistä.
Rikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta
"talonpoikajoukosta" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä
Nordhallilaisesta "ystävästänsä" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa,
että hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.
Tätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla
oli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti
opetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa
oli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan
supistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell
Kjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin
henkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita,
raittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa
koulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä.
Pontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse
koko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä.
Pikku "Inka" -- jokapäiväisellä nimellänsä -- oli kahdeksanvuotias
sellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät,
vakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri
iholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria
kuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän
kuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään
näyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän
ajatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja
katseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.
Itse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti
olisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan
samanlainen kuin "Itävallan Maria Loviisa," joka oli naimisissa
Napoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan
vanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.
Tuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja
heikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia
tähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät
lemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat,
tietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra
Koskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen
tähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa;
toisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä
koko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää
jonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä
eivätkä vihattujakaan.
Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein
ystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut
tuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen
ei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin
tavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä
kunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla,
että he tulevat kärsimättömiksi.
"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori", lausui hän lempeästi,
sillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, "kuulehan: Toinen Laulu?"
Pikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä
läksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.
"Miten monta käskyä, lapseni?"
"Seitsemän."
"Mitä ne vaativat?"
"Ne vaativat ... vaativat..."
"Rak ... k..."
"Rakkautta Jumalaa kohtaan," lausui tyttö hädissään.
"Jumalaako? Lähimmäistämme tarkoitat kai," keskeytti koulumestari
puoleksi närkästyneenä, sillä se ei kuitenkaan ollut hyvin, että
lemmikki tuolla tavalla soperteli. "Hm ... hm... Kuinka meidän tulee
rakastaa lähimmäistämme?"
"Niin kuin itseämme".
"Se oli oikein vastattu," virkahti herra Koskinen jotenkin sovitettuna.
-- "No, sinä Lassin Anna Koskitorpasta", jatkoi hän kääntyen toisen
tytön puoleen, joka oli melkein saman ikäinen kuin Inka; "kuka on
meidän lähimmäisemme?"
Lapsi, joka oli Inkaa onnellisempi siinä suhteessa, että hän tiesi
entiseltä, mistä kysymys oli, vastasi heti: "Kaikki ihmiset, sekä
ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat."
Se on kuitenkin ihmeellinen asia, että köyhäin lapset kaikki lukevat
nämä sanat, vaeltavat sitte ulos maailmaan ja kuitenkin uskovat, että
heillä on kristitty maailma edessänsä...
"Oikein, no niin, se kävi sentään päinsä," lausui herra Koskinen, sillä
Anna ei ollut mikään lemmikki, vaan oikeastaan yksi noita varsinaisia
syntipukkia, joita hän ei voinut kärsiä. "No, entäs raamatunlause?"
"Rak ... rakast ... rakastakaatte vihollisianne...?"
"No, entäs sitten?"
"Rakastakaatte vihollisianne, tehkäätte niille..."
"Mitä se on?" ärjyi herra Koskinen ja samassa silmänräpäyksessä sai
lapsi raukka viivaimesta kolauksen päähänsä.
"Miten se on?"
"Siunatkaatte niitä ...," kertoi lapsi itku silmissä, "jotka teitä
kiroilevat..."
"Onko se niin?" -- taas lyönti -- "sadattavat se on."
"Tehkäätte niille hyvää, jotka teitä vihaavat ... ja ...," nyyhkytti
pieni Anna.
"Ja? ... tahdotko, että minä opetan sinun lukemaan, minä? ... ja?..."
Ei mitään vastausta.
"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä,
että et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään," jatkoi hän ja
aikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy
oli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä
jonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman
juhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä
syitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä
Anna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa
tilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että
nauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle
suunnalle.
Aiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös
ja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. "Lyökää minua, jos niin
tahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän,
että Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas,
siinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei
kuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä."
Ihmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä,
hämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko
siveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan
lausua.
Olipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi
tehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä;
sanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen
pienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa
hän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen
lemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa
kuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen
omat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset
risteilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä
päässä.
"Mi ... tä? ... o ... let ... ko hurja, Inka?... Hm ... istu! ...
hm ... oletko hurja?" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi
lausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten
niin kun Cesar ja lausua: "sinäkin Brutoseni!"
"Niin, herra Koskinen, se on väärin," lausui Inka, "mutta ei se haittaa
mitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin,
kun vaan nyt et itke... Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt
minua, joka en osannut," lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja
kiihkeästi liikutettuna.
"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan", virkkoi herra
Koskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun
osan taistelutannerta itsellensä.
Mutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar
ei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän
kohosi taas ja sanoi: "Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä
olen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen
koulussa."
Näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus
kovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen
ja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän
koulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei
kehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta
taivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta
vastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa
jalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.
Se on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa
selville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut
Ingalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän
toisessa muodossa.
Herra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä
ei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää
pienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän
koulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt
sovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan
sen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se
vaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis
siten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen
jäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan
hänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi
ylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden
vanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.
Kjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta
tyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan.
Kumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein,
tyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi
tavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin
erinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat
kykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta
kuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen
kasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi
tuskin sittenkään pysyä pystyssä.
Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa.
Varsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi
taaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta
eteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen
tuolla ylhäällä Nordhallissa.
Se ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä
jemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia
tapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin
katossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan
jotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona,
mutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka
vaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi
liikanainen "hyvää tarkoittavaisuus." Sellainen on Kjell Kjellssonin
talo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on
tullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja
harvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka
vielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan
juomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen
uhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta
nämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on
täällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei
täältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain
varsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka
kiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen
mahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on
vähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.
Mutta rikkauden lähde on huoneessa -- puodissa: siellä näette suuren
varaston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka
on tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas
Ruotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi
on vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja
myyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he
ovat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa -- kaikki
ulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin
kankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina
jonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi,
vaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan
ei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa
semmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista,
jotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä
rikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä "hammastivat" Kjell
Kjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan
uskaltanut kukaan "avata suutansa" pitäjään kokouksissa, kun Kjell
Kjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea
rahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka
muuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii
herrain lipulla.
Kjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen
mustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin
kuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti
silkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta
hän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että
hän oli rikas.
Molemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell
Kjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta
käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia
ystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä
suhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta
hyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa,
samassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla
jokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä
vastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän
kursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan
tahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä
lähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä,
joka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.
Nyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa
Tukholmassa ja asunut siellä "Kruunussa" Heinätorin varrella, juonut
viiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän
oli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi
jotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti
pientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla
monilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen
vuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti
Jumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja
äiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä
ja kaunis poika -- ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka
ei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta
kuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että
meidän lähimmäisiämme ovat: "kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat." Hän
auttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli
tuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä
kehuen lausui: "No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin
perältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä
-- ha, ha, ha." Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö
sitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa
hopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän
ei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei
sattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden
talollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa
kammarissa ja pelata "killeä."
Inka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi
vastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi
häntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä
poikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin
saadaksensa puhua hänen kanssansa.
"Mitä tahdot sitten, Yrjö?" virkahti Inka vähän tyytymätönnä, sillä hän
ei pitänyt tämmöisestä salaisesta keskustelusta.
"Niin, näethän, hyvä Inka," lausui veli huoletonna sytyttäessään
piippuansa ja heittäytyi sen jälkeen vuoteelle. "Niin, näethän, Inka,
minä olen sinun veljesi ja saan sanoa sinulle, että minä tiedän
kaikki."
"Mitä sitten?" kysyi Inka ja punastui.
"Niin, näethän, minä sanon sinulle, että jos sinä ja äiti vieläkin
autatte Juho Larssonin leskeä ja jos sinä vaan yhä vieläkin pidät
Ollista, niin minä ilmoitan sen isälle ja sinä saat nähdä, miten käy
koko tuolle rojujoukolle."
Inka punastui kovasti ja loi silmänsä maahan, mutta sitä ei kestänyt
kauan, pian kohotti hän taas päänsä, ylpeänä kuin kuningatar ja lausui
kovasti ja vakavasti:
"Vai niin; sinä tiedät, että Olli ja minä pidämme toinen toisestamme ja
että äiti tietää myöskin sen. No hyvä, mitä sinä aiot sen suhteen
tehdä?"
"Sinäkö ottaisit Ollin, sinä? Et sinä; vielähän isä on naittaja ja
sitten minä, ja mekö ottaisimme sukuumme kerjäläisen!"
"Onko Olli kerjäläinen?" keskeytti tyttö, tulipunaisena loukatun
tunteen tähden, "kerjäläinenkö?... Onko hän kerjännyt sinulta jotakin?
Ei, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti,
hän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika,
säästäväinen ja viisas... Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka
luotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen...
Jumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään -- sinä
olet huono ihminen, Yrjö... Jumala armahtakoon sinua, veljeni!"
"Ha, ha, ha!" nauroi Yrjö ja puhalsi savuja piipustansa.
"Niin, sinä naurat; vielä tulee semmoinen aika, jolloin sinun täytyy
tehdä tili töistäsi," lausui Inka. "Muistatko tuota köyhää Paavalia,
häntä, jolta sinä ryöstit koko sen pienen omaisuuden, mitä hänellä
oli ... nyt hänen leskensä käy ja kerjää, sitten kun hän itse murhasi
itsensä, -- ja kaksi lasta on nääntynyt nälkään... Niin siinä on ja
kolme, jotka seisovat Jumalan luona ja huutavat kostoa Yrjö
Kjellssonille, niin nuori kuin hän onkin, -- nauratko, Yrjö, sen
sijaan, kun sinun pitäisi itkemän ... niin, kuuletko, äitisi ja siskosi
ovat usein itkeneet sinun tähtesi. Jumala antakoon sinulle paremman
tahdon!"
"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen
käsivartensa nojaan. "Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin
autuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin
kaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja
vetää ... saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein
hyvin!"
"Rakas Yrjö!" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä
kirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari
kyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; "rakas Yrjö: sinä
olit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?...
Katsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin...
Luuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla -- etkö luule, että
Olli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?"
"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen," jupisi Yrjö hampaittensa
välistä.
"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että
hän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia
silloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan
kädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse --
huomaa se, Yrjö! -- kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä
omaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut
lämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole
vaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin -- kaikki on hän
tehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan
muuta luontosi -- niin tulet paremmaksi!"