Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se
ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista
uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin
hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut
johonkin toiseen muotoon?
Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti
puolisolleen:
Enkelini!
Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin
hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut
ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään
matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä
sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja
siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua
pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään
Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin
se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi
tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi
minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja
varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän
Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä
voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja
hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin
vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää
lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun
on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja
Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon
meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas
ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse,
niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun
muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä
oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä.
Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista
kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä
minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko
minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat
mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi.
Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on
minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette
minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista
ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu
rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi
painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa
solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten
rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani
valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo
anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani
sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas.
Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja
luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin
sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka
tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka
Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule
pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu
tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua.
Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi,
itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta.
Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua.
Loppumattomat suudelmat.
Uskollisin vaimosi.
Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:
Rakkaani!
Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne
hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla
tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja
johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten
erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion
erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko
vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille,
joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni,
Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen
edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".
Nicky.
Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua.
Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen,
että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin
ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden
aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle,
mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska
ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta.
Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska
hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka
oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta,
lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa
hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen,
jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:
Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.
Kallis aarteeni!
Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä
yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa
me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en
voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala
on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi
haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja
kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi,
paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain
rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi.
Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka
mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä!
Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion
kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava?
Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta,
rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset
tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla
ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt
välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle:
"Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista
kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia
pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä...
Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa
kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa
valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen
parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä
tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai
sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu
toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen
hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo
kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että
maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi
pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin
itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.
Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus
keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt
isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille
taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia,
eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu
loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten
seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli,
itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä,
täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan
voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin
apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt
tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta
palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä
vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen
vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä
isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen
osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi
vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja
kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta.
Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen
taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja
voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina
varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima
— anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis
tuhoamaan ne molemmat.
Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa
mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi
taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan
toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun
pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja
aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin
miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi
rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman
niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli
puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot,
joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä
oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana
ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen
menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä,
että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä.
Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain
harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin
lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat
enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset
ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä.
Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle
vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt
lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan
tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa
yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain
kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa.
Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin,
että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka
kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja
lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä.
Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa
samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille,
joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia,
annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän
sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan
oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan.
Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien
ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka
oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille
ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.
Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta
vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin
oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin
käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa
entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta,
sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi.
Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi.
Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että
"yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta
tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän
"kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi
tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen
nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen
vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin,
niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla.
Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin
varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin
sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden
keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja
mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties
viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon
upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja
hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut
järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt.
Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi
mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema
oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen
puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään
tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri,
Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai
päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan
meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen
opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli
suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.
Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:
... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101]
kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin
(kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja
kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen
saanut tietää epävirallista tietä...
Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin.
Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota
Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat.
Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle
(H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt
ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja
harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin
vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot
ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli
komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden
merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin
kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on
säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli
hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä
ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja
käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".
Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät
näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne
ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta
sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta
yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:
... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on
huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen,
ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja
työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä,
he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja
tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein...
Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan,
että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä.
Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä
kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä
diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan
puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n
kirjeestä luemme:
... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni
niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön
leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin
on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja
saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi
erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden
hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet
ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e.,
jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa
[103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme
haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja
rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua...
Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa
rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin
satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty...
Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla
neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä,
ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen...
Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa
niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi
Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät...
Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin,
ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta,
sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään
muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset
kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä
yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen
vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä
kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa
toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten
oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön
muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle
kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman
puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin
istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan
ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää,
ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan
komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen
kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät
asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui
toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi,
ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien
neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen.
Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti,
suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen.
Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit
luovuttivat heille vastarinnatta.
Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan
ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta
upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli
kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen.
On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida
nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.
Maalisk. 2 p:nä 1917.
Rakas kallis enkelini, elämäni valo.
Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin
kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä
sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi
sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon,
että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen,
mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat
sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on
kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen
vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että
kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä
aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan
tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan
välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän
tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua
päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia,
perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman
armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit
tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on
koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä
luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He
ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista
(?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille
Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun
on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa
pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä
tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista
murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on
sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala
kaikkivaltias auttakoon sinua.
Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka
on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua
luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän
murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa
jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen
perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja
vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät
toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu
siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään!
Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin
[107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään,
heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään
vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä,
että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt
niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa
tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian
voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos
puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä
kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa.
Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on
reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun
täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet
saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat
kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki
suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja
sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa
mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo
viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi.
Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa
jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma