Heittäessään Nikolain ja Aleksandran ruumiit tuleen ja kaataessaan
sitten sekoitetun tuhkan alas kaivoksen aukosta murhamiehet eivät
voineet aavistaa täyttävänsä uhriensa hartaan toiveen.
"Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistetyt, liitetyt toisiimme
elinkaudeksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme taas toisessa
maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti".
Nämä sanat Aleksandra kirjoitti miehensä päiväkirjaan heidän
kuherruskuukautensa aikana. Hän olisi sanonut samaa kuolinpäivänään.
Jos hänen olisi annettu valita, hän olisi mieluummin kuollut
rakastettunsa kanssa ja joutunut hänen kerallaan nimettömään hautaan
kuin jäänyt eloon hänen jälkeensä ja maannut yksin upeassa haudassa.
Hänen elämänsä oli tosiaankin suuripiirteinen ja arvollinen jatkumaan
maallisten siteiden katkettua. Kuolema ei häntä kauhistuttanut.
Vallankumouksen aikana hän virkkoi:
"En voi ymmärtää, kuinka kukaan pelkää kuolemaa. Olen aina pitänyt
kuolemaa hyvänä ystävänä, suurena lepona".
Hänen murhaajansa eivät ymmärtäneet, kuinka olisivat parhaiten
osanneet olla julmia. Jos he olisivat sen ymmärtäneet, olisivat
he jättäneet Alixin henkiin... Maailma on väittänyt, ja monet
ovat yhä edelleenkin sitä mieltä, että keisarinnan ajatukset
olivat keskittyneet valtiolliseen valtaan, että hän tyydyttääkseen
kunnianhimoaan näissä asioissa oli valmis uhraamaan perheensäkin.
Hänen tekemänsä virheet ovat niin räikeästi silmiinpistävät ja niiden
tulokset ovat olleet niin onnettomat, että on vaikea sanoa sanaakaan
hänen puolustuksekseen. Toivomme kuitenkin, että tämä teos osaltaan
haihduttaa hänen kunnianhimostaan vallitsevia harhaluuloja. Nikolain
palatessa vallasta luopuneena hänen puolisonsa näki itsevaltiuden,
loistavan pilvilinnansa, luhistuneena ja maahan hajoitettuna. Olisi
ollut luonnollista, että hän olisi vaikeroinut menetystä ja syytellyt.
Mutta sen sijaan hän nimitti Nikolaita "sankarikseen" ja vakuutti
hänelle, ettei keisari, vaan rakastaja, puoliso ja isä oli hänen hellän
rakkautensa kohteena.
Alixin valtiollinen kunnianhimo oli vain sen hänen toiveensa hedelmä,
että saisi nähdä Nikolain siirtyvän historiaan suurena yksinvaltiaana.
Valtionasiat eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään, elleivät
ne olisi olleet niin tärkeänä osana hänen puolisonsa elämässä.
Juuri Nikolai itse veti hänet aktiiviseen yhteistyöhön kanssaan
valtionasioiden hoidossa. Alix ei olisi koskaan yrittänyt itse käydä
käsiksi hallitushommiin, ellei hän olisi huomannut ratkaisevalla
hetkellä Nikolain heikkoutta. Alixia ei ohjannut kunnianhimo,
vaan velvollisuudentunne puolisoaan ja poikaansa kohtaan. Hänen
yrityksensä itsevaltiuden pelastamiseksi epäonnistui. Se joudutti
lopullista luhistumista. Keisarinnan ihanteet olivat väärät,
hänen menettelytapansa niinikään väärät. Jo eläessään hän sai
rangaistuksekseen häneen tähtääviä kauheita syytöksiä, joita ei saatu
vaiennetuiksi. Mutta Venäjällä ei ole oikeutta pitää itseään Alixin
uhrina. Viimeksimainittu päin vastoin oli Venäjän uhri.
Kuningatar Viktorian tyttärentyttären kohtalon muovaili kaksi miestä:
Nikolai ja Rasputin. Molemmat olivat tyypillisiä Venäjän tuotteita.
Epäonnistunut keisari oli sellaisen hallitusmuodon hedelmä, joka
sortaessaan kansan tahtoa ja omaatuntoa huononsi myöskin vallanpitäjien
siveellistä ryhtiä. Mitä johtoa saattoi Nikolailta saada? Koska Alix
rakasti häntä, koska rakasti häntä niin suuresti, hän ihannoi häntä
ja vajosi hänen henkiselle tasolleen, jossa perinnäiset käsitykset
veivät voiton järjestä ja ennakkoluulot johdonmukaisista päätelmistä.
Alixin isoisä oli prinssipuoliso, joka oli todellinen valtiomies,
ja isoäiti kuningatar Viktoria, joka ymmärsi velvollisuuksien ja
oikeuksien oikean tasapainon, mutta hänestä itsestään tuli sellaisen
miehen vaimo, joka oli vakuutettu arvonimensä jumalallisesta
alkuperästä eikä ollut lainkaan poliitikko, saati sitten oikea
valtiomies. Ison-Britannian prinsessan Alicen, jolle Strauss oli
omistanut teoksensa _Voltairen elämä_, tytär joutui naimisiin
sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vankila oli filosofeille
sopivin paikka. Alix omaksui Nikolain mielipiteet, ja — niinkuin
usein käy — lahjakas oppilas pääsi opettajansa tasalle, veipä vielä
voitonkin hänestä. Aleksanteri II:n aikaisten uudistusten jälkeen
seuraavan sukupolven Romanovit olivat vaipuneet alemmaksi ja palanneet
vaivattomaan kaavaan: itsevaltius, oikeaoppisuus ja kansallisuus,
joka salli heidän vastustaa kansanvaltaisuuden vaatimuksia. Alix
omaksui tämän kaavan haltioituneesti. Hän uskoi, että itsevaltius,
jonka peruskirjana oli taivaan kanssa tehty sopimus, oli jumalallista
alkuperää ja ainoa Venäjälle sopiva hallitusmuoto. Se sopimus oli
tehty oikeauskoisen kirkon kanssa, joka edusti Jumalaa maan päällä.
Tällä tavoin itsevaltius ja oikeaoppisuus tunkeutuivat toinen toisensa
lävitse muodostaen kokonaisuuden. Siitä syystä keisarinnan mielestä
oikeaoppiset eivät voineet olla tasavaltalaisia. Ainoa kansallisuus,
johon oikeat venäläiset saattoivat kuulua, oli se ainoa, joka hyväksyi
itsevaltiuden ja noudatti oikeauskoisuutta. Näiden harhapäätelmien
valitettavan seurauksen olemme nähneet. Mutta todellinen onnettomuuden
aiheuttaja oli Rasputinin vaikutus.
Rasputinin, samoin kuin Tolstoin ja Leninin, henkinen alkuperä on
löydettävissä siitä venäläisen slaavin kummallisesta ominaisuudesta,
että hänellä on hyvin voimakas halu asettua vastustamaan vakiintunutta
arvovaltaa, olipa sitten kysymyksessä kirkon, hallituksen tai
yhteiskunnan arvovalta. Tällainen vastarinta ei tavallisesti kehity
ainaista, purevina moitteina ilmenevää tyytymättömyyttä pitemmälle,
vaan pysyy aisoissaan, koska venäläisille on yhtä tyypillistä
vastahakoisuus siirtyä sanoista toimintaan. Välistä kuitenkin
vastustuksen henki raivaa tieltään kaikki esteet ja hekumoi hurjassa
hävitysvimmassa. Venäjän bolshevismi on ennen kaikkea hävittävä ilmiö,
ja jälkimaailma muistaa Leninin varmasti kaiken olevaisen tuhoojana.
Sillä vaikka hän väitti olevansa rakentaja, ei hän saanut salatuksi
sitä tosiasiaa, että hän koetti hävittää oikein tieteellisesti.
Tolstoikin oli hävittäjä, ellei ota huomioon hänen kirjallista
neroaan ja henkilökohtaista hyvyyttään. Hän kävi olemassaolevien
yhteiskunnallisten olosuhteiden kimppuun erittäin menestyksellisesti.
Mutta hänen suosittelemaansa vastarinnattomuuden oppia voi tuskin
sanoa rakentavaksi. Venäläinen runoilija kehoitti maanmiehiään
rakentamaan järkiperäisesti ikuisuutta varten. Tolstoilla ei ollut
mitään sitä vastaan, vaikka olisi nähnyt kaikki rakennukset maan
tasalle hajoitettuina; hän olisi mielellään antanut auran kulkea kaiken
ylitse. Rasputin oli hävittäjä. Hän järkytti yhteiskunnan siveellisiä
perustuksia, ja hänen turmiollinen valtansa oli siitä syystä vielä
suurempi, kun hän toimi vaistomaisesti, pirullisten vaikuttimien
yllyttämänä. Keisarinna oli hänen tiedoton aseensa ja kuvitteli
rakentavansa lujasti tulevaisuuden varalle. Tämä oli traagillinen asia,
mutta koko hänen elämänsä Venäjällä oli ollut murhenäytelmää siitä
päivästä lähtien, jolloin hän saapui morsiamena rakastamansa miehen
luokse. Traagillinen kohtalo piteli häntä tiukasti otteessaan. Ei
siis kumma, että hän oli valmis toivottamaan kuoleman tervetulleeksi
vapauttajaksi...
Onnellisemmissa olosuhteissa hän olisi ollut viehättävä ja rakastettava
olento. Välistä hänen herttaisuutensa ilmeni epäedullisissakin
olosuhteissa. Emme malta olla mielihyväksemme kertomatta seuraavaa
tarinaa, joka valaisee tarkoitustamme. Vallankumouksen riehuessa
pahimmillaan, kun ei mitään tietoja saatu keisarista ja kun
kapinallisia sotilaita kerääntyi palatsin ympärille, muuan
keisarinnalle uskollinen ylhäisönnainen tarjoutui nukkumaan
leposohvalla hänen makuuhuoneensa lähellä. Keräillen lakanoita ja
villapeitteitä tämä rouva alkoi valmistaa vuodettaan. Keisarinna
tuli sisään yöpuvussaan, jonka ylle hän oli vain vetänyt aamunutun.
Pitkä tukka valui hänen selkäänsä raskaana palmikkona; hän näytti
tyttömäiseltä, mutta hänen kasvonsa todistivat tällaisen käsityksen
vääräksi, niin kalpeat ne olivat, niin ylimaalliset, niin liikuttavat.
Hän katseli kömpelöä vuodevaatteiden röykkiötä, ja hellä, ilkamoiva
hymy pehmitti äkkiä, hänen tiukkapiirteiset huulensa: "Te hienoston
naiset ette osaa olla käytännöllisiä. Tyttönä ollessani isoäitini,
kuningatar Viktoria, näytti minulle, kuinka vuode on valmistettava.
Opetan sen nyt teille". Keisarinna parka, vankeutensa ikävinä päivinä
hän varmaankin usein palasi ajatuksissaan nuoruutensa Grannyn luokse.
Leninin hallitsijasuvun neuvostotsaarit eivät tunteneet oloaan
Kremlissä turvalliseksi, ennen kuin olivat surmanneet kukistamansa
sukuhaaran viimeisen edustajan. Tyranni syö tyrannin. Mutta kansanvalta
ei tunne Jekaterinburgin murhia kohtaan ainoastaan inhoa, vaan
katkeraa mielipahaakin. Sillä tulevan taantumuksen kylvö on kylvetty.
Bolshevikkimielettömyyden kautta monarkismi on saanut marttyyrinsä.