Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin
orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä
päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean
sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen
on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat
seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat:
Rakkaalle äiti kullalleni
parhaimmat onnellisen
uuden vuoden toivotukset.
Pysyköön Jumalan siunaus
sinun ylläsi aina
ja varjelkoon sinua iäti.
Rakastavalta tyttäreltäsi
Tatjanalta
Tobolskissa, 1918
Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" —
Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä
asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren
lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen.
Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain
muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit
kellarissa. Luemme siitä:
"Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on
lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy
meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten.
Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain
kanssa".
Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään:
"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen
halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se
oli entisinä päivinä". (Amos 9:11).
Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä
on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä
ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän
vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan
rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa
tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä
pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua
lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran
usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta
salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo:
"Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin
kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja
ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen
syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta
tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme,
ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä".
Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje
Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina,
tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua
vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli
sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta
ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia
hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle
sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan
läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä
jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei
kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää,
ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt
tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman
onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta
parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui
jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin
oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä.
Aleksander Kerenski, duuman sosialistivallankumouksellinen jäsen, josta
oli tullut väliaikaisen hallituksen jäsen heti sen alussa ja myöhemmin
pääministeri (jonka pääministerin bolshevikit niin helposti sysäsivät
syrjään syksyllä), lähti Tsarskoje Seloon tapaamaan entistä keisaria
ja hänen perhettään. Oikeusministerinä ja senaatin yliprokuraattorina
Kerenski oli vastuussa hallituksen valtiollisten vankien vartioinnista
ja samalla turvallisuudesta. Herra Gilliard on kertonut meille, mitä
tietää tästä tapauksesta.
Keskiviikkona, huhtik. 4 p:nä. Aleksei Nikolajevitsh kertoi minulle,
mitä Kerenski oli eilen keskustellut tsaarin ja tsaarittaren kanssa.
Koko perhe oli koolla suuriruhtinattarien huoneissa. Kerenski tuli
sisään ja esitti itsensä sanoen:
"Olen yliprokuraattori Kerenski".
Sitten hän kätteli kaikkia. Tsaarittaren puoleen kääntyen hän virkkoi:
"Englannin kuningatar on pyytänyt kysymään, kuinka entinen keisarinna
voi".
Hänen Majesteettinsa punastui kovasti. Ensimmäisen kerran häntä
oli puhuteltu entiseksi keisarinnaksi. Hän vastasi voivansa muuten
aivan hyvin paitsi että hänen sydämessään tuntui häiriöitä niinkuin
ennenkin. Kerenski jatkoi:
"Mihin tahansa ryhdyn, sen suoritan aina viimeiseen vaikeaan loppuun
asti kaikella tarmollani. Halusin itse nähdä kaikki todetakseni, millä
kannalla asiat ovat ja voidakseni ilmoittaa siitä Petrogradiin, ja se
on teille parempi".
Sitten hän pyysi tsaaria siirtymään hänen kanssaan viereiseen
huoneeseen, koska halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Hän
meni edellä, ja tsaari seurasi häntä. Hänen poistuttuaan tsaari kertoi
meille, että tuskin he olivat kahden kesken, kun Kerenski sanoi
hänelle:
"Tiedätte kai, että minun on onnistunut saada kuolemanrangaistus
kumotuksi?... Olen tehnyt sen, vaikka suuri joukko tovereitani on
kuollut vakaumuksensa marttyyreinä".
Koettiko hän näytellä jalomielisyyttä ja viitata siihen, että hän
pelasti tsaarin hengen, vaikk'ei tämä ollut tehnyt mitään ansaitakseen
sen?
Sitten hän puhui meidän lähdöstämme, jonka hän vielä toivoo voivansa
järjestää. Milloin? Minne? Kuinka? Hän ei tietänyt itsekään ja pyysi,
ettei asiasta puhuttaisi.
Mainita sopii, että Kerenski saapui palatsiin eräällä tsaarin
yksityisautolla, jota ajoi muuan keisarillisen autovajan kuljettaja...
Sunnuntaina, huhtik. 8 p:nä. Messun jälkeen Kerenski ilmoitti
tsaarille, että hänen oli pakko erottaa hänet keisarinnasta — että
hänen on elettävä yksin ja tavattava keisarinnaa vain aterioiden
aikana ja vain sillä ehdolla, että silloin puhutaan venäjää... Vähän
myöhemmin tsaaritar tuli minun luokseni hyvin kiihtyneenä ja sanoi:
"Kuinka he voivatkaan kohdella tällä tavoin tsaaria ja tehdä hänelle
näin alhaisen tempun, vaikka hän on uhrannut itsensä ja luopunut
kruunusta välttääkseen kansalaissotaa. Kuinka halpamaista, kuinka
halveksittavaa..." Hetken kulutta hän jatkoi: "Niin, tämä hirveän
katkera pala on myöskin nieltävä".
Olen saanut kuulla, että Kerenski oli ensin aikonut eristää
tsaarittaren, mutta hänelle osoitettiin, että olisi epäinhimillistä
eroittaa äiti sairaista lapsistaan. Silloin hän päätti eristää tsaarin.
Osoittaakseen valtaansa Kerenski vangitutti sitten Anna Vyrubovan
ja määräsi hänet vietäväksi Pietariin, mutta tosiasiassa hänen
haukuntansa oli peloittavampaa kuin hänen puraisunsa. Hänen luontainen
ystävällisyytensä teki hänet sopimattomaksi vanginvartijan toimeen,
ja jo huhtik. 25 p:nä Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan: "Kerenski
ei enää kohtele tsaaria samalla tavoin kuin alussa, hän on luopunut
laillisia muotoja noudattavasta menettelytavasta... Kerenski on
pyytänyt papereita saattaakseen loppuun heidän oikeudenkäyntinsä
tsaaria ja varsinkin tsaaritarta vastaan... Hän tuntee
vastuunalaisuutensa vankeja kohtaan. Mutta emme ole kuulleet sanaakaan
ulkomaille pääsystämme".
Väliaikainen hallitus ei olisi halunnut mitään sen hartaammin kuin
päästä eroon Tsarskoje Selon kiusallisista vangeista sallimalla
heidän lähteä Englantiin, jossa he olisivat joutuneet kuninkaallisten
sukulaistensa suojelun alaisiksi. Nikolain oleskelu niin lähellä
pääkaupunkia oli alituisena levottomuuden aiheena, ja äärimmäisen
vasemmiston taholta oli jo tehty yrityksiä entisen keisarin
poisviemiseksi, minkä jälkeen hänet aiottiin kuljettaa Kronstadtin
saarilinnoitukseen, joka jo oli bolshevikkien varustuksena. Palatsia
vartioivat sotilaat eivät myöskään olleet kovinkaan luotettavia.
Mutta vallankumouksen ensimmäisenä päivänä perustettu sotilaiden ja
työläisten edustajien neuvosto kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi.
Olikin oikeastaan olemassa kaksi eri hallitusta, eikä niistä virallinen
uskaltanut tehdä mitään, mikä olisi loukannut sen vaarallista
tarkastajaa, neuvostoa. Niinpä ei voitu toteuttaa Nikolain, Aleksandran
ja heidän lapsiensa matkustamissuunnitelmaa. Sen sijaan heidät elokuun
puolivälissä siirrettiin kauas sisämaahan, Siperiaan Tobolskin
kaupunkiin.
Nikolain päiväkirja tältä vankeusajalta on, tai on ainakin ollut,
Kremlin arkistoissa.[112] Mitä me tiedämme siitä, sopii täydellisesti
yhteen herra Gilliardin vankien elämästä esittämään kuvaukseen, joka
elämä Tsarskoje Selossa oli siedettävää.[113] Vähitellen vakiintui
sellainen järjestys, että lukuunottamatta komendantin käyntejä, joka ei
ollut heille epäystävällinen, he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat
yksityishuoneissaan, ja heillä oli puistossa oma alueensa, jossa
saivat kävellä ja nauttia puutarhanhoidon iloista. Heitä vartioivat
sotilaat eivät enää noudattaneet entistä kuria, mutta eivät olleet
vielä muuttuneet sellaisiksi hillittömiksi raakalaisiksi, jollaisia he
olivat vuoden kuluttua. He olivat sivistymättömiä puheissaan ja välistä
tunkeilevia — he ottivat pois Alekseilta leikkitykin, jolla poika
leikki puutarhassa — mutta he eivät tarkoittaneet mitään todella pahaa,
ja heidät saattoi helposti tehdä vaarattomaksi pienellä leikkipuheella
tai hymyllä. Heidän päällikköinään olevat upseerit olivat enimmäkseen
siivoa väkeä. Tosin he pelkäsivät omia miehiään, mutta kun suinkin
voivat, he tekivät kaiken voitavansa auttaakseen vankeja. Joukko
palatsin palvelijoita pysyi uskollisena entiselle isäntäväelleen
ja suoritti velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hallitus myönsi
riittävät käyttövarat vankien elatukseen, ja vaikk'ei ulkopuolelta
heidän luokseen päästettykään vieraita, oli heidän mahdollista
jokseenkin vaivattomasti lähettää ja saada kirjeitä. Sanomalehtiä
ja kirjoja oli vapaasti heidän käytettävissään, ja kun Kerenski
tottui tehtäviinsä, helpotettiin valvontaa; vain sen verran pidettiin
varaa, ettei sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston epäluuloja
herätetty.
Nikolain päiväkirjasta näemme, että hän Tsarskoje Seloon palattuaan
vallastaluopumisensa jälkeen poltti suuren joukon kirjeitä ja
asiapapereita. Tämä ei todista sitä, että valvonta olisi ollut ankaraa
sinä kautena. Jälkeenpäin, kun asiat olivat vähän vakiintuneet, Nikolai
ja Aleksandra kohdistivat huomionsa poikansa kasvatukseen. Keisarin
osalle tulivat historia ja maantiede, kun taas keisarinna, kuvaavaa
kyllä, otti hoitaakseen uskonnon opetuksen. Suurimpana nautintona oli
puutarhassa käveleminen, puiden kaataminen ja koko perheen yhteisillä
ponnistuksilla muokatun kasvitarhamaan hoitaminen. Keisarinnan,
jonka terveys ei ollut hyvä, vei hänen puolisonsa tavallisesti ulos
puutarhaan pyörätuolissa ja sijoitti hänet johonkin aurinkoiseen
paikkaan nurmikolle, jossa hänen poikansa leikki hänen lähettyvillään.
Eräänä sellaisena kertana kaksi sotilasta tuli ottamaan Alekseilta
pois leikkitykin, jolla lapsi onnellisena puuhaili. Ylpeä keisarinna
hillitsi mielensä eikä puhunut miehille mitään, vaan pyysi lähellä
olevaa Gilliardia tulemaan avuksi hänen tyynnytellessään nyyhkyttelevää
lasta... Kesäk. 5 p:nä päivätyssä ja salaa lähetetyssä kirjeessä
Aleksandra kirjoittaa:
... Muistelen entisiä aikoja. On välttämätöntä katsella kaikkea
rauhallisemmin. Mitä on tehtävä? Koska Hän on lähettänyt meille
tällaiset koettelemukset, on Hän ilmeisesti sitä mieltä, että olemme
valmistautuneet siihen. Se on jonkinlainen tutkinto — meidän on
välttämättä osoitettava, ettemme ole turhaan suorittaneet sitä.
Kaikesta voi löytää jotakin hyvää ja hyödyllistä — mitä kärsimyksiä
sitten saanemmekin kokea — siihen on mukauduttava. Hän antaa meille
voimia ja kärsivällisyyttä eikä hylkää meitä. Hän on armelias. On
vain välttämätöntä taipua Hänen tahtoonsa napisematta ja odotettava —
siellä toisella puolella Hän valmistaa kaikille niille, jotka häntä
rakastavat, kuvaamattoman ilon... Uskon vahvasti siihen, että paha
menee ohitse ja taivas kirkastuu pilvettömäksi... Täytyy olla vähän
kärsivällinen — ja onko se tosiaankaan niin vaikeaa? Jokaisesta
päivästä, joka kuluu rauhallisesti, kiitän Jumalaa... Kolme kuukautta
on nyt mennyt. Ihmisille luvattiin, että he saisivat lisää ruokaa ja
ja polttopuita, mutta kaikki on muuttunut huonommaksi ja kalliimmaksi.
He ovat pettäneet kaikkia — olen niin pahoillani heidän vuokseen.
Kuinka monia me olemme auttaneet, mutta nyt on kaikki lopussa...
Keisarinnalla oli varmasti kauhea päivä, kun hän näki sanomalehdistä,
joita palatsiin toimitettiin vapaasti, että sotilasjoukko oli avannut
Rasputinin haudan ja kuljettanut arkun pois tietymättömiin kohtaloihin.
Myöhemmin kävi ilmi, että "Jumalan miehen" ruumis oli poltettu suuressa
kokkotulessa muutamien kilometrien päässä Tsarskoje Selosta olevassa
metsässä sekä että tuhka oli hajoitettu tuuleen. Keisarinnan ja hänen
tyttäriensä haudalle asettamat pyhimyksenkuvat olivat sotamiehet
ottaneet ja myöneet muutamasta ruplasta kokoilijoille.
Toinen murheen päivä oli toukokuun ensimmäinen, jolloin metelöitsevä
kulkue, joka kantoi kapinallisia lauseita sisältäviä punaisia lippuja,
marssi puutarhan läpi ja valmisti aivan palatsin lähistölle haudan,
jossa rahvaan mielenylennykseksi poltettiin muutamia vallankumouksen
"uhreja" monien pitkien puheiden jatkaessa vielä ohjelmaa.
Viisi kuukautta kestäneen pidätysajan jälkeen Nikolai päätettiin
siirtää loitommalle pääkaupungista. Väliaikainen hallitus
ilmoitti sotilaiden ja työläisten edustajien neuvostolle, että se
oli välttämätöntä, jotta kaikki vapauttamisyritykset kävisivät
vaikeammiksi, mutta varsinaisesti tätä muutosta haluttiin vankina
olevan perheen suojelemiseksi, sillä sen asema tuli päivä päivältä
yhä vaarallisemmaksi. Elokuun kahdentenatoista päivänä — Aleksein
syntymäpäivänä, hänen täyttäessään nyt kolmetoista vuotta —
Nikolaita kehoitettiin olemaan puoliyön aikana valmis lähtemään
tuntematonta päämäärää kohti. Määrähetkellä vangit, joita äkkilähtö
piti jännityksessä, olivat valmiiksi pukeutuneina matkan varalta,
ja heidän matkatavaransa olivat järjestyksessä pois siirrettäviksi.
Tunteja kului, eikä mitään tapahtunut. Kerenski saapui tuoden mukanaan
suuriruhtinas Mikaelin, jonka sallittiin lausua jäähyväiset veljelleen.
Mutta sittenkään ei mitään junaa ollut paikalla. Kävi ilmi, että
rautatieläisten liitto oli alkanut epäillä ja kieltäytynyt päästämästä
junaa lähtemään. Voimattomuudessaan hallitus rupesi hieromaan
sopimusta, ja vihdoinkin, kello viiden jälkeen aamulla rautatieläisten
liiton vastarinta saatiin murretuksi. Entisen keisarin perheen vei auto
pienelle naapuriasemalle, jossa matkustajat nousivat odottavaan junaan,
ja se lähti erikoisen sotaväenosaston vartioimana liikkeelle itää
kohti: sen oli määrä kuljettaa vangit Siperiaan. Tuntikausien odotuksen
näännyttäminä he olivat liian unisia kiinnittääkseen mitään huomiota
Kerenskiin, joka oli tullut saattamaan heitä ja koetti ystävällisin
sanoin rauhoittaa heitä heidän kohtalonsa suhteen. Aavistiko hän,
ettei hänen oma asemansa muutamien viikkojen kuluttua olisi sen
kadehdittavampi kuin Nikolain? Että hän itse joutuisi pian pois viralta?
Harvoin käy niin — ja se onkin hyvä — että ihmisolento, jolle on
ennakolta määrätty julma loppu, voi nähdä tien lähimmän mutkan taakse.
Nikolaille ja hänen perheelleen olivat mukavassa makuuvaunussa
vietetyt päivät heidän Siperiaan matkustaessaan hauska välivaihe
yksitoikkoisessa vankielämässä. Mutta tasaisesti etenevän junan
hyrisevässä laulussa me kuulemme uhrejaan mestauspaikalle kuljettavien
kaksipyöräisten vankkurien räminää ja kolinaa.
Kun Aleksandra kuuli, että heidän matkansa päämääränä oli Tobolskin
kaupunki, joka ei ole kaukana Pokrovskojesta, hänen ystävänsä
kotikylästä, hän tunsi varmaankin voimakasta mielenliikutusta, Entisinä
aikoina, niinä tuttavallisina puheluhetkinä, joista hän oli niin
nauttinut, Rasputin oli kertonut hänelle kotiseudustaan: sen suurista
virroista, neitseellisistä metsistä, kauniista kukista ja suloisen
pehmeästä ilmasta. Hän oli luvannut, että Aleksandra saisi jonakin
päivänä nähdä kaiken sen, ja nyt se pian tapahtuisi. "Jumalan mies" oli
sanonut, että hallitsijasuvun kohtalo oli erottamattomasti liittynyt
hänen omaansa. Oliko hänen synnyinpaikkansa läheneminen enne? Ja jos
niin oli, niin oliko se hyvä vai paha? Juna kiiti kaiken aikaa itää
kohti, ja kolmannen päivän iltana päästiin Tjumenin kaupunkiin. Se on
Uralin takana, Aasiassa, leveän Irtish-joen varrella. Kuudennellatoista
vuosisadalla kasakat tulivat tuota jokea alas pienillä veneillään
valloittamaan Siperiaa Moskovan tsaareille. Tässä oli veräjä, josta
seikkailijalaumoja vyöryi Idän erämaihin etsimään valloitettavia maita
ja sellaisia heimoja, joilta voisi vaatia lunnaita. He ryntäsivät yhä
edemmäksi ja saapuivat vähemmässä kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa
Tyynen valtameren rannoille, jotka ovat satojen penikulmien päässä.
Ei kaukana tästä, Irtishin rannalla, oli Iskor, suuren tataarivaltion
pääkaupunki, jonka tarujen ympäröimä Jermak — moskovalainen Cortez —
valloitti ja hävitti muutamien satojen seuralaistensa kanssa.
Siperiasta tuli se maa, josta tsaarit saivat satumaisia rikkauksia ja
jonne he karkoittivat uhrejaan. Venäjän kansaa tulvi sinne tuhansittain
muuttaen maan keisarikunnan jyväaitaksi ja karjan säilytyspaikaksi
sekä kuljettaen sieltä pois sen luonnonrikkauksia. Vuosi vuodelta,
loppumattomasti, Siperia oli lähettänyt Venäjän yksinvaltiaiden
hoviin veroina verrattomia aarteitaan, mutta Aleksandralle sieltä
tuli turmiollinen lahja — Rasputin. Tjumenissa keisarillinen perhe
siirrettiin laivaan, joka lähti kuljettamaan matkalaisia jokea
alas. Pian he näkivät joen äyräällä sen kylän puurakennuksia, jossa
"Jumalan mies" oli syntynyt ja jossa hänen rakennuttamansa suuri
kivitalo eroittui muiden joukosta kuin maamerkkinä. Aleksandra
oli laivan kannella ja katseli kiihkeästi sinne päin. Gilliard
huomauttaa päiväkirjassaan, ettei keisarinnaa hämmästyttänyt mikään
tässä kokemuksessa, josta Rasputin oli jo ennakolta puhunut, vaan
tuntui tämä matka päin vastoin vahvistavan hänen profeetallisia
sanojaan. Kaksi päivää myöhemmin, kun laiva kääntyi joen mutkassa,
näkyi Tobolskin linnoitettu kaupunki korkealla kukkulalla. Samoin
kuin monet muutkin venäläiset kaupungit tekee Tobolsk mahtavan
vaikutuksen kauempaa nähtynä, mutta on itsessään kurja ja mitätön eikä
voi suoda muukalaisille mitään mukavuuksia. Keisarillisen seurueen
täytyi odottaa laivassa muutamia päiviä, kunnes kuvernöörin talo,
ainoa kelvollinen rakennus, saatiin kuntoon heidän varalleen. Tämä
oli ensimmäinen todellinen muutos Tsarskoje Selossa vallinneisiin
olosuhteisiin. Mukavan asuntonsa sijasta perhe sai käytettäväkseen
vain muutamia huoneita, jotka olivat aika huonossa kunnossa ja
kehnosti kalustetut, samalla kun terveydellinen puoli oli niin kurja,
että tuntui lakkaamatta vastenmielistä hajua viemäreistä. Ei ollut
mitään puistoa, jossa olisi voinut kävellä, ei edes puutarhaa, vaan
ainoastaan ahdas piha, jota ympäröi korkea aita. Pihalle voitiin nähdä
niistä kasarmeista, jonne oli majoitettu vankeja vartioivat sotilaat.
Muuten vankeussuhteet olivat samanlaiset kuin ennenkin. Vartioston
päällikkö, vanhan armeijan eversti, oli erikoisen ystävällinen eikä
sekaantunut sisäisiin järjestelyihin. Mutta muutamien viikkojen
kuluttua saapui kaksi Kerenskin lähettämää valtuutettua, jotta sotilas-
ja työläisvaltuutettujen neuvosto ei pääsisi syyttämään hallitusta
heikkoudesta. Nämä miehet olivat vanhoja vallankumouksellisia,
jotka olivat saaneet keisarillisen hallituksen aikana kestää
pitkäaikaisen vankeuden ja olivat sitten olleet karkoitettuina
kaukaiseen siperialaiseen maakuntaan. Toinen heistä oli hyvin siivo
mies ja kiintyi vähän ajan kuluttua suuresti lapsiin, mutta toinen
oli ahdasmielinen ja opinkappaleisiinsa kangistunut, kärsimiensä
onnettomuuksien katkeroittama ja täynnä leppymätöntä vihaa. Hän teki
kaikkensa saadakseen vankien elämän saman tapaiseksi kuin hänen
omansa oli ollut. "Nyt on heidän vuoronsa", hän toisteli lakkaamatta,
jos häntä moitittiin jostakin hänen keksimästään uudesta alhaisesta
kiusanteosta.
Nikolain ja varsinkin Aleksandran mielestä oli tärkein kysymys
jumalanpalvelusmenoissa läsnäoleminen. He eivät tyytyneet siihen,
että papin ja hänen mukanaan diakonin sallittiin käydä suorittamassa
jumalanpalvelusta heidän asunnossaan. Kun siellä ei ollut vihittyä
alttaria, ei pyhää messua voitu toimittaa. Pitkien neuvottelujen
jälkeen, joihin Pietarin viranomaisten oli puututtava, vankien
sallittiin joka päivä käydä kirkossa, jonka erotti maaherran talosta
yleinen puutarha. Tobolskin asukkaat, joihin ei vielä ollut tarttunut
vallankumouksen henki, osoittivat niin ilmeistä kunnioitusta
entiselle keisarille, että huomattiin välttämättömäksi sulkea kirkko
yleisöltä. Hallituksen valtuutetut seisoivat vartioina estääkseen
kaiken keskustelemisen, kielsivätpä asukkaita seisoskelemasta missään
talon lähettyvilläkään. Vartioita käskettiin pitämään ihmiset niin
loitolla, etteivät voineet seisoa ikkunoiden näkyvissä eivätkä osoittaa
kunnioitustaan kukistuneelle yksinvaltiaalle ristinmerkkejä tekemällä.
Vankeja vartioiva sotaväenosasto oli kokoonpantu Tsarskoje Selon
sotilaista. Heidän joukossaan oli monta siivoa miestä, mutta enimpiin
oli salainen kiihoitus jo tehnyt vaikutuksensa. Aikaa myöten heidän
käytöksensä vankeja kohtaan muuttui raaemmaksi. Niinpä he suorastaan
ilkeyttään hajoittivat eräänä päivänä pihalta lumikukkulan, joka
oli kyhätty lasten huviksi. Tekosyynä oli se, että Nikolai ja
Aleksandra olivat muka nousseet sen huipulle katsellakseen aitauksen
ylitse. Paljoa järkyttävämpi tapaus sattui joulupäivänä. Vankien
oli sallittu mennä kirkkoon, jossa vanha diakoni messun jälkeen
koko elämänsä aikaisesta tottumuksesta oli lukenut rukouksen anoen
keisariperheelle pitkää ikää. Saapuvilla olevat sotamiehet keskeyttivät
jumalanpalveluksen ja uhkasivat surmata papin ja diakonin siinä
paikassa. Sekin oli tuskallinen tapaus, kun sotamiehet käskivät
entisen keisarin ottaa olkalaput pois univormustaan. Gilliard kertoo,
että "aluksi näytti siltä kuin tsaari olisi aikonut kieltäytyä, mutta
vaihdettuaan katseen ja joitakin sanoja tsaarittaren kanssa hän sai
jälleen hillityksi mielensä ja taipui perheensä vuoksi".
Aleksandra säilytti ihmeellisen tyyneytensä koko tämän raskaan ajan.
Hän kirjoitti maalisk. 2 p:nä kirjeen, joka pääsi tulemaan sensorin
huomaamatta:
... Toivomme, että pääsemme kirkkoon rukoilemaan ensi viikolla, ellei
sitä kielletä meiltä. Odotan noita kauniita jumalanpalveluksia —
kaipaan niin kovasti kirkkoon rukoilemaan. Uneksin omasta kirkostamme
ja pienestä kaapintapaisesta nurkkauksestani, joka oli alttarin
lähellä. Luonto on kaunis, kaikki on säteilevää ja loistavaa... Elän
mielessäni uudelleen päivä päivältä kuluneen vuoden ja ajattelen
niitä, jotka näin viimeisen kerran... Emme voi valittaa, meillä on
kaikkea, elämme hyvin ihmisten liikuttavan ystävällisyyden turvin,
sillä he lähettävät meille salaa leipää, kalaa, piirakoita y.m.
Älkää huolehtiko meistä, rakas ystävä. Teille kaikille se on kovaa, ja
varsinkin maallemme...[114]
Kaikki tunteensa on saanut täällä nähdä jalkojen alle tallattuina,
mutta niin täytyy käydä, sielun täytyy kasvaa ja kohota kaiken
muun yläpuolelle. Sitä, mikä meissä on rakkainta ja hellintä, on
haavoitettu, eikö niin? Niinpä on meidänkin siitä kaikesta opittava,
että Jumala on suurempi kuin mikään muu ja että hän tahtoo vetää
meidät kärsimyksiemme kautta lähemmäksi itseään. Rakasta häntä yhä
enemmän ja voimakkaammin, hän on kaikki ja kaikissa... apu tulee
Ylhäältä, ihmiset eivät enää voi tehdä mitään, mutta Jumalan avulla
kaikki asiat ovat mahdollisia, ja Hän näyttää voimansa, viisautensa ja
koko anteeksiantonsa ja rakkautensa...
Yksi asia kuitenkin kuohutti Aleksandran mieltä, nimittäin
sanomalehdissä näkyvät uutiset, joissa kerrottiin saksalaisten uusista
etenemisistä tai hallituksen heille tekemistä lisämyönnytyksistä.
Aleksandra ei ollut koskaan ollut myötämielinen viralliselle
Saksalle, mutta nyt hän vihasi sitä, koska ei voinut antaa Vilhelm
II:lle anteeksi sitä, että tämä oli hyväksynyt yleisesikuntansa ja
bolshevikkien tekemän luonnottoman liiton. Brest-Litovskin sopimus
täytti hänen mielensä suurella inholla sellaista kansaa kohtaan,
joka saattoi aineellisten etujen vuoksi suostua sovitteluihin
sivistyksen vihollisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä voimakas
vastenmielisyys Saksaa kohtaan oli haittana pakosuunnitelmista
neuvoteltaessa. Vartiosotamiehet olivat kurittomia ja huolimattomia,
niinkuin kävi ilmi siitä, että kirjeitä ja ruokakääröjä kuljetettiin
vakinaisesti taloon ja talosta pois. Rohkeat keisarihuoneen kannattajat
olivat monta eri kertaa suunnitelleet Nikolain ja koko perheenkin
pakoa, eikä ole suurtakaan syytä epäillä, että Saksan taholta
tarjottiin helpotuksia rajan ylitse pääsemisessä. Mutta Nikolai
ja Aleksandra kieltäytyivät kahdesta syystä, jotka tekivät asiat
monimutkaisiksi: he eivät suostuneet eroamaan toisistaan eivätkä
tahtoneet lähteä pois Venäjältä. Gilliard kertoo keisarinnan sanoneen
hänelle, kun pakomahdollisuuksista keskusteltiin:
"En lähtisi Venäjältä millään ehdolla, sillä minusta näyttää siltä,
että ulkomaille paetessamme katkaisisimme viimeisen siteemme
entisyyteen, joka olisi sitten ikipäiviksi mennyttä".
Erään toisen kerran Aleksandra virkkoi matalalla äänellä, jossa väreili
pidätetty tunne:
"Sen jälkeen, mitä he ovat tehneet tsaarille, kuolisin mieluummin
Venäjällä kuin antaisin saksalaisten pelastaa itseni".
Talvella 1918, kun bolshevikit eivät vielä olleet vakiinnuttaneet
asemaansa maassa, olisi ollut mahdollista järjestää pako. Mutta
mikäli sen suuntaisia vakavia yrityksiä lainkaan tehtiinkään —
omasta puolestamme emme tiedä mitään sellaista varmasti yritetynkään
— niin menetettiin korvaamattoman kallista aikaa neuvotteluihin
ja epäröimiseen, kunnes jo oli liian myöhäistä. Gilliard sanoo
päiväkirjassaan maalisk. 23 p:nä:
"Viimeinen pakomahdollisuus on viety meiltä".
Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi.
Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he
hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet
sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin
taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai
neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan
vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka
olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu
asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa
heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin
tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli
ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen
verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän
jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla
varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena
silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa
maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat
eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä
komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen
keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat
seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana
kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen
historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja
puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen
mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen
tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen
paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää
Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan
kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen.
"... En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet
hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin ... he koettavat
pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin... Tsaari on välttämätön
heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää... yhdessä me
voimme paremmin vastustaa heitä... mutta poika on vielä niin sairas...
ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä..."
Sitten hän lopulta virkkoi Gilliardille:
"Niin, se on parasta. Minä lähden tsaarin kanssa. Aleksei saa jäädä
teidän huostaanne..."
Niin sitten päätettiin, että Aleksandra ja hänen kolmas tyttärensä
Maria seuraisivat Nikolaita, kun taas toiset perheen jäsenet jäisivät
sairaan lapsen luokse. Uskollisten ystävien ja palvelijoiden pieni
joukko kierteli talossa murtumaisillaan surusta. Mutta Aleksandra
oli saanut takaisin mielentyyneytensä, ja hänen horjumaton uskonsa
elähdytti hänen puolisoaan ja kaikkia toisia. Seuraavana aamuna
lausuttiin liikuttavat jäähyväiset. Tobolskissa vietettyjen seitsemän
kuukauden aikana Nikolain ja Aleksandran sekä niiden muutamien
henkilöiden välit, joiden oli sallittu olla heidän vankeustovereinaan,
olivat käyneet hyvin läheisiksi. He eivät enää olleet isäntäväkeä ja
palvelijoita, vaan ikäänkuin ystäviä, jopa sukulaisiakin. Rajattoman
valtansa kautena Nikolai ja Aleksandra olivat palkinneet osakseen
tulleen palveluksen suosionosoituksia jakamalla, mutta nyt heitä
palveltiin yksistään rakkaudesta. Aleksandran vastustuskyky oli
joutunut suorastaan murtumispisteeseen. Yläkerran huoneessa hänen
sairas lapsensa itki rajusti huutaen: "Äiti, äiti!" Aleksandra riensi
kadulle, jossa talonpoikaisvankkurit odottivat kuljettaakseen vangit
heidän katkeran matkansa seuraavalle pysäkille, sillä laivat eivät
olleet vielä voineet aloittaa kulkuvuorojaan. Siperialaiset vankkurit
ovat kidutusväline. Niihin kuuluu kahdessa yhdensuuntaisessa joustimien
virkaa tekevässä tangossa riippuva pajukori. Matkamies kyyröttää tai
makaa korin pohjalla. Muutamien penikulmien matkustaminen sellaisissa
ajopeleissä huonoilla teillä on kidutusta, varsinkin Aleksandran
tapaiselle naiselle, jonka terveys oli huonohko. Voimakkaat pikku
hevoset kiitävät kovaa vauhtia, ja ajopelit hyppivät ja heilahtelevat
puolelta toiselle ja välitä kaatuvat kokonaan. Niin kävi niillekin
ajopeleille, joissa keisarinna matkusti, niinkuin hän itse kertoo
päiväkirjassaan. Koska oli mahdotonta päästä Tjumeniin yhtenä
päivänä, vietettiin yö Pokrovskojessa, Rasputinin kotikylässä,
Aleksandra sai tyydytyksekseen nähdä ystävänsä perheen hetken ajan
heidän talonsa ikkunassa. Tjumenissa seurue siirrettiin junaan, joka
lähti länteen päin, Komissaari selitti, että matkan päämääränä oli
Moskova, Mutta Jekaterinburgissa, Uralin pääkaupungissa, paikallinen
neuvostohallituksen edustaja määräsi vangit siirrettäväksi pois
junasta. Heidät sullottiin likaiseen autokuluun, joka kuljetti heidät
kitisten ja rämisten epätasaisilla katukivillä erään Ipatjevin
taloon. Ipatjev itse ajettiin pois, jotta uudet asukkaat sopivat
taloon. Kuukauden päästä perheen muut jäsenet tuotiin Tobolskista
Jekaterinburgiin, mutta Gilliardin ei sallittu seurata heitä. Tämä
seikka, josta hän sai kiittää henkeään, on syynä siihen, ettemme
voi enää turvautua silminnäkijän kertomuksiin, vaan meidän tietomme
perustuvat tämän ajan jälkeisistä vaiheista Nikolain ja Aleksandran
päiväkirjoihin.
Tobolsk oli ollut paljoa huonompi kuin Tsarskoje Selo, mutta
Jekaterinburgiin verrattuna se oli paratiisi. Nyt nimittäin
keisarillinen perhe oli oikeassa vankilassa. Kaikki yhteys
ulkomaailmaan oli katkaistu. Vangit saivat tästä lähtien vain niukat
ruoka-annokset, eikä heidän sallittu liikkua talon vieressä olevassa
pikku puutarhassa muuta kuin tunnin ajan päivässä. Ikkunaruudut oli
maalattu himmeän valkoisiksi, ja koko talossa saattoi avata vain yhden
ainoan ikkunan, niin että toukokuun ja kesäkuun kuumilla ilmoilla
huoneiden raskas huono ilma kohosi usein kahdeksaankymmeneen asteeseen
Fahrenheitia (noin 27 ast, Celsiusta). Vangit kärsivät tavattomasti,
eniten kaikista Aleksei poikanen; hänen painonsa väheni, ja hän näytti
surkastuneelta. Vuoteita ei ollut tarpeeksi, ja suuriruhtinattaret
nukkuivat lattialle levitetyillä patjoilla. Aleksandran terveys
huononi. Hänen sydämensä vaivasi häntä; tuntien itsensä heikoksi
hän pysyi päiväkausia vuoteessa. Liikuskelu puutarhassa julkeiden
punaisten vahtisotamiesten läsnäollessa ei tuntunut hänestä
houkuttelevalta. Mieluummin hän luki tuntikausia raamattua ja
mietiskeli. Päiväkirjassaan hän mainitsee usein "kokoilevansa
ajatuksiaan". Mutta me näemme siitä myöskin niiden harvojen huvitusten
luettelon, joita vangeille myönnettiin harvoina kertoina. Niinpä
lapset eräänä päivänä ilahtuivat saadessaan hedelmäsalaattia, ja
erään toisen kerran muuan ystävällinen punainen antoi heille vähän
suklaata. Vähitellen ne harvat palvelijat, jotka olivat jääneet perheen
luokse, otettiin pois. Viimeksi lähti uskollinen merimies Nagorni,
joka oli ollut Aleksein "hoitaja". Suuriruhtinattaret suorittivat
urhoollisesti kaikki kotiaskareet. He pyyhkivät pölyt, kiilloittivat
mitä tarvittiin, pesivät vaatteet, saivatpa he leivotuksi leipääkin,
minkä taidonnäytteen Nikolai erikoisesti mainitsi päiväkirjassaan.
Heinäkuussa asiat pahenivat. Komissaariksi nimitettiin röyhkeä
Jurovski, joka pani toimeen kotietsintäjärjestelmän. Hän riisti
vangeilta heidän maitoannoksensa ja takavarikoi kaikki heidän
hallussaan olevat jalokivet. Koettipa hän kiskoa Nikolain sormesta
hänen vihkisormustaankin, mutta se ei lähtenytkään irti oltuaan
paikallaan melkein viisikolmatta vuotta. Kansalaissodan siirtyessä
lähemmäksi Jekaterinburgia syntyi punaisten keskuudessa hermostunut
jännitys, ja heidän vuokseen vankien oli pakko luopua kävelytunnistaan,
jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla vanginvartijoittensa saastaisia
ja häpeämättömiä huomautuksia. Heinäkuun toisella viikolla Aleksei sai
uuden verenvuotokohtauksen ja joutui vuoteen omaksi kovaan kuumeeseen,
mutta hänen epätoivoisen äitinsä ei sallittu kutsua lääkäriä.
Maailmasta eristettypä, tukehtumaisillaan tuulettamattomien huoneiden
ilmassa, kehnosti ravittuina ja lakkaamatta alttiina tyranniensa
loukkauksille vangit joutuivat alakuloisuuden valtaan. Välistä he
koettivat pelata vähän béziqueä, ja keisarinna sai lohtua raamatun
lukemisesta...[115]
"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Keisarinna
miettii näitä profeetta Amoksen sanoja, jotka hän on juuri kuullut.
Ei ole vielä paljonkaan yli puoliyön. Huoneen ilma on lämmin ja
painostava. Aleksandra ei voi nukkua. Hän on oikaissut väsyneen
ruumiinsa kovalle vuoteelle ja kuuntelee puolisonsa rauhallista
hengitystä ja poikansa levotonta huohotusta. Rakas lapsikulta: hän
ei ole lainkaan hyvissä voimissa, hän on kuumeinen, ja huomisaamuna
Aleksandran täytyy taas koettaa saada komissaarilta lupa tuoda lääkäri
katsomaan Alekseita. "Minä rakennan Daavidin kaatuneen majan".
Niin, Aleksandra uskoo Sallimukseen. Taivaan kanssa tehty sopimus
on voimassa, ja kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kaiken täytyy muuttua
hyväksi. Kärsimykset tulevat Jumalalta... mutta oi, kuinka vaikea
välistä on kärsiä ja olla menettämättä toivoaan. Ihmeitä tapahtuu.
Eikö Jumala auttanut pehmittämään kauhean Avdjevin, humalaisen ja
moukkamaisen komissaarin sydäntä, vaikka hän oli aluksi niin hävytön?
Eikö hänen sydämensä heltynyt? Eikö hän muuttunut ystävälliseksi? Ja
Moshkin, hänen julma apurinsa? Eikö hän toimittanut Nickylle vankilan
ulkopuolelta lähetettyä kirjettä, jossa luvattiin apua? Tosin heidät
ilmiannettiin neuvostohallitukselle, ja heidän tilalleen lähetettiin
Jurovski, julma mies. Mutta usko saa aikaan ihmeitä. Kenties hänkin?...
täytyy vain uskoa, odottaa ja rukoilla.
Askeleita käytävässä. Sen huoneen ovi, jossa Nikolai, Aleksandra ja
heidän poikansa nukkuvat, lennähtää auki. Jurovski tulee huoneeseen
ja kehoittaa kaikkia nousemaan heti paikalla: kaupungissa on
levottomuuksia, vankien on lähdettävä pois paikalla, heidän täytyy
pukeutua ja kerääntyä alakerrassa olevaan huoneeseen. Jurovskilla
on kiire, hän antaa vangeille hyvin niukasti aikaa pukeutumiseen
ja muutamien esineiden sieppaamiseen. Hän menee heidän edellään
alakerrokseen. Nikolai tulee ensimmäisenä silmät vielä unisina
ja kantaen poikaansa sylissään, Aleksandra seuraa tyttärineen ja
heidän takanaan vartiat työntävät edellään vanhaa tohtori Botkinia,
palvelustyttö Anna Demidovaa, joka kantaa pieluksia, Tsarskoje Selon
vanhaa keittiöpäällikköä Haritonovia ja lakeija Trupia.
Vangit kootaan Jurovskin osoittamaan huoneeseen. Se on oikeastaan
kellari, jota valaisee varjostamaton pyöreä lamppu. Ajopelit, joissa
heidät viedään pois, eivät vielä ole tulleet, sanoo Jurovski. Hän
menee ulos katsomaan niitä. Kellarissa on kolme tuolia. Aleksei,
joka ei voi kipeän säärensä vuoksi seisoa, vaipuu yhdelle istumaan.
Hänen lähellään istuu entinen keisari. Hänen puolisonsa on työntänyt
tuolinsa seinän viereen, jota vasten hän kallistaa väsyneen päänsä.
Toiset seisovat unisesti nojaillen seiniin saadakseen tukea. Minuutit
kuluvat. Jurovski tulee taas huoneeseen. Hänen mukanaan on toisia. Hän
menee Nikolain luokse ja huutaa: "Sinun kannattajasi ovat koettaneet
pelastaa sinut, mutta eivät ole onnistuneet, ja meidän on pakko surmata
sinut". Kädessään olevalla revolverilla hän laukaisee suoraan eteenpäin
Nikolaita kohti, joka lyyhistyy kokoon. Sitten Jurovski ampuu pojan.
Toiset murhamiehet ovat tällä välin yhteislaukauksella lopettaneet
muut vangit. Palvelustyttö Anna on säästynyt luodeilta ja syöksyy ovea
kohti. Murhamiehet heittäytyvät hänen kimppuunsa ja pistävät hänet
kuoliaaksi pistimillään. Poika makaa lattialla heikosti valitellen.
Jurovski ampuu luodin hänen päähänsä. Yksi suuriruhtinattarista ei ole
vielä kuollut; hänetkin lopetetaan pistimellä. Verilammikkoja muodostuu
lattialle. Seinälaastiin ovat luodit tehneet kuoppia, ja siinä näkyy
hurjasti heiluneiden pistimien piirtämiä halkeamia. Murhamiehet
rupeavat tarkastamaan vainajien ruumiita... Auto on nyt oven edustalla.
Ruumiit laahataan ulos ja heitetään siihen sikinsokin. Auto ajaa ulos
yöhön kitisten ja kolisten epätasaisilla mukulakivillä. Tie johtaa
metsään, jonne on varustettu kokkoaineksia käyttämättömäksi jääneen
kaivoksen aukon lähettyville. Ruumiit poltetaan, ja tuhka heitetään
alas kaivoksen aukosta. Uusi järjetön rikos siirtyy historiaan...[116]