Rasputinin vaikutusvaltaa keisarinnaan ei voi ymmärtää, jollei
ota huomioon sitä seikkaa, ettei heillä koko heidän tuttavuutensa
aikana ollut puhetta rahoista. Vallankumouksen jälkeen tutki
väliaikaisen hallituksen asettama tutkimuskomissioni asioita, ja
bolshevikit jatkoivat valtaan päästyään tätä tutkimusta toivoen
saavansa paljastetuksi keisarillisen hallituksen synnit. Sillä tavoin
saadussa todistusaineistossa ei ainoakaan kohta osoita, että keisari
ja keisarinna olisivat pitäneet huolta Rasputinin raha-asioista.
Päinvastoin on todettu, että "Jumalan miehen" taskuihin virtaava raha
tuli aivan toisista lähteistä.
Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut
tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä
maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa
kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla
rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä
käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon
olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan
kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta
rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion
asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli
niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä
itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä
rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen
sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui
henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen
jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa
kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin
oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa
siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten
etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan
ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan
asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin
Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut
helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein
elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä,
mitä oli saanut.
Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan
koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia.
Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan
valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri
hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten
liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi
maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei
Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia
saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun
hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta
oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten,
että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie
henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne
olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia,
rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin
oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti
puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja
mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta?
Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy
esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka
perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He
haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa
kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä.
Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan
alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan
kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi
erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole
kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa
veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään
tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten
kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa
olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden
menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän
kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut
pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset
sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään
saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen.
Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max,
Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri,
mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80]
yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi
sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat
saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta
selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset"
suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen
isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä
halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita!
Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa
itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa
osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä
Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen
Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina,
sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin
pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan
voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä
he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman
piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja
vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset
saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia
arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä
rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan
asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia
kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä
tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi
Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja
ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen,
mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia
huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi
siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan
yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan
keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra
kirjoittaa:
Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä
virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän
voisi varjella sinua kaikkialla.
Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa,
joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta:
"Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien
kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun
tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin
länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin
radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta.
Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa
kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää... Mutta tapahtuikin
odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta,
jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan
Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä
paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä".
Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut
voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti
puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta:
Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta.
Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi
hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme.
Syleilen sinua hellästi. Nikolai.
Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa
myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan
matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin.
Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan
vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä
käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli
Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä
tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet
julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja,
Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin
uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset
koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut.
Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä
toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän
teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun
avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin
toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki
Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on
jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien
ja moskovalaisten kommunistien välillä.
Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen
rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään
ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa
panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme
taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti
järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin
tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä
ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän
kertoo:
Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan
selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti
tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä
Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä
suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan
Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa.
Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua... "Mutta milloin
te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden
kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi..."
On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä
arvokkaasta uutisesta.
Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren
tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen
kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava
jälkihuomautus:
"Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä".
Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin
löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin
murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta
Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän
kirjoitti miehelleen:
"Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin
oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!"
Tähän Nikolai vastasi:
"Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän
menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme
surullisen uutisen vuoksi".
Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti:
"Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi,
koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei
myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen
kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan
jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa".
Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet.
Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan
ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on
pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa
käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla:
"meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa
(1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti
puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle:
Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat
itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja
kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että
nöyryyttäisivät itsensä... Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole
mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja
hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä
ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan
ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet
aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin
aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse
pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se
on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan
ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut
rakkaudella ja rauhallisuudella.
Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa
ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin
ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat
kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti
valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin,
sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli
turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain
kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä
alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä.
Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti
sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen
väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen
tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän
on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli
keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen
mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut
heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin
kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda
henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä
loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan
ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan.