XVII. VALLANKUMOUS

Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se

ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista

uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin

hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut

johonkin toiseen muotoon?

Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti

puolisolleen:

Enkelini!

Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin

hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut

ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään

matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä

sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja

siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua

pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään

Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin

se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi

tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi

minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja

varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän

Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä

voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja

hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin

vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää

lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun

on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja

Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon

meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas

ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse,

niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun

muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä

oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä.

Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista

kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä

minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko

minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat

mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi.

Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on

minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette

minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista

ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu

rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi

painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa

solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten

rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani

valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo

anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani

sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas.

Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja

luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin

sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka

tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka

Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule

pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu

tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua.

Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi,

itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta.

Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua.

Loppumattomat suudelmat.

Uskollisin vaimosi.

Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:

Rakkaani!

Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne

hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla

tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja

johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten

erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion

erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko

vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille,

joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni,

Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen

edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".

Nicky.

Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua.

Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen,

että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin

ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden

aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle,

mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska

ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta.

Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska

hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka

oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta,

lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa

hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen,

jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:

Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.

Kallis aarteeni!

Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä

yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa

me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en

voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala

on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi

haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja

kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi,

paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain

rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi.

Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka

mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä!

Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion

kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava?

Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta,

rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset

tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla

ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt

välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle:

"Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista

kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia

pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä...

Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa

kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa

valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen

parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä

tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai

sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu

toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen

hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo

kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että

maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi

pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin

itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.

Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus

keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt

isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille

taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia,

eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu

loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten

seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli,

itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä,

täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan

voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin

apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt

tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta

palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä

vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen

vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä

isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen

osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi

vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja

kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta.

Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen

taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja

voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina

varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima

— anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis

tuhoamaan ne molemmat.

Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa

mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi

taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan

toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun

pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja

aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin

miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi

rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman

niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli

puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot,

joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä

oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana

ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen

menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä,

että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä.

Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain

harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin

lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat

enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset

ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä.

Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle

vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt

lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan

tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa

yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain

kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa.

Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin,

että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka

kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja

lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä.

Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa

samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille,

joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia,

annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän

sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan

oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan.

Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien

ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka

oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille

ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.

Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta

vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin

oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin

käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa

entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta,

sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi.

Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi.

Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että

"yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta

tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän

"kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi

tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen

nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen

vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin,

niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla.

Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin

varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin

sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden

keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja

mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties

viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon

upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja

hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut

järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt.

Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi

mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema

oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen

puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään

tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri,

Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai

päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan

meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen

opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli

suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.

Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:

... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101]

kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin

(kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja

kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen

saanut tietää epävirallista tietä...

Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin.

Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota

Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat.

Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle

(H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt

ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja

harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin

vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot

ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli

komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden

merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin

kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on

säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli

hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä

ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja

käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".

Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät

näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne

ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta

sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta

yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:

... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on

huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen,

ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja

työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä,

he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja

tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein...

Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan,

että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä.

Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä

kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä

diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan

puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n

kirjeestä luemme:

... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni

niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön

leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin

on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja

saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi

erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden

hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet

ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e.,

jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa

[103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme

haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja

rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua...

Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa

rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin

satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty...

Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla

neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä,

ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen...

Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa

niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi

Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät...

Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin,

ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta,

sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään

muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset

kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä

yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen

vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä

kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa

toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten

oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön

muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle

kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman

puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin

istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan

ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää,

ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan

komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen

kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät

asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui

toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi,

ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien

neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen.

Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti,

suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen.

Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit

luovuttivat heille vastarinnatta.

Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan

ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta

upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli

kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen.

On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida

nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.

Maalisk. 2 p:nä 1917.

Rakas kallis enkelini, elämäni valo.

Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin

kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä

sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi

sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon,

että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen,

mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat

sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on

kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen

vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että

kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä

aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan

tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan

välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän

tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua

päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia,

perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman

armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit

tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on

koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä

luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He

ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista

(?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille

Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun

on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa

pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä

tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista

murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on

sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala

kaikkivaltias auttakoon sinua.

Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka

on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua

luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän

murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa

jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen

perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja

vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät

toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu

siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään!

Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin

[107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään,

heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään

vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä,

että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt

niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa

tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian

voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos

puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä

kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa.

Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on

reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun

täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet

saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat

kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki

suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja

sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa

mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo

viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi.

Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa

jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma

Viimeinen tsaaritar(#76312) · 第 22 / 26 题