"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun
sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa
hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat
hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni
ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis
ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran
nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne
suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan
aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin
lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen,
jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu
tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi
julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata
tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda
tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman
hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla
palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä
on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan
kodissa.
Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä
korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei
ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta
heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on
siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita,
jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan
ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava
teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen
kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli
jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei
hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan
kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä
vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä
on — ovat kuitenkin täysin päteviä:
Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova,
suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät
tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa,
jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei
ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä
vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen.
Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut
velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi
tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja
keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi
horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi... Vaikka minä olin silloin
vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui
talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun
kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten
tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita
Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit
eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja
viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.
Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen
perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella
holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa
ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi
suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen,
että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella
merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä
varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan
talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja
"Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty
pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta
tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa.
Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa.
Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:
Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan _staretsista_[86] ja
etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni,
sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa
määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet
kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani
pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin
heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi
epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon
kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä
tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan
häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta
hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle
toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi
hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan
miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.
Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän
vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan
miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen.
Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä".
Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan
siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan
horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli,
mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi
voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen
puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen
niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä
elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka
ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan,
jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard
todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti
ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin
heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen
teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin
Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua
duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) —
kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin
ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan
oppitunnilla.
Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen
kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin
keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen
alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan
valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut
hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan,
näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään
olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja
kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin
poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei
liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi
hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin
taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun
toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt
ajan kulumista.
Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen
ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään
pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt
taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä.
Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:
Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus
kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä
vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin
aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä
oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei
kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause
tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen
sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis
nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen.
Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien,
jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset
silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.
Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.
Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin
kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran
seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä
palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja
viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan,
kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään.
Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan
perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä
olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin
rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen
kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia,
mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät,
ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret,
siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas
vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan
näkyi kaksi pientä hymykuoppaa... Ensimmäisellä kerralla huomasin
tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen
äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan
lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse
paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki
minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan
odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.
Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin
perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat
ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on
luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.
Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri
ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella
on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa
kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen
puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa
valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.
"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta
auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa,
jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä
kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani
kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja
kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä
avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen
ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin,
jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana
sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä
vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä
Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v.
1894?
"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi
Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta
vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu
"Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan
usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä
kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi,
koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä.
Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä
uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten
välillä.
Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen
ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin —
kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä
niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän
kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta
mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun
tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila
on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset
tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen
portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät
kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään
usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon.
Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa.
Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan
suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se
paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä
tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy
tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois
miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.
Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun
joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on
verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori
tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista
tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia
nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus:
keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä
välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen
häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen.
Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja
hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin
huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.
Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut
ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota
ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on
hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei
ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten
kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan
tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta
hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa
jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä.
Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea.
Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt
onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn
lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä
puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen
hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän
uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan.
Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on
vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että
asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana,
niin sitten hänen poikansa hallitessa.
Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä
lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma
voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika
on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat,
hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa
on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi
muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin
niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät
traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen
side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä
ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa
vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee
rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:
"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".
Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan
aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87]
Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki
Aleksandran:
"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena
ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili
poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja
sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".
Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia
leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että
kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon.
Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on
hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä
päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan
tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi
joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen
itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu
luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen
valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä
ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran
luonteeseen.
Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä
kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi
parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään
itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana
suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran
voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi
ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti
Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen
lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa.
Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui
vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle,
joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni
tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän
jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä
päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen.
Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa
hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti
tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden.
Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra
Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä
oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti
Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen
ääressä.
Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän
nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita
kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat,
ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki
kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa
ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut
huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli
jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta... Nyt ymmärsin hänen
elämänsä salaisen murhenäytelmän.
Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi,
Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin
taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut
tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja
kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat
voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta
että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään
eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus
korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina
pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai
koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi
kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin
mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa
keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia
kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään
ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin
leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa
oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli
rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.
Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän
pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran
ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti
noutamaan poikaansa.
Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli
harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen
nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu
keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa
järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen
erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On
kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"...
Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä:
"Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja".
Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja
katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse... Hymyilevä Derevenko
(kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin.
Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja,
jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he
kaikki katselivatkaan kruununperillistä.
Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää
häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa,
uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika
esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa
kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö,
jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana
kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana
Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan.
Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen
poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi
hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina
keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika
oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa,
ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin
päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti
himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä
vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas
oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona
ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen
jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä
kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa.
Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli
erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan
ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.
Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli
maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen
sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista
Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt
1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret
eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa,
jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät
huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri
III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla
terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä
mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän
säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä
oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen
perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.
Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata,
olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa
huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa,
joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään
loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin
oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut
heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin,
niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin
verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan
siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti.
Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista
seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista
kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga
ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä
olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi
maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa
lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka
oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät
tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä
suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat
sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön
tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut
edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti
valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä
kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat
epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain
esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin
Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin
kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan
avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen
kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon
vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti.
Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan
kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli
asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä
avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan
Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen
pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan.
Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten
suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen
molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta.
Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä
eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut
yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen
hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta
Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia
seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään
toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna
hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi.
Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916:
... ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne
lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia
avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä,
eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään
naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä
vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että
muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat
ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada
tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen.
Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta
suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä
kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä
Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian
valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi
edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren
rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi.
Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian
kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu,
ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan
heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat
kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon
vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei
suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään
kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä
upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti.
Hän kirjoittaa:
Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan
asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä
puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä,
mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi
erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä
miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916).
Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän
oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään,
että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään
määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa
oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei
luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti
taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena
tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin
hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen
perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta
suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan
se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän
äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos
joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista,
olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään
sellaisia hienostelutarpeita.
Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja
unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat
ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan
upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin,
univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain
sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä
mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan
tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat
kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä
salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin,
joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista
kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran,
että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä
Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan
selostuksen:
Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan.
Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle,
vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät,
että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän
kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden
kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on
välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria
lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky
ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet
vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916).
Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta
siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen,
sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa
seuraava ote:
Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat
suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa
ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä
nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän
kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä
katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty
myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916).
Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät
ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin
ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät
kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta
kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä
seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta,
ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa
mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei
ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä
väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen
perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa.
Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten
välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti
huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä,
joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä.
Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli
kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä
keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli
heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan
he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään.
Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli
valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista
ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen
erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen
ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan
ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen
Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen
kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan
onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana,
saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin
Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset
harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla
ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät
enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa
itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku
kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli
apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä
ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli
kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen
pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja
sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne
murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden
tuhkan.
Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät
pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen
huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä.
Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin
Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven
tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa
turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa
joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta
keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa
puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä,
nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä
perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle.
Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita
henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin
meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen
keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana
Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän
näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin
upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa
joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta.
Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se
merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului
myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä.
Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet
mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli
hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi"
keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin
ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi
niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat
kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi.
Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin
ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta
Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi.
Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja
Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä
oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja
kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin
perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin
huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi.