Vuosikausia Eurooppa oli lisännyt sotavarustuksiaan.
Allekirjoittaessaan rauhansopimuksen saksalaiset myönsivät sen
onnettomuuden, johon koko Eurooppa oli vajonnut, "aiheutuneen
Itävalta-Unkarin sodanjulistuksesta Serbiaa ja Saksan
sodanjulistuksesta Venäjää ja Ranskaa vastaan sekä Belgiaan
hyökkäämisestä".[93] Tällä tavoin vahvistettiin muodollisesti Saksan
syyllisyys. Sodan pääaiheeksi sovittiinkin pieneen puolueettomaan
Belgiaan tehty hyökkäys. Mutta todellisuudessa täytyy koko Eurooppaa
pitää vastuunalaisena siitä yhteentörmäyksestä, jonka kaikki selvästi
tiesivät tulevan, johon kaikki kuumeisesti varustautuivat ja jota ei
kukaan uskaltanut julkisesti vastustaa. Ammattisotilaat varustautuivat
velvollisuutensa mukaisesti yhteentörmäykseen politiikkojen ja
diplomaattien menettäessä kallista aikaa salajuonien punomiseen.
Jos hallitukset olisivat ymmärtäneet, että sota on liian vakava
asia militaristien hoitoon jätettäväksi, ei sotaa luultavasti olisi
syttynytkään, sillä yleistä mielipidettä olisi varoitettu, ja
kansanvallan kuolaimet — parhaat rauhan välikappaleet — olisi voitu
ottaa käytäntöön. Mutta niitä, jotka tiesivät asian, lamautti se tieto,
ettei sota ollut vältettävissä. He varustautuivat siihen eivätkä sitä
vastaan. Rikollinen asiain salaaminen oli mennyt niin pitkälle, että
kaikissa, maissa ihmiset hämmästyivät.
Nikolai oli omasta puolestaan rauhan kannattaja. Hän oli polttanut
sormensa Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka oli aiheuttanut
hänen halunsa laajentaa valtakunnan aluetta. Vallankumousliike,
joka seurasi sitä ja pakotti hänet tekemään myönnytyksiä kansan
vaatimukselle perustuslain saamiseksi, oli osoittanut hänelle,
kuinka suureksi vaaraksi hallitsijasuvulle oli ryhtyminen uuteen
sotilaalliseen seikkailuun. Käytettävänämme oleva historiallinen
aineisto todistaa, että Nikolai horjui ja vitkasteli ratkaisevalla
hetkellä sekä että häneltä saatiin kiristetyksi määräys yleisestä
liikekannallepanosta ulkoministerin ja yleisesikunnan päällikön
yhteisillä ponnistuksilla, jotka vaativat ratkaisevaa määräystä, koska
tiesivät, kuinka vaarallista oli sallia saksalaisten ehättää edelle.
Vihdoinkin ulkoministeri Sasonov sai tuon kohtalokkaan määräyksen ja
toimitti sen paikalla perille kenraali Janushkevitshille kehoittaen
häntä "katkaisemaan puhelinjohdon" ilmeisestikin peläten, että
Nikolai sittenkin muuttaisi mielensä. Gilliard kertoo meille keisarin
epäröimisen todellisen syyn:
Myrskyn lähetessä ja valtiomiesten pannessa koko kansliakoneistonsa
käyntiin lähetettiin sydäntävihlovia sähkösanomia kaukaiseen
Siperiaan, jossa Rasputin hiljalleen alkoi toipua haavastaan
Tjumenissa. Ne olivat melkein kaikki samanlaisia sisällöltään: "Olemme
kauhuissamme ajatellessamme, että sota voi syttyä. Luuletteko te sitä
mahdolliseksi? Rukoilkaa puolestamme. Auttakaa meitä neuvollanne".
Rasputin vastasi, että sotaa oli kaikin mokomin vältettävä, jollei
tahdottu jättää hallitsijaperhettä ja valtakuntaa kaikkein kauheimpien
onnettomuuksien uhriksi. (Talvella 1918 Tjumenissa ollessani näin
jäljennökset juuri näistä sähkösanomista. Myöhemmin huomasin
mahdottomaksi päästä enää käsiksi niihin papereihin.) Tämä neuvo
oli sopusoinnussa tsaarin hartaimpien toiveiden kanssa, eikä hänen
rauhanystävällisiä tarkoituksiaan voinut hetkeäkään epäillä. Ei
tarvinnut muuta kuin nähdä hänet tuolla kauhealla viimeisellä viikolla
ymmärtääkseen, millaista henkistä ja siveellistä kidutusta hän oli
saanut kestää.
Rasputin, joka oli, niinkuin olemme nähneet, vakaumukseltaan pasifisti
ja tarkkanäköisenä epäili sodan saattavan hallitsijahuoneen vaaraan,
oli kannattanut rauhaa ehdolla millä hyvänsä. Balkanin pulman aikana
1912 hän oli neuvonut karttamaan kaikkia mahdollisia sotilaallisia
seikkailuja. Jos hän olisi ollut Pietarissa noina kohtalokkaina
viikkoina, niin kuka tietää, eikö hän olisi tehnyt Nikolaille
vieläkin vaikeammaksi Saksan haasteen vastaanottamisen? Mutta
Rasputin oli poissa. Hän oli matkustanut kotikyläänsä järjestämään
yksityisasioitaan, ja häntä oli haavoittanut tikarilla vaarallisesti
vatsaan eräs nuori nainen, jonka hän oli vietellyt. Hänen henkeään
oli pelätty, ja hänet oli kiireesti kuljetettu läheiseen Tjumenin
kaupungin sairaalaan, jossa ylimääräisellä junalla Pietarista lähetetty
kirurgi oli leikannut hänet. Rasputin toipui nopeasti, mutta hän
oli vielä sairaalassa sodan puhjetessa. Aleksandrasta, joka oli
tottunut neuvottelemaan ystävänsä kanssa kaikista tärkeistä asioista,
hänen poissaolonsa kesän 1914 kohtalokkaina päivinä tuntui taivaan
lähettämältä koettelemukselta.
Silloin Nikolaissa tapahtui huomattava muutos. Vaikka Venäjän kansa
hämmästyikin saadessaan tiedon sodan syttymisestä, se otti sen vastaan
isänmaallisella innostuksella epäilemättä hetkeäkään, että Saksa,
joka oli hyökännyt avuttoman Belgian kimppuun, ja Itävalta-Unkari,
joka oli loukannut paljoa pienempää Serbiaa, olivat Euroopan rauhan
rikollisia häiritsijöitä. Äkkiä Nikolai, joka oli vuosikausia nähnyt
kuilun levenevän itsensä ja alamaistensa välillä, huomasi kansansuosion
ja innostuksen aallon nostavan häntä ylös päin. Sisäiset valtiolliset
kahnaukset unohdettiin toistaiseksi, ja kansa julisti keisarin
johtajakseen suuressa ja oikeassa asiassa osoittaen hänelle suosiotaan.
Gilliard, joka kuuli nämä asiat eräältä keisarin tyttäreltä,
sanoo, että sodan julistamisen iltana perhe odotti kauan Nikolaita
päivälliselle. Keisarinna oli juuri käskenyt erästä suuriruhtinatarta
kutsumaan isää, kun tämä ilmestyikin näyttäen hyvin kalpealta ja kertoi
heille, mitä oli tapahtunut, koettaen säilyttää äänensä rauhallisena.
Kuullessaan uutisen Aleksandra alkoi itkeä, ja tyttäretkin vuodattivat
kyyneliä nähdessään äitinsä surun. Perhe oli ollut iltamessussa
palatsin kirkossa, ja saattoi panna merkille, että Nikolai oli
uupuneen näköinen. Pussit, jotka ilmestyivät hänen silmiensä alle
hänen ollessaan levoton, olivat näkyvissä. Hän rukoili luonteensa
koko innolla. Hänen rinnallaan oli Aleksandra, jonka surun kalvamilla
kasvoilla oli "sama kärsimyksen ilme, jonka olin niin usein nähnyt
hänen poikansa vuoteen vieressä". Hän rukoili palavasti ikäänkuin olisi
tahtonut karkoittaa pahan unen...
Seuraavana päivänä keisari lähti Pietariin. Kadut olivat täynnä
innostuneita väkijoukkoja, jotka osoittivat hänelle suosiotaan
heiluttaen lippuja ja laulaen kansallishymniä. Talvipalatsin edessä
oleva suuri aukio oli mustanaan tiheään sulloutuneita ihmisiä.
Keisari oli palatsissa puhuen armeijan päälliköille ja ottaen
vastaan diplomaattikuntaa. Valtaistuinsalissa hän luki juhlallisessa
mielenvireessä olevalle kuulijakunnalle manifestin, jossa hän ilmoitti
Venäjälle päätöksensä vastustaa Saksan kohtuuttomia vaatimuksia
asevoimalla, koska kaikki yritykset rauhan säilyttämiseksi olivat
menneet myttyyn. Sitten hän tuli parvekkeelle, josta näkyy avaralle
aukiolle. Hän seisoi siinä aivan yksin, vähäisen vartalon erottuessa
kuin varjokuvana punertavaa seinää vasten. Kansanjoukko polvistui
yhtenä miehenä ja lauloi keisarihymnin haltioituneena ilmoittaen
täten tsaarille sen vakuutuksen, että kansa seisoi kokonaisena hänen
rinnallaan tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä. Tämän kirjan tekijä,
joka oli saanut määräyksen lähteä rintamalle seuraavana aamuna, oli
tällöin aukiolla ja saattaa vakuuttaa, että mieliala oli erittäin
haltioitunut, samalla kuin myötätunnon virta näytti muodostuneen
noiden tuhansien ihmisten ja tuon ylhäällä parvekkeella olevan
pienen olennon välille. Juhlakulkueita, jotka kantoivat lippuja ja
lauloivat isänmaallisia lauluja, liikkui myöhemmin pääkaupungin
kaduilla, kokouksia pidettiin liittoutuneiden lähetystöjen edustalla ja
Ison-Britannian, Ranskan, Belgian ja Serbian edustajia tervehdittiin
hurjin eläköönhuudoin heidän ilmestyessään. Valitettavasti eräs
metelöitsijäjoukko pääsi pujahtamaan poliisisulun lävitse ja
tunkeutui Saksan lähetystöön, joka oli rakennettu Vilhelm II:n omien
suunnitelmien mukaisesti ja josta diplomaattiasukkaat nyt olivat
poissa. Kiihkomieliset miehet kiipesivät katolle ja sysäsivät sieltä
alas ne kaksi pronssijättiläistä, jotka olivat niin kauan loukanneet
venäläisten makua karkealla alastomuudellaan. Ne putosivat kumeasti
tömähtäen lähettilään vuodepatjoille, jotka oli juuri vähän ennen
heitetty kadulle.
Ne tapaukset, joita Nikolai ja Aleksandra saivat kokea, murtivat heidän
tavallisen pidättyväisyytensä. Gilliard, joka tunsi niin läheisesti
heidän perhehuolensa ja ahdistuksensa, tunnustaa päiväkirjassaan,
ettei keisaripari koskaan puhellut valtiollisista eikä yksityisistä
asioistaan hänen kanssaan. Mutta nyt hovitapojen edellyttämät
sovinnaiset rajat olivat hävinneet. Nikolai puhui tutunomaisesti ja
avomielisesti ehdottomasta luottamuksestaan tulevaisuuteen:
Omasta puolestani voin sanoa tehneeni kaiken, mitä vallassani on
välttääkseni tätä sotaa, ja olen valmis tekemään myönnytyksiä, jotka
eivät ole ristiriidassa arvomme eivätkä kansallisen kunniamme kanssa.
Ette voi kuvitella, kuinka iloinen olen siitä, että tämä epävarmuus
on ohitse, sillä en ole koskaan kokenut niin kauheaa aikaa kuin sodan
puhkeamisen edelliset päivät. Olen varma siitä, että nyt tapahtuu
Venäjällä kansallinen nousu...
Aleksandra oli kauan aikaa suutuksissaan kuullessaan, että Vilhelm
II oli kieltänyt leskikeisarinnaa jatkamasta matkaansa Venäjälle ja
lähettänyt hänet Tanskaan sen jälkeen kuin hän oli ollut pidätettynä
arvolleen sopimattomalla tavalla. Aleksandra valitteli:
Ajatelkaahan, että monarkki on pidättänyt keisarinnan! Kuinka hän
saattoi alentua sellaiseen? Hän on ehdottomasti muuttunut siitä
lähtien, kun Venäjää vihaava sotilaspuolue on saanut hänet valtaansa.
Mutta olen varma siitä, että hänet on taivutettu sodan puolelle
vastoin tahtoaan... En ole koskaan pitänyt keisari Vilhelmistä jo
yksistään siitä syystä, ettei hän ole luotettava. Hän on turhamainen
ja on aina näytellyt. Lakkaamatta hän moitti minua siitä, etten
tehnyt mitään Saksan hyväksi, ja hän on aina tehnyt kaiken voitavansa
erottaakseen Venäjän ja Ranskan toisistaan, vaikk'en minäkään ole
uskonut sen (Venäjän ja Ranskan liiton) olevan hyväksi Venäjälle. Hän
ei anna minulle koskaan anteeksi tätä sotaa... En ole muutoin kuullut
mitään veljestäni (Hessenin suurherttuasta). Missä hän on? Belgiassa
vai Ranskan rintamalla? Minua värisyttää ajatellessani, että keisari
Vilhelm voi kostaa minulle lähettämällä hänet Venäjän rintamalle...
Miten Saksan käy? Millainen nöyryytys, millainen luhistuminen sillä
onkaan edessään? Ja kaikki aiheutuu Hohenzollernien synneistä... Mitä
onkaan tapahtunut lapsuudenaikani Saksalle? Minulla on niin onnellisia
ja runollisia muistoja ensimmäisiltä vuosiltani Darmstadtista ja
sikäläisistä hyvistä ystävistäni. Mutta käydessäni myöhemmin siellä
Saksa näytti muuttuneelta maalta... Minulla ei ollut mitään ajatusten
eikä tunteiden yhteyttä muiden kuin entisten aikojen hyvien ystävien
kanssa. Preussi on merkinnyt Saksan tuhoa... siitä tulee kauhea,
hirvittävä kamppailu, ja ihmiskunta saa lähiaikoina kestää kaameita
kärsimyksiä...
Muutamia päiviä myöhemmin keisari puolisoineen ja lapsineen matkusti
Moskovaan, jossa asukkaat ottivat heidät haltioituneesti vastaan.
Nikolai ja Aleksandra tunsivat voimakasta iloa ajatellessaan, että he
olivat jälleen valloittaneet alamaistensa rakkauden. He uskoivat, että
Venäjän itsevaltiuden historiassa oli kääntynyt uusi lehti: taivas
oli pitänyt loukkaamattomana tsaarin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja
tästä lähtien asiat luistaisivat Venäjällä aina hyvin. Heidän iloaan
himmensi vain se, että Aleksei, joka oli ollut muutamia kuukausia
poikkeuksellisen terveessä kunnossa, sai polveensa uuden sisäisen
verenvuodon, minkä vuoksi hän ei kyennyt kävelemään, vaan erään
henkivartiostoon kuuluvan kookkaan kasakan piti kantaa häntä. Mutta
Rasputin oli taas terve, ja Aleksandra luotti siihen, että tämän
läsnäolo varjelisi perintöruhtinasta kaikilta uusilta vaaroilta.
Venäjän sotajoukot lähtivät sotaan loistavan vauhdikkaasti. Ne,
jotka ovat eläneet myöhemmät kauheat vuodet, muistavat ylpeinä sodan
ensimmäisen kauden, jolloin odottamattoman nopean liikekannallepanon
jälkeen venäläiset marssivat taisteluun joutuen välistä vakavasti
tappiolle, mutta ryhtyen aina uudelleen hyökkäykseen kantaen
lippujaan verrattoman rohkeasti eteenpäin voitosta voittoon. Se oli
"höyryjyrän" aikaa, joka auttoi huojentamaan puristusta liittoutuneiden
länsirintamalla, kukisti itävaltalaiset ja valoi pelkoa saksalaisiin.
Missä ovat ne legioonat? Missä ovat ne uljaat miehet? Kuoleman
viikate, joka jätti paikalleen jotkut harvat meistä, niitti heidät,
ja he lepäävät nimettömissä haudoissa, jonne he kaatuivat vihollista
vastaan kamppaillessaan, tai — mikä vielä pahempi — vankileirien
tai vallankumouksen teurastamoiden hautausmaissa. Toisten kansojen
sotilailla on sankarihautansa, mutta venäläisten sankarien ainoa
muistomerkki on niiden aseveikkojen mielessä, jotka näkivät heidän
taistelevan ja kuolevan. Parhaat, urhoollisimmat — Venäjän kansan
kukan — korjasi kuolema sodan ensimmäisenä sankarillisena kautena.
He säästyivät näkemästä sitä häpeää, joka seurasi jälkeen päin ja
jota heidän läsnäolonsa olisi voinut auttaa torjumaan. Sillä se
ajattelemattomuus, jolla armeija heitti parhaat aineksensa taisteluun,
on suureksi osaksi syynä siihen kauhistuttavaan rappeutumiseen, joka
pääsi vallalle myöhemmin ja joka lopulta muutti miljoonat siivot
sotilaat murhanhimoiseksi roskajoukoksi.
Armeijan ylipäällikkönä rintamalla oli suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitsh. Hänellä oli monta ominaisuutta, jotka luovat
sotilasjohtajan: yleisten periaatteiden käsityskyky ja taito arvostella
tilannetta kokonaisuutena, sekä päättäväisyyttä ja henkilökohtaista
rohkeutta. Hänen suurin vikansa oli se, ettei hän osannut arvostella
alaistensa sotilaallisia ominaisuuksia ja valita heitä riippumatta
ystävyysseikoista ja suosituksista. Kenraaleita, jotka olisi pitänyt
armotta erottaa ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen,
jätettiin vastuunalaisille paikoilleen, eikä korkeassa asemassa
olevia rikoksellisia asetettu viipymättä syytteeseen. Kaikki seikat
huomioonottaen soveltui tämä suuriruhtinas sittenkin paremmin kuin
kukaan muu keisarillisen perheen jäsen ylipäällikön paikalle, johon hän
oli valmistautunut monien vuosien huolellisella opiskelulla. Nikolai
olisi mielellään itse astunut sille paikalle, mutta tätä suunnitelmaa
vastustivat hänen uskollisimmat neuvonantajansa, jotka todistivat,
että hallitussuvulle olisi suureksi vaaraksi sallia itsevaltiaan ottaa
vastuulleen mahdollinen tappio. Nikolain oli tyydyttävä siihen, että
hän kävi usein taistelurintamilla. Näitä käyntejä ylipäällikkö ei
suinkaan katsellut suopein silmin, koska hänen täytyi silloin jättää
tärkeät velvollisuutensa ja olla keisarin seurana. Sodan jatkuessa
joutuivat maan koko elämässä sen vaatimukset yhä tärkeämmälle sijalle,
ja päämaja alkoi monella tavalla sekaantua siviilihallinnon toimintaan.
Suuriruhtinas Nikolaista tuli olosuhteiden pakosta julkisen elämän
huomattavin henkilö, joten hän näytti, itse sitä vähimmässäkään määrin
haluamatta, saattavan varjoon itse keisarin.
Aleksandra oli sodan ensimmäisestä päivästä lähtien ottanut omakseen
haavoittuneiden asian. Kahden vanhimman tyttärensä, suuriruhtinatarten
Olgan ja Tatjanan kanssa hän kävi sairaanhoitokurssin. Tsarskoje
Seloon, Elisabetin historialliseen palatsiin, järjestettiin sairaala.
Ne salit ja vierashuoneet, jotka olivat nähneet Katariina II:n hovin
loiston, muuttuivat sairassaleiksi, joissa haavoittuneita upseereita
ja sotilaita hoidettiin keisarinnan välittömän valvonnan alaisina.
Mikään palvelus ei hänestä näyttänyt liian halpa-arvoiselta, ja
hermostuneen tarmon puuskassa hän kulutti heikkoja voimiaan olemalla
joka päivä mukana leikkauksissa ja hoitamalla vaikeimpia tapauksia.
Aleksandralle eivät edes riittäneet nämä henkilökohtaiset ponnistukset,
vaan hänestä tuli vielä sellaisen järjestön puheenjohtaja, jonka
tehtävänä oli valvoa monia sairasjunia ja kenttäsairaaloita sekä
monin tavoin täydentää sotilassairaaloiden ja Punaisen ristin
toimintaa. Keisarinnalle karttui niin ylenpalttisesti työtä, että hän
luopui niistä harvoista seurusteluvelvollisuuksista, joita hän oli
suostunut hoitelemaan siihen asti. Hovi ja seurapiirit eivät häntä
enää nähneet. "Sisaren" puvussa, valkoinen huntu tukkansa peitteenä
hän suoritti jokapäiväisiä tehtäviään sairaalassa ja vietti sitten
tuntikausia kirkossa rukoillen menestystä rakkaalle Nikolailleen
ja Venäjän aseille. Ihmiset eivät katselleet suopein silmin hänen
harrasta käytöstään. He olisivat mieluummin suoneet keisarinnan
esiintyvän julkisesti ja tarkastavan toisten työtä sekä viettävän
aikansa innostamalla keisarillisella läsnäolollaan tavallisten
työntekijäin tarmoa. Ne valokuvat, jotka esittivät keisarinnaa ja hänen
tyttäriään suorittamassa tavallisten hoitajattarien tehtäviä, istumassa
vaarallisesti haavoittuneiden vuoteiden ääressä ja juttelemassa heidän
kanssaan, herättivät sekavia tunteita ja aiheuttivat yhä lisääntyviä
moitteita. Mutta keisarinna oli onnellinen suorittaessaan niitä
velvollisuuksia, jotka oli itse itselleen määrännyt. Ja hänellä oli
Rasputin neuvonantajanaan ja rohkaisijanaan.
Vuodesta 1911 alkaen, jolloin yleinen huomio oli ensin kiintynyt
Rasputinin henkilöllisyyteen ja hänen salaperäiseen vaikutukseensa
hovipiireissä, oli aina levitetty väitettä, että keisarinna piti
"Jumalan miestä" loitompana. Tämäntapaisia huhuja oli alituiseen
liikkeellä, ja Anna Vyrubova sekä muut keisarinnan puolustajat
ovat koettaneet omasta aloitteestaan toistella näitä väitteitä
muistelmissaan. Niinpä rouva Vyrubova koettaa selittää, että "vuodesta
1911 lähtien hän (Rasputin) oli lakannut ottamasta osaa heidän
(nimittäin Nikolain ja Aleksandran) elämään". Meidän ei tarvitse muuta
kuin lukea keisarinnan puolisolleen lähettämät kirjeet päästäksemme
selville todellisesta asiaintilasta: Rasputin pysyi lähimpänä ystävänä
ja uskottuna.
"Ystävämme aikoo matkustaa kotiinsa viidentenä päivänä" (marraskuuta),
Aleksandra kirjoitti Nikolaille lokak. 24 p:nä, "ja aikoo tulla tänään
luokseni". Hän lisää seuraavana päivänä: "Ystävämme viipyi illalla
tunnin verran. Hän on päättänyt odottaa paluutasi ja lähtee vasta
sen jälkeen kotiinsa joksikin ajaksi". Jouluk. 16 p:nä Aleksandra
kirjoittaa: "Juttelin Grigorin kanssa hetkisen puhelimessa. Hän
lähettää seuraavat terveiset: 'Mielen lujuutta — muutamien päivien
kuluttua olen luonasi, ja saamme puhella kaikesta.'" Lopettaakseen
rumat juorut Aleksandra tapasi Rasputinia mieluimmin Anna Vyrubovan
talossa kaikessa rauhassa. Keisarinnan kirjeissä mainitaan tuhka
tiheään näistä tapaamisista: "Pistäydyin Annan luokse hetkiseksi.
Ystävämme tuli sinne, koska halusi tavata minua". (Tammik. 29 p:nä
1915): "Toivon tapaavani ystävämme Annan luona pikimmältään — se
virkistää minua" (Kesäk. 12). Ylempänä mainittu Rasputinia tarkoittava
lause, jonka tapaisia on sadoittain keisarinnan kirjeissä, sisältyy
kirjeeseen, joka alkaa sanoilla: "Oma rakkaani", ja päättyy: "Peitän
sinut hellillä suudelmilla. Iäti sinun oma, vanha vaimosi". Aleksandra
kirjoittaa Nikolaille: "Tahtoisin puristaa sinut lujasti syliini ja
painaa rakkaan pääsi lepäämään olkaani vasten. Silloin voisin peittää
lemmittyni kasvot ja silmät suudelmilla ja kuiskailla helliä rakkauden
sanoja. Suutelen pielustasi öisin — muutahan minulla ei ole — ja
siunaan sitä. Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Lepää hyvin, aarteeni,
siunaan ja suutelen sinua hellästi ja sivelen hiljaa rakasta otsaasi".
Muutamia rivejä myöhemmin löydämme lauseen: "Suo anteeksi, mutta minua
ei miellytä sotaministerin vaalisi... kuinka soisinkaan voivani olla
luonasi ja kuulla ne syyt, joiden vuoksi hänet valitsit... onhan hän
Ystävämme vihamies, ja se tuottaa onnettomuutta... Rakkaani, käske
heidän (ministerien) päämajasta palattuaan pyrkiä minun puheilleni
toisen toisensa perästä. Minä rukoilen kovasti ja koetan voimani mukaan
olla sinulle todelliseksi hyödyksi". Tämä on ensimmäisiä merkkejä
siitä, että keisarinna alkoi ottaa aktiivisesti osaa politiikkaan ja
ilmaisi olevansa levoton siitä, ettei mitään nimityksiä tapahtuisi
vastoin Rasputinin toiveita.
Alkoi olla lähellä se aika, jolloin Aleksandran mielenkiinto Nikolain
asioihin muuttui voimakkaammaksi, sillä syksyllä 1915 keisari
vihdoinkin toteutti toiveensa ja itse rupesi ylipäälliköksi. Olemme
maininneet suuriruhtinas Nikolain nauttimasta kansansuosiosta sekä
hänen lisääntyvästä vaikutuksestaan hallitusasioihin. Keisarista
tuntui siltä, että jos tällaisen asiaintilan annettiin jatkua,
tulisi suuriruhtinaasta Venäjän diktaattori. Sotajoukot olivat
sitäpaitsi pitkin kesää yhtä mittaa perääntyneet saksalaisten
voimakkaan hyökkäyksen tieltä. Suuria tappioita oli kärsitty,
suunnattomia alueita uhrattu, satojatuhansia vankeja oli jäänyt
vihollisen käsiin, eikä kukaan voinut aavistaa, milloin tämä onneton
peräytyminen, jonka aseiden ja muonavarojen puute teki vieläkin
traagillisemmaksi, pysähtyisi. Nikolain kunniaksi — ja jonakin päivänä
tyynet historiankirjoittajat antavat siitä hänelle tunnustuksen — on
sanottava, ettei hän halunnut astua joukkojen etunenään nauttiakseen
huolellisesti valmistellun voiton hedelmistä, vaan ottaakseen osaa
heidän kohtaloonsa vaarallisella hetkellä. Ministerit ja muut uskotut
henkilöt olivat yksimielisesti neuvoneet luopumaan tällaisen muutoksen
ajattelemisesta. Mutta Rasputinin ohjaama keisarinna kannatti sitä ja
puuhasi kovasti saadakseen sen toteutetuksi. "Jumalan miehestä" oli
tullut suuriruhtinaan verivihollinen siitä hetkestä lähtien, jolloin
viimeksimainittu alkoi kohdella häntä eri tavalla kuin ennen ja koetti
saada hänet häädetyksi hovista. Kuukausimääriä Rasputin oli varoittanut
Aleksandraa kunnianhimoisesta suuriruhtinaasta, ja keisarinna toimitti
hänen myrkylliset huomautuksensa perille puolisolleen. Niinpä näemme
jo niin varhain kuin syysk. 20 p:nä 1914, siis aikana, jolloin sodan
käynti ei suinkaan sujunut huonosti, eräässä kirjeessä seuraavat
lauseet:
Ystävämme iloitsee puolestasi siitä, että olet lähtenyt (rintamalle),
ja oli niin onnellinen, kun sai tavata sinut eilen. Hän pelkää aina
Bonheuriä,[94] otaksuen nimittäin, että varikset [95] toivovat hänen
pyrkivän Puolan tai Galitsian valtaistuimelle, sillä se on heidän
päämääränsä, mutta minä sanoin, että hänen (Anna Vyrubovan) piti
rauhoittaa Ystäväämme. Ethän sinä kiitollisuudestakaan antautuisi
sellaiseen vaaraan. Grigori rakastaa sinua mustasukkaisesti eikä voi
sietää Nikolain esittävän mitään tärkeää osaa.
Vihdoin elokuussa 1915 tuo tärkeä päätös tehtiin, ja tsaari rupesi
ylipäälliköksi. Elok. 25 p:nä päivätyssä kirjeessä hän kertoo
kohtauksestaan suuriruhtinas Nikolain kanssa, jolloin vallan siirto
toimitettiin, lisäten:
Rakas vaimoni, harkitsepas eikö sinun sopisi tulla auttamaan pikku
miestäsi hänen ollessaan poissa. Vahinko, ettet ruvennut suorittamaan
tätä tehtävää jo kauan sitten tai ainakin sodan aikana. En tiedä
mitään sen mieluisempaa kuin olla ylpeä sinusta, niinkuin olen ollut
ylpeä sinusta näinä kuukausina, jolloin olet yhtä mittaa kehoittanut
minua pysymään lujana luopumatta kannastani.
Nämä sanat ovat ilmeisestikin vastauksena Aleksandran kirjeeseen,
joka on päivätty elok. 22 p:nä ja joka oli juuri saapunut keisarille.
Aleksandra kirjoitti heti Nikolain lähdettyä rintamalle, jossa tämän
oli astuttava suuriruhtinaan paikalle. Joitakin päiviä aikaisemmin
muutamat ministerit, jotka olivat vastustaneet suunnitelmaa kaikin
voimin, olivat saaneet eron. Aleksandran sydän oli tulvillaan
riemukasta ylpeyttä:
Tsarskoje Selo, elok. 22 p. 1915.
Oma rakkaimpani.
En voi löytää sanoja ilmaistakseni kaiken, mitä haluaisin. Sydämeni
on aivan liian täynnä. Ikävöin vain luoksesi saadakseni pitää sinua
lujasti sylissäni ja kuiskata korvaasi sydämellisen rakkauden,
rohkeuden, voiman ja loppumattoman siunauksen sanoja. Tuntui
tavattoman kovalta sallia sinun lähteä yksin, niin täydellisesti
yksin. Mutta Jumala on hyvin lähellä sinua, lähempänä kuin koskaan
ennen. Olet yksin taistellut tämän suuren taistelun maasi ja
valtaistuimesi puolesta uljaasti ja päättävästi. Ei ole koskaan
ennen nähty sinussa sellaista lujuutta, eikä se voi jäädä hedelmää
kantamatta. Älä pelkää sitä, mitä jää jälkeen. Täytyy olla luja
ja pysähdyttää kaikki heti. Rakkaani, minä olen täällä. Älä naura
vanhalle tyhmälle vaimollesi, mutta hänellä on "housut", vaikkei sitä
näy, ja minä voin käskeä ukon (pääministerin) tulemaan ja yllyttää
häntä pysymään tarmokkaana. Milloin minusta vain voi olla vähänkään
hyötyä, sano minulle, mitä on tehtävä. Käytä minua, ja sellaisena
aikana Jumala antaa minulle voimaa auttaa sinua, koska taistelemme
koko sielullamme oikean asian puolesta pahaa vastaan. Kaikki johtuu
paljoa syvemmältä kuin silmä saattaa nähdä. Me, joita on opetettu
katselemaan kaikkea toiselta puolen, näemme, mitä tämä kamppailu
oikein on ja mihin se tähtää. Sinä näytät herruutesi ja osoitat
olevasi se itsevaltias, jota ilman Venäjä ei voi tulla toimeen. Jos
nyt olisit taipunut näissä eri asioissa, niin he olisivat kiristäneet
sinulta vieläkin enemmän. Lujanapysymisessä vain on pelastus. Minä
tiedän, mitä se maksaa sinulle, ja olen kärsinyt ja kärsin yhä
kauheasti puolestasi. Anna minulle anteeksi, rukoilen sinulta,
enkelini, etten antanut sinulle vähintäkään rauhaa ja kiusasin sinua
niin kovin, mutta tunnen liian hyvin sinun lempeän luonteesi; sinun
oli karistettava se pois tällä kerralla ja voitettava taistelusi
yksin kaikkia vastaan. Näistä viikoista ja päivistä tulee loistava
sivu sinun hallituskautesi ja Venäjän historiaan, ja Jumala, joka
on oikeamielinen ja lähellä sinua, pelastaa maasi ja valtaistuimesi
sinun lujuutesi avulla. Ankarampaa taistelua kuin sinun kamppailusi
on harvoin taisteltu, ja menestys kruunaa sen vielä, se on varmaa.
Sinun uskoasi on koeteltu — ja sinun luottamustasi — ja sinä pysyit
lujana kuin kallio, ja siitä sinua vielä siunataan. Jumala voiteli
sinut kruunajaisissasi. Hän asetti sinut siihen, missä nyt olet,
ja sinä olet tehnyt velvollisuutesi, ole varma siitä, aivan varma,
eikä hän hylkää voideltuaan. Ystävämme rukoukset kohoavat sinun
puolestasi yötä päivää taivaaseen, ja Jumala kuulee ne. Ne, jotka
pelkäävät eivätkä voi ymmärtää sinun toimintaasi, saavat tositapaukset
nähdessään uskoa sinun suureen viisauteesi! Nyt on sinun hallituksesi
loistokauden alku. Hän (Rasputin) sanoi niin, ja minä luotan siihen
ehdottomasti. Sinun aurinkosi nousee, ja tänään se paistaa kirkkaasti.
Ja niin sinä ihastutat tänä aamuna kaikkia noita suuria houkkioita,
pelkureita, harhaan johdettuja, suunsoittajia, sokeita, ahdasmielisiä
ja vilpillisiä olentoja. Ja sinun Päivänsäteesi (Aleksei) auttaa
sinua, sinun oma lapsesi. Eikö se liikuta noita sydämiä ja saata
heitä ymmärtämään, mitä sinä teet ja mitä he uskalsivat toivoa
tekevänsä, horjuttaa valtaistuintasi, peloittaa sinua rintaman takana
synkillä ennustuksilla. Vain hiukan menestystä siellä rintamalla,
niin he muuttuvat. He lähtevät kotiin puhtaaseen ilmapiiriin, heidän
mielensä puhdistuu, ja he vievät sydämessään sinun ja sinun poikasi
kuvan... Kaikki on hyväksi, niinkuin Ystävämme sanoo, pahin on
ohitse... Kun lähdet, sähkötä Ystävällemme Anjan välityksellä, niin
hän ajattelee sinua erikoisesti... Ilmoita minulle, jos voit, minkä
vaikutuksen se tekee. Pysy lujana loppuun asti, lupaa se minulle
varmasti. Muuten tulen aivan sairaaksi levottomuudesta. Tuntuu
katkerantuskalliselta olla loitolla sinusta. Tiedän, miltä sinusta
tuntuu, eikä N:n (suuriruhtinas Nikolain) kohtaaminen varmaankaan
ole hauskaa. Sinä luotit häneen, mutta tiedät, mitä Ystävämme sanoi
jo kuukausia sitten, nimittäin että Nikolai menetteli väärin sinua
ja maatasi ja vaimoasi kohtaan... Rakkaani, jos kuulet, etten ole
oikein terve, niin älä ole levoton. Olen kärsinyt niin kauheasti ja
rasittanut itseäni ruumiillisesti näinä kahtena päivänä ja henkisesti
kiusaantunut (ja kiusaannun vieläkin, kunnes kaikki on selvillä
päämajassa, ja Nikolasha lähtenyt). Silloin vasta tunnen mieleni
rauhalliseksi... He näes pelkäävät minua ja tulevat sen vuoksi sinun
luoksesi silloin, kun olet yksin. He tietävät, että minulla on oma
tahtoni, kun tunnen olevani oikeassa, ja sinä olet nyt oikeassa —
sen me tiedämme — niin että pane heidät vapisemaan rohkeuttasi ja
tahdonlujuuttasi. Jumala on kanssasi ja Ystävämme on sinun puolellasi
— kaikki on hyvin — ja tulevaisuudessa kaikki kiittävät sinua siitä,
että olet pelastanut maan. Älä epäile, usko vain, niin kaikki
käy hyvin... Vasemmisto on raivoissaan, kun kaikki luisuu heidän
käsistään; ja heidän korttinsa ovat meidän tiedossamme sekä se peli,
johon he halusivat käyttää Nikolashaa... Hyvää yötä, rakkaani, mene
suoraa päätä nukkumaan juomatta teetä toisten kanssa ja näkemättä
heidän nolostuneita kasvojaan. Nuku pitkään ja hyvin, sillä tarvitset
lepoa tämän ponnistuksen jälkeen, ja sydämellesi on tarpeen monta
rauhallista tuntia. Jumala kaikkivaltias siunatkoon yrityksesi,
Hänen pyhät enkelinsä suojelkoot ja varjelkoot sinua ja siunatkoot
kättesi työn... Asetan aina Snamenjessa (kirkossa) kynttilän Pyhän
Nikolain eteen sinun puolestasi ja teen niin taas huomenna klo 3, sekä
Pyhän Neitsyen eteen. Tunnet silloin sieluni lähelläsi. Painan sinua
hellästi sydäntäni vasten, suutelen ja hyväilen sinua loppumattomasti.
Tahtoisin osoittaa sinulle koko sen voimakkaan rakkauden, jota
tunnen sinua kohtaan, tahtoisin lämmittää, reipastuttaa, tyynnyttää
ja vahvistaa sinua ja tehdä sinut varmaksi itsestäsi. Nuku hyvin,
päivänpaisteeni, Venäjän pelastaja. Muista viime yötä, kuinka hellästi
syleilimme toisiamme. Ikävöin sinun hyväilyjäsi. En koskaan saa niistä
kyllikseni. Minulla on kuitenkin lapset, mutta sinä olet aivan yksin.
Toisella kerralla minun täytyy antaa mukaasi pienokainen (Aleksei)
virkistämään vähän mieltäsi. Suutelen sinua loputtomasti ja siunaan
sinua. Pyhät enkelit varjelkoot untasi. Olen lähellä ja sinun luonasi
iäti, eikä kukaan saa erottaa meitä.
Ikioma vaimosi Sunny.
Vietettyään yli kaksikymmentä vuotta Venäjällä kuningatar Viktorian
tyttärentytär oli hylännyt länsimaiset ihanteensa ja eli itämaisen
mystisismin lumoissa. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli tosin hyvin
vakava, mutta se sekaantui omituisesti "Ystäväämme" kohtaan tunnettuun
kunnioitukseen ja moniin kansallisiin taikauskoisiin käsityksiin.
Itsevaltiuden taivaan kanssa tekemä sopimus näytti nyt niin lujalta
kuin konsanaan ennen, kun Nikolai oli jälleen karaissut mielensä ja
oli valmis toimimaan sellaisena herrana, jota hänen alamaistensa oli
vapistava. Ujon Alixin muuttuminen vallanhimoiseksi Aleksandraksi oli
täydellinen: hän tiesi itsellään olevan rajattomasti sitä rohkeutta ja
päättäväisyyttä, jota hänen mieheltään puuttui, ja hän oli nyt valmis
käyttämään sitä. Hän ei puhunut turhaan "näkymättömistä housuistaan".
Taivas oli antanut Nikolain suoritettavaksi tärkeän tehtävän, ja
Aleksandra tahtoi pitää huolta siitä, että Nikolai pysyi lujana
päätöksessään suorittaa velvollisuutensa. Keisarin ollessa päämajassa
sotaliikkeitä johtamassa keisarinna piti silmällä ministereitä ja
huolehti siitä, etteivät he avustaneet vihattua vasemmistoa eivätkä
tehneet mitään sellaista, joka olisi ollut vastoin "Ystävämme"
toivomuksia.
Rasputinin vaikutusvalta oli korkeimmillaan. Ei kulunut päivääkään,
ettei keisarinna olisi neuvotellut hänen kanssaan jostakin
kysymyksestä. Nikolain poissaollessa "Jumalan mies" kävi palatsissa
hyvin harvoin, mutta hän oli alituinen vieras Anna Vyrubovan
talossa tai keskusteli keisarinnan kanssa puhelimessa. Aleksandran
kirjeistä käy ilmi, että Rasputin harrasti mitä erilaisimpia asioita,
piispojen nimittämistä, ruokavarastojen hankintaa, rautatielainoja,
sotilasviranomaisten pidättämän keinottelijan vapauttamista ja sodan
johtoa. Viimeksimainittu seikka kiinnitti ilmeisesti hyvin voimakkaasti
hänen mieltään. Hän ei ainoastaan halunnut hyvin kiihkeästi tietää,
millainen tilanne oli, vaan hän antoi myöskin tärkeitä neuvoja, missä
oli hyökättävä ja milloin.
Ennen kuin unohdan, minun täytyy toimittaa sinulle perille Ystävämme
terveiset, sillä hän näki merkillisen unen viime yönä. Hän pyytää
sinua määräämään, että joukkojen on edettävä Riian tienoilla.
Hän sanoo, että se on välttämätöntä, sillä muuten saksalaiset
varustautuvat niin lujasti talvella, että tarvitaan tavattomasti
verenvuodatusta ja vaivaa heidän liikkeelle saamisekseen. Nyt tehty
hyökkäys panee heidät niin ymmälle, että meidän onnistuu saada heidät
peräytymään. Hän sanoo, että tämä on nyt kaikkein tärkeintä, ja pyytää
sinua vakavasti määräämään meikäläiset hyökkäämään. Hän sanoo, että me
voimme ja että meidän täytyy, ja minun oli kirjoitettava sinulle siitä
heti.
Päivä päivältä keisarinnan valta kasvoi. Rasputinin yllytyksestä hän
vastusti kaikkia yrityksiä sellaisten ministerien nimittämiseksi,
joilla olisi ollut duuman, valitun lainsäätäjäelimen, kannatus.
Sen sijaan nimitettiin ministereiksi arvottomia ja kykenemättömiä
miehiä, eikä heiltä vaadittu mitään muita pätevyystodistuksia, kuin
että he olivat vakuutettuja itsevaltiuden periaatteen pyhyydestä ja
ystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa. Tyytymättömyys maassa kasvoi
nopeasti, ja mitä hirveimpiä huhuja oli liikkeellä keisarinnasta.
Viimeksimainittu oli alituisessa suuttumuksen tilassa:
Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa
suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan.
Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista
vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän
maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset
tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni
kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et
välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96]
Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti
taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi
saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa
tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin
asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi
yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja
kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä
vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen
käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille.
Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen
alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin
ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien
hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli
tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat
kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville
viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet
saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan.
Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet
vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko
tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla
vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla
haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden
valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen
ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama
innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon
uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita
kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella
tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja
kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei
ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille
itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut.
Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin
kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä
kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka
vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen
todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien
nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa
merkillisessä kirjeessä:
Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916.
Rakkaani.
Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet
niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla
hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme... Niin, sinun pitää
tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani,
sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on
ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä
tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny,
olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan
tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse
vähintäkään huolehtia maan sisäasioista.
Iäti sinun vanha Nickysi.
Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut
huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran
nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä.
Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät
edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin
toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan
vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan.
Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä
asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä
vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa
lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin
itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset
kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään
tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli
kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran
silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista
politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli
vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan
itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään
epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla
keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse
luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun
tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat
huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät
keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin
serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa
keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin
houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin
julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät
itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili
uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota
oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen
vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset
ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan
hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin
kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin
hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa
kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua
siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui
siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle,
jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä
sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät
julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet
seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa
ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen
tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon.
Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen
kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta
väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen:
Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan
katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää
kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on
pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän
voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet
sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy
koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle.
Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti
kirjoitettu paperille lyijykynällä:
Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —.
Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi,
että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen,
auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää
Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa
oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri
häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla,
Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. —
kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi
ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii
asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät
uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö
on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään
Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä —
Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut...
Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut
häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan
armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken
voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin
hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä
tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi,
tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun
täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina.
Siunaan ja suutelen sinua, Sunny.
Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo"
suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia
Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi
sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän
tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?"
Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje
Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman:
"Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä
Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani
kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne
keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen
kirkkoon.
Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle
ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä,
joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään.
Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo:
"Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen
mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä
teostaan mitään siunausta".
Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä
Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään
pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran
koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti
järkytti keisarinnan henkisen tasapainon.