Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti
keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä
kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt
ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä
lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta
tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa
pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä
lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät,
pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat
merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin
edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo
silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan
ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui
nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten
joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen
asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli
mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan
vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna
palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa
alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi
keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren
epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta
hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat
kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein
yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin
niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei
kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin
hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä
saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi
äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai
alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja
hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti".
Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje:
Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni!
Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan
suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia
huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni
kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin
sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin
rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään
muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia
meistä... Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju
uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi,
yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä.
Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän
ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja
erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla
yhdessä... Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa
ja riistetyt kauaksi toisistamme... Sunny siunaa, rukoilee, pysyy
uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään
asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään
sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain
äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän
pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja
rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan
pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin
yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään
tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset.
En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta
tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä
(nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla,
jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä,
mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille
koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että
Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin
setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain
kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa
duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään
Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa
nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin
seuraavat sanat kirjeeseensä:
Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti
menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään,
jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme
toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle
elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen
kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet
pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja
Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi.
Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan
sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja
ymmärrän sinut aina.
Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää
sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan
kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä.
Rakkaani, armas aarteeni!
Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen
vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä
ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti,
ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä
aamuna... Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua
lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä
huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa
ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani.
Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi.
Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he
ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109]
En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle.
Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee...
Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että
Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään
väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana
liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut
mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston
etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen
liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan.
Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen.
Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti
luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella
hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso
ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia
päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai
matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän
saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti
Romanoville".