Kirjoittamaton laki suojelee historiallisen teoksen lukijaa
kirjoittajan yksityisten mielipiteiden tyrkytykseltä. Se on aivan
oikein, sillä henkilökohtaisten mielipiteiden runsaus pyrkii korvaamaan
järjen tunteella ja tosiasiat vaikutelmilla. Tässä luvussa kirjoittaja
kuitenkin rikkoo tätä hyvää sääntöä ja paljastaa muutamin välähdyksin
henkilökohtaiset tunteensa. Kertomus on silloin sujunut käännekohtaan
asti, kun ei Rasputin-aihetta enää voida välttää. Luotettavan aineiston
lisäksi tekijällä on hallussaan välittömän tarkkailun tuloksia,
mutta kynä, joka jo on laskettu paperille, on nostettu siitä yhä
uudelleen, ja sellaiset lauseet, jotka jo on muovailtu valmiiksi,
onkin jätetty lausumatta julki. Niin suuri on vastenmielisyyden tunne
tätä inhoittavaa aihetta ajatellessa. Rasputinia historiallisena
tekijänä ja Rasputinia patologisena ilmiönä voimme käsitellä tyynesti,
mutta niitä ei voi erottaa siitä Rasputinista, joka on salaperäisen
henkimaailman tuote, eikä irstailevasta mässääjä Rasputinista.
Jotta saataisiin tämä kuolemanjälkeinen tutkimus tosiasioihin
perustuvaksi, on haavurin veitsen viillettävä märkivää lihaa, ja
inhon väreet karmivat tutkijan selkäpiitä. Kuvotuksen tunne valtaa
tämän kirjoittajan, kun hänen ajatuksensa, jonka on mieli suuntautua
tärkeisiin seikkoihin, sotkeutuukin vastenmielisiin yksityiskohtiin.
Inhon tunnetta lisää se seikka, että tässä aiheessa on samalla
erikoinen sairaalloinen vetovoima: sellainen vetovoima, joka saatanan
töillä on lujaluontoisimpiinkin ihmisiin. Entisaikaan sitä manattiin
juhlallisilla sanoilla: _vade retro, Satanas!_
Rasputinin tapauksessa on vaikeaa vetää rajaviivoja niiden eri
henkilöllisyyksien välille, jotka asuivat hänen näkyvässä ruumiissaan.
Siitä ei ole epäilystäkään, että niitä oli monta. Helpointa on
selittää, että mies oli huijari ja kerskaili yliluonnollisista
voimistaan, joihin sellaiset ihmiset olivat uskovinaan, jotka tiesivät,
kuinka suuressa suosiossa hän oli hovissa. Me tiedämme kuitenkin
hänellä olleen kannattajia, jotka uskoivat häneen ehdottomasti jo
kauan ennen, kuin hän tutustui keisarinnaan ja tämän puolisoon. Nämä
uskolliset kannattajat toimittivat hänet pois hänen siperialaisesta
kotikylästään, veivät hänet Pietariin ja suosittelivat häntä Nikolaille
ja Aleksandralle. Olemme tunteneet epäitsekkäitä naisia ja miehiäkin,
jotka Rasputinin ollessa valtansa kukkuloilla kunnioittivat häntä
"Jumalan miehenä" ajattelematta lainkaan mitään henkilökohtaista
hyötyä. Näistä kiihkoilijoista tuli sellaisten häikäilemättömien
seikkailijoiden uhreja, jotka käyttivät heitä välikappaleina omien
alhaisten suunnitelmiensa toteuttamiseen. Tämä seikka ei voi muuttaa
sitä asiaa, että Rasputin näytti monien silmissä pyhimykseltä. Rasputin
itse oli vakuutettu siitä, että hänellä oli yliluonnollinen voima, ja
hän uskoi vilpittömästi olevansa läheisissä väleissä Jumalan kanssa.
Tavattomassa häpeämättömyydessään tämä usko omaan itseensä oli niin
hämmästyttävä, että siihen tuli jonkinlaista suuruuden hohdetta.
Rasputin ei hetkeäkään ajatellut, että hänen alhainen moraalinsa,
karkeat rikoksensa ja raa'at tekonsa voisivat riistää häneltä aseman
Jumalan valittuna. Päin vastoin ne kauheat teot, joita hän suoritti,
olivat hänen kierossa mielikuvituksessaan jollakin salaperäisellä
tavalla kilometripylväitä hengelliseen täydellistymiseen ja
vapahdukseen johtavan tien varrella.
Länsimainen käsitystapa on vetänyt selvän rajaviivan hyvän ja pahan
välille ja eroittaa jyrkästi hyveen paheesta. Mutta siinä itämaisessa
ilmakehässä, joka ympäröi koko Venäjän elämää, on kaikki epäselvää.
Rajat ovat mutkalliset ja häviävät usein kokonaan. Venäläisen mieli
on epäilyksen läpitunkema, se on sielua repivää arvostelua, jossa
ei ole pontta eikä perää, se on kaikkien vakiintuneiden asioiden
vihaamista. Onko hyvä pahan vastakohta? Onko hyvä Jumalasta? Mutta mikä
on hyvää, mikä on pahaa? Jos kaikki on Jumalasta, niin onko pahakin
silloin hänestä? Siirtyen epäilyksestä paradoksiin ja paradoksista
vakiintuneiden käsitysten kumoamiseen kiusaantunut slaavilainen sielu
ponnahtaa hermoja tärisyttäviin korkeuksiin tai suistuu kuiluihin. Kun
tähän lisätään mielikuvituksen lahja, on näyttämö valmiina oudoille
tapauksille. Mitään muuta selitystä ei tarvita bolshevismin alkuperän
ymmärtämiseksi Venäjällä. Marxin opin monet pykälät ovat ulkokuorena,
samalla kun kaiken alla on myrkyn myllertämän sielun anarkia. Ei ole
lainkaan ihmettelemistä, jos sellaisissa olosuhteissa oikeauskoinen
oppi, kansan olemassaolon tärkeä osa, peittyy kerettiläisten
kasvannaisten alle. Näistä on epäilemättä oudoin Klystyn lahko, jonka
kannattajat uskovat sukupuolisen irstailun uskonnollisen haltioitumisen
korkeimmaksi asteeksi. On todistettu, että Rasputin oli nuoruudestaan
pitäen tämän sukupuolisten dervishien lahkon jäsen.
Tobolskin piirikunnassa olevan kotikylänsä karaistuneiden
siperialaisten talonpoikien keskuudessa Rasputinista ei voinut tulla
vaikutusvaltaista henkilöä. He olivat nimittäin tunteneet hänet
lapsuudesta pitäen ja nähneet hänen pahat tekonsa, joista ei puuttunut
hevosenvarkauttakaan, mitä rikosta maalaisväestö pitää erittäin
inhottavana. Mutta naapuriluostarissa, jossa hän kävi usein, oli
pyhimyksenkuva, ja se veti puoleensa suuren joukon pyhiinvaeltajia.
Sattui niin, että erään maaseutukaupungin rikkaan kauppiaan hurskas
vaimo — muuan niitä herkkäuskoisia naisia, joista ennen vanhaan tuli
uskonnon pääkannattajia — joutui Rasputinin vihertävien silmien
lumousvoiman alaiseksi ja tunnusti hänet "Jumalan mieheksi". Sillä
tavoin sai alkunsa se ura, joka teki Rasputinista Venäjän mahtavimman
miehen. Tuo taikauskoinen nainen vei ihmeidentekijän kotikaupunkiinsa
ja esitti hänet ystävilleen. Rasputinin maine kasvoi nopeasti
kulkien hänen edellään. Eivät ainoastaan naiset, jotka olivat hänen
luonnollista riistaansa, uskoneet hänen pyhyyteensä, vaan typerät
miehet ja piispatkin. Siirtyen ihailijapiiristä toiseen Rasputin kohosi
nopeasti yhteiskunnan asteikossa, kunnes muutamien vuosien kuluttua
tapaamme hänet vakiintuneena oraakkelina Pietarissa, epäjumalana ja
uskonnollisen haltioitumisen lähteenä ministerien puolisoiden ja
hovinaisten parissa. Rasputin piti tätä kohoamistaan oman suuruutensa
eikä minkään onnen sattuman aiheuttamana. Tämä tavaton itseluottamus
vain lisäsi hänen kannattajiensa intoa ja luottamusta häneen.
Niiden naisten joukossa, jotka noudattivat orjamaisesti Rasputinin
tahtoa, oli nuori Anna Vyrubova, keisarinnan ystävä. Hänen isänsä herra
Tanejev oli palvellut uskollisesti kolmea keisaria yksityissihteeristön
päällikkönä. Annan ollessa vielä lapsi tutustui häneen keisarinna,
joka ihaili hänen vaaleaa, enkelimäistä kauneuttaan. Pikku tytön
silmissä oli rajaton määrä viattomuutta, joka ihmisen kasvaessa
muuttuu kanamaiseksi typeryydeksi. Suloinen lapsi jumaloi kaunista
keisarinnaa. Kerran Annan ollessa sairaana keisarinna tuli häntä
katsomaan. Tämä käynti sattui samaan aikaan kuin taudin käännekohta,
jonka jälkeen potilaan terveys alkoi nopeasti palata. Anna uskoi,
että tuo valkea ilmestys oli pelastanut hänen henkensä. Hänen
ihaileva kunnioituksensa keisarinnaa kohtaan muuttui koiramaisen
uskolliseksi palvonnaksi. Mystillisyyteen taipuvainen Aleksandra oli
valmis vakuuttautumaan siitä, että taivas tahtoi hänen ottavan tytön
huostaansa. Järjestääkseen hänen asemansa elämässä keisarinna naittoi
hänet eräälle keisarillisen huvipurren keikarimaiselle upseerille. Anna
oli luovuttanut sydämensä toiselle, mutta hän noudatti keisarinnan
käskyä. Avioliitto osoittautui kauheaksi erehdykseksi, ja se purettiin
pian. Keisarinna, joka syytti itseään avioliiton solmimisesta, kiintyi
entistäkin lujemmin Annaan ja otti hänet ystäväkseen ja uskotukseen.
Tämä nuori nainen, jonka mitätön henkilöllisyys kuvastuu hänen
julkaisemissaan muistelmissa, joutui uskonnollisen liikatunteellisuuden
uhriksi, joten hänestä tuli vaivaton saalis Rasputinille. Tiedämme
keisarinnan kirjeistä, kuinka lähellä Anna oli keisarillista perhettä.
Häntä kohdeltiin pikemminkin tyttärenä kuin hovinaisena. Aleksandra
moitti häntä hänen typeryydestään ja sanoi häntä takana päin "lihavaksi
lehmäksi", mutta hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut eroaminen
hänestä, ei silloinkaan, kun Annan oikut herättivät hänessä suurta
suuttumusta. Sillä Anna oli uskollinen sanansaattaja "Jumalan miehen"
ja keisarinnan välillä. Hänen aivoraukkojensa oli pakko säilyttää
— kuinka vaikeaa se olikaan! — Rasputinin lausunnot, jotka oli
toistettava palatsissa. Että Rasputinin vaikutus Annaan oli vain
henkistä laatua, kävi ilmi silloin, kun tutkintokomissioni, jonka
väliaikainen hallitus oli asettanut vallankumouksen jälkeen halutessaan
tunkeutua asioiden ytimeen, repi rikki arkaluontoisia salaisuuksia
peittävän verhon. Anna oli Rasputinin orja ja hänen välikappaleensa.
Sodan aikana kerran juna, jossa Anna matkusti Pietarista Tsarskoje
Seloon, suistui raiteilta ja kaatui. Hänet vedettiin esiin pirstaleiden
joukosta, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen ruhjoutunutta ruumistaan,
eivät antaneet juuri lainkaan toivoa. Järkkynyt keisarinna lähetti
kutsumaan Rasputinia, joka tuli, seisoi kumartuneena Annan vieressä ja
huusi hänen nimeään hänen korvaansa. Anna toipui syvästä tajuttomuuden
tilasta, jota oli kestänyt tuntikausia, ja hänen terveytensä palasi
nopeasti. Toisen jalan lyhemmyys jäi hänelle muistoksi tapaturmasta.
Kävellä kolkutellen palatsin käytäviä keppeineen Anna rupesi taas
hoitamaan velvollisuuksiaan Rasputinin puhetorvena.
Keisarinna ei halunnut päästää Rasputinia kovin kauas hovista. Hänen
täytyi pysyä lähettyvillä siltä varalta, että hänen läsnäoloaan
tarvittiin tsarevitshin pelastamiseksi. "Jumalan miehestä" tuli
Pietarin vakinainen asukas. Hänen kanssaan tulivat hänen vaimonsa, yksi
poika ja kaksi tytärtä, mutta heidät mainitsemme vain ohimennen, koska
heillä ei ole mitään osuutta tarinassa. Pitkiksi ajoiksi Rasputinin
perhe lähetettiin takaisin kotikylään, jossa he viettivät tavallisten
maalaisten yksitoikkoista elämää. Tärkeämpiä Rasputinin elämässä olivat
Dunja ja Kilina nimiset naiset. Dunja oli vanhahko siperialainen
maalaisnainen — keittäjätär, palvelija, kirjuri ja neuvonantaja
samalla kertaa. Hän oli tuntenut Rasputinin koko ikänsä, kohteli häntä
hyvin vähän kunnioittavasti ja kuljeskeli huoneistossa ujostelematta
ylimystöön kuuluvia ihailijoita, joita siellä oli kaikkialla. Kilina
oli nunna, jonka Rasputin oli vietellyt. Hän oli liittynyt lujasti
Rasputiniin, seurasi häntä minne tahansa tämä menikin ja hoiti kirjurin
ja ovenvartijan velvollisuuksia. Henkilöt, jotka halusivat päästä
Rasputinin puheille, kääntyivät joko Dunjan tai Kilinan puoleen. Nämä
molemmat naiset olivat niitä välittäjiä, joiden käsien kautta hän otti
vastaan rahalahjat.
Sivullisesta Rasputinin huoneisto näytti mielisairaalalta. Kun
vieras oli portailla sivuuttanut pari salapoliisia, jotka hallitus
oli lähettänyt valvomaan keisarillisen suosikin henkilökohtaista
turvallisuutta, hän joutui pimeään homeelta haisevaan eteishuoneeseen,
jossa hänen päällystakkiaan ei useinkaan ollut riisumassa palvelija,
vaan joku hieno ylhäinen nainen, joka piti soveliaana alhaisten
velvollisuuksien suorittamista "Jumalan miehen" kodissa. Eteisen takana
oleva odotushuone oli täynnä ihmisiä varhaisesta aamusta myöhäiseen
iltaan. Koko Venäjä näytti olevan siellä edustettuna: talonpoikia
nahkanutussa ja pitkävartisissa saappaissa lemuten mullalle ja lannalle
istui nurkassa katsellen hämmästyneinä koolla olevaa seuruetta työn
kovettamien käsien puristaessa lujasti asiapaperikääröjä, jotka he
olivat tuoneet mukanaan näyttääkseen niitä "Jumalan miehelle", "joka
sai puhua tsaarin kanssa". Heidän lähellään istui loistavapukuinen
kaartinupseeri odottaen nöyrästi vuoroaan. Kookkaita maalaispappeja
istui kuvapatsasmaisen liikkumattomina parta levällään tukevalla
rinnalla, jossa sitäpaitsi riippui suuria ristejä painavissa
rengasketjuissa. Siellä oli myöskin muutamia ylioppilaita, joilla
niinikään oli jokin anomus esitettävänään. Mutta useimmat huoneessa
istuvat ihmiset olivat naisia, talonpoikaisia ja aatelisia. Toisilla
oli yllään kotikutoinen puku, toisten vaatteet taas oli tilattu
Paquin'ilta Parisista. Oli nuoria tyttöjä, joiden kasvoilla oli
haltioitunut ilme, ja oli vanhahkoja naisia, jotka olivat täynnä
pyhää innostusta. Eräs syvässä surupuvussa oleva hieno nainen puristi
pientä lasta rintaansa vastaan tuijottaen kyyneleisillä silmillään
hellittämättä oveen, joka johti sisähuoneisiin. Huone oli täynnä
hälinää. Ihmiset puhelivat ääneensä. Eräässä nurkassa muuan kuuluisa
kuvanveistäjä kuunteli tunnetun sanomalehtimiehen rupattelua.
Huoneeseen tulee lihava olento, jonka rumilla kasvoilla on raaka
ilme. Hänellä on ilmeisesti hyvin kiire. Hän on erään suuren pankin
hallintoneuvoston puheenjohtaja. Pysähdyttäen Dunjan tämän rientäessä
huoneen lävitse hän painaa setelin hänen käteensä, jolloin Dunja
päästää hänet sisempiin huoneisiin. Tällä välin soi puhelin vimmatusti,
ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu lakkaamatta, lähettejä saapuu tuoden
vasuja, suuria kääröjä ja kukkavihkoja.
Kehnosti valaistussa huoneessa Rasputin istuu pitkän pöydän
päässä, jonka liina ei ole puhtaudella pilattu. Hänen edessään on
samovaari, jonka vieressä on paljon laseja ja kirkkaan värisiä
teekuppeja. Keskellä pöytää on ansarikukkia halvassa lasimaljassa ja
uunin reunustalla on kukkia samoin kuin yleensä kaikkialla tuossa
vaatimattomasti kalustetussa huoneessa. Rasputinin ympärillä on
joukko ihailijattaria. He ovat sekalaista väkeä. Kuuluisan kenraalin
korkea-arvoisen puolison vieressä, joka on kokonaan silkissä, sametissa
ja jalokivissä, istuu pieni vanha eukko, joka vanhanaikuisesta
puvustaan päättäen on saapunut suoraan Siperian erämaista. Kilina
tarjoilee teetä naisille, jotka ojentelevat lasejaan Rasputinia kohti.
Likaisin sormin tämä ottaa sokeripaloja kulhosta ja pudottaa ne teehen:
tällä tavoin tee saa siunauksen. Naiset suutelevat nöyrästi hänen
kättään. Hän juo runsaasti mieliviiniään madeiraa. Anna Vyrubova tulee
huoneeseen suoraan Tsarskoje Selosta tuoden laukullisen papereita.
Hän ei suostu istuutumaan, vaan sanoo huolehtivansa ihmisistä, jotka
odottavat pääsyä "isän" puheille. Viimeksimainittu ehdottaa, että seura
laulaisi kuorossa. Kilina antaa äänen, ja toiset yhtyvät säveleeseen,
"Jumalan mies" matalalla bassollaan. Laulu keskeytyy, kun huoneeseen
ilmestyy hieno nuori mies, joka muistuttaa Rasputinille, että on aika
lähteä siihen hienoon ravintolaan, jonka yksityishuoneessa joukko
liikemiehiä haluaa keskustella Rasputinin kanssa eräästä hallituksen
sopimuksesta. Naiset nousevat lähteäkseen. He suutelevat Rasputinin
kättä, ja hän puolestaan syleilee heitä ja suutelee huulille. Hän jakaa
mustia ruiskorppuja, jotka kääritään hartaasti hienoon silkkiseen
nenäliinaan ja pannaan käsilaukkuun. Dunja tuo epäsiistejä ruskeita
paperikääröjä, ja hienot naiset sieppaavat ne hänen käsistään. Jos
ne avattaisiin, tulisi niistä näkyviin "Jumalan miehen" likaisia
ihopaitoja, joiden käyttäminen tuottaa terveyttä ja onnea. "Mitä
likaisempi, sitä onneatuottavampi". Rasputin jää muutamiksi
minuuteiksi kahden kesken Annan kanssa, jonka keisarinna on lähettänyt
kysymään neuvoa eräässä valtiollisessa asiassa. Rasputin istuu
majesteetillisessa asennossa siistimätön parta levällään valkoisesta
silkistä valmistetulla puhtaalla paidanrinnalla. Tällaisen paidan hän
tavallisesti sitoo vyötäisiltä silkkipunoksesta tehdyllä vyöllä. Hänen
pitkäkyntiset sormensa leikkivät pitkillä harmailla partakarvoilla,
samalla kuin hänen silmänsä tuijottavat kauas ja hänen huuliltaan
putoilee oraakkelimaisen viisaita sanoja, jotka haltioituneen
tarkkaavaisena kuunteleva Anna koettaa painaa mieleensä selostaakseen
ne sitten tarkoin keisarilliselle emännälleen. Dunja tulee huoneeseen
tuoden _armjakin_, venäläisen talonpojan takin. Rasputinin armjak on
valmistettu mitä hienoimmasta verasta ja reunustettu kultakudoksella,
kaulus ja sisustus on kallisarvoista kiiltonäädän nahkaa. Samanlaisesta
nahasta valmistettu korkea lakki täydentää Rasputinin ulkonaisen
asun hänen laskeutuessaan majesteetillisesti autoon, jossa muutamia
upeasti pukeutuneita miehiä on kärsivällisesti istunut odottamassa
tapaamisen iloa. He ajavat yksityisravintolaan, jonka ruokasaliin
on valmistettu ylelliset kemut. Rasputin pakottautuu käyttäytymään
moitteettomasti. Hän juo aika paljon, mutta hänen eleensä ovat hillityt
ja hän kuuntelee hyvin tarkkaavasti suunnitelmaa, jota eräs pankkiiri
esittää hänelle huomaavaisten tatarilaisten tarjoilijoiden liikkuessa
äänettömin askelin huoneeseen ja ulos tuoden uusia ruokalajeja ja
pulloja. Rasputinin huomautukset ovat sattuvia, mutta pian hänen
mielialansa muuttuu, ja hän käskee kutsumaan mustalaiset sisään.
Muutamia minuutteja myöhemmin nämä ilmestyvät huoneeseen — muuan niitä
kuuluisia mustalaiskuoroja, joiden itämaalaishenkiset laulut ovat
ilahduttaneet venäläisiä monien sukupolvien ajan — naiset istuvat
tuoleilla etualalla mieslaulajien seisoessa heidän takanaan. Heidän
tummat kasvonsa ja välähtelevät silmänsä ilmaisevat etelämaista
alkuperää, jota ei vuosisatoja kestänyt oleskelu kylmässä ilmanalassa
ole voinut sammuttaa. Nojaten päätään käsiinsä Rasputin istuu pöydän
ääressä kuunnellen laulajien sulosointuisia ääniä. Äkkiä hän ponnahtaa
pystyyn ja käskee mustalaisten laulaa hänen mieluisinta tanssilauluaan.
He noudattavat kehoitusta, ja Rasputin rientää huoneen keskelle ja
alkaa tanssia. Poissa on hänen äskeinen välinpitämättömyytensä. Hänen
silmänsä liekehtivät, ja hänen liikkeensä ovat joustavat. Hän hihkuu
hurjasti ja nielaisee lasillisen toisensa perästä mielimadeiraansa.
Laulu kiihtyy kimeämmäksi, ja Rasputin pyörii pyörimistään kuin suuri
hyrrä, joka on pantu kiivaaseen vauhtiin hurjan musiikin voimalla.
Hän sieppaa lautasen ja viskaa sen hihkaisten kiiltävään kuvastimeen,
joka pirstoutuu sirottaen helähteleviä sirpaleita lattialle. Illan
hetkien kuluessa huone täyttyy. Tunnettuja henkilöitä ja vento vieraita
kerääntyy katsomaan, kuinka "Jumalan mies" riehuu. Poliisiupseereita
seisoo vaatimattomasti oven takana käytävässä valmiina puuttumaan
asiaan, jos pahennus kiihtyy liian suureksi ja varsinkin jos Rasputin
tarvitsee suojelua. Viimeksimainittu käyttäytyy kuin mielipuoli: hänen
kasvonsa ovat kuolonkalpeat, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttävät
oikeilta paheen hetteiltä. Hän tanssii kuin riivattu heittäytyen tuon
tuostakin sohvalle siemaistakseen pikarillisen voimakasta viiniä,
Pikkutunneilla tulee Kilina juoksujalkaa: on saapunut lähetti Tsarskoje
Selosta, jonne "Isän" toivotaan tulevan mahdollisimman pian, Rasputin
huutaa kovalla äänellä kieltävän vastauksen: "Odottakoon!" mutta
vieraat ympäröivät hänet ja pakottavat hänet lähtemään levolle. Hän
vastustelee, mutta muuan huoneeseen pujahtaneista kauniista naisista
tarttuu hänen käteensä ja houkuttelee hänet lähtemään mukaansa. Kietoen
käsivartensa naisen hartioiden ympäri hän saapastelee ovelle polkien
jaloillaan tahtia mustalaisten laulun mukaan ja huutaen rienaavia
herjasanoja, joita paikalla olevat ihmiset kuuntelevat ääneti. Mutta
Rasputinin mieleen juolahtaa äkkiä eräs ajatus. Epävarmoin askelin hän
palaa pöydän luokse, jolle on kaatunut viiniä ja joka on sekasotkun
peitossa. Taskuistaan "Jumalan mies" vetää esiin pienen, tavallisen
lasipullon. Epävarmalla kädellään ja kaataen paljon viiniä pöydälle
hän täyttää pullon madeiralla ja viitaten kädellään ympärillä
seisoville panee taas pullon taskuunsa. Tämän jälkeen hän lopultakin
lähtee toverinsa puolittain kannattamana ja hoilaten täyttä kurkkua
rivoa laulua voimakkaalla äänellään. Mutta muutamien tuntien perästä
Rasputin, jonka toipumiskyky on kerrassaan ihmeellinen, ajaa nopealla
autolla Tsarskoje Seloon niin virkeänä kuin ei hänen yölliseen
ohjelmaansa olisikaan kuulunut viiniä, laulua ja naisia, vaan pitkä ja
rauhallinen yön lepo.
Rasputin otettiin vastaan itse palatsissakin, mutta keisarinna
tapasi hänet sentään mieluummin sen vaatimattoman talon vähäisessä
vierashuoneessa, jonka hän oli lahjoittanut Anna Vyrubovalle aivan
palatsin porttien vierestä. Meidän hallussamme olevat todistuskappaleet
osoittavat, että "Jumalan mies" pysyi keisarillisen holhokkinsa
seurassa täysin säädyllisenä. Hän hillitsi käytöstapansa ja
kielenkäyttönsä varoen karkeita ja herjaavia huomautuksia. Hänen
käytöksensä oli ystävällisen maalaisen käytöstä. Hän puhutteli
keisarinnaa (ja keisaria) tuttavallisella "sinä" sanalla, mutta hänen
tuttavallisuutensa oli läheisen ystävän tuttavallisuutta. Ja ystävänä
keisarinnakin häntä ajatteli. Hänen kirjeissään toistuvat tuon
tuostakin sanat "ystävä" ja "ystävämme". Heikkohermoinen Aleksandra
tunsi mielenrauhaa saadessaan keskustella pitkään "ystävänsä" kanssa.
Rasputin puheli niin tyynesti ja yksinkertaisesti ja niin luottavasi!
Aleksandra ei ymmärtänyt kaikkia hänen salaperäisiä ja monimutkaisia
lauseitaan, mutta hänestä oli lohdullista keskustella sellaisen olennon
kanssa, joka oli niin lähellä Jumalaa. "Ystävä" oli pelastanut hänen
poikansa, ja hänen läsnäolonsa oli turvakeinona, joka estäisi uusia
vaaroja ilmestymästä uhkaamaan tuota kallista henkeä. Mutta "ystävä"
olikin niin viisas. Hänen neuvonsa olivat verrattomat kaikissa
tärkeissä asioissa. Aleksandra esitti kankealla venäjänkielellään
"ystävälleen" ne pulmat, jotka huolestuttivat monista töistään
huolehtivaa Nikolaita, ja totta on, että Rasputin välistä terveellä
talonpojan elämänkatsomuksellaan ja Venäjän sisällisten asioiden
tuntemuksellaan kykeni antamaan paremman neuvon kuin ministeri, joka
oli viettänyt koko ikänsä virkavaltaisessa Pietarissa. Tärkeistä
virkanimityksistä keskusteltiin "ystävämme" kanssa, joka suositteli
toisia ehdokkaita ja varoitti toisista. Ensinmainitut olivat
tavallisesti niitä, jotka olivat hänen ihailijoitaan, ja jälkimmäiset
taas sellaisia, jotka kohtelivat häntä ylenkatseellisesti.
Pitäen mielessään pankkiireille antamansa lupauksen Rasputin
ei unohtanut pyytää keisarinnaa huolehtimaan siitä, että hänen
puolisonsa hyväksyisi Rasputinin ystävien esittämän taloudellisen
suunnitelman. Kun he olivat käsitelleet juoksevat asiat, keskustelu
Annan vierashuoneessa kääntyi uskonnollisiin asioihin, joka aihe
herätti keisarinnan elävää harrastusta ja josta hänen "ystävänsä"
puhui mieleenpainuvasti. Aleksandran kasvoille oli levinnyt suuren
tyytyväisyyden valaistus, hänen tuskallisesti kiristyneiden
suupieltensä jännitys laukesi, hänen silmänsä eivät enää tuijottaneet
niin tiukasti, ja hänen kasvojensa ilme nuortui. Rasputin puheli yhä
kuin kehtolaulua laulaen. Uskonnollisista kysymyksistä hän siirtyi
kuvailemaan erakon elämän kauneutta Siperian erämaissa. Hän kertoi
puista ja kukista ja lupasi näyttää Aleksandralle jonakin päivänä
siperialaisen kotikylänsä, jossa elämä oli yksinkertaista, vapaata ja
lähellä Jumalaa. Aleksandra kuunteli haltioissaan ja suuteli Rasputinin
likaista kättä tämän mutistessa siunauksensa Aleksandran pään päälle.
Anna tuli sisään muistuttamaan keisarinnalle, että tämän oli määrä
ottaa palatsissa vastaan muutamia korkeasyntyisiä naisia. Tuskallinen
ilme palasi Aleksandran silmiin, hän nousi vastahakoisesti, ja hänen
huulensa puristuivat ohueksi viivaksi. Hänen "ystävänsä" kehoitti
häntä olemaan reippaalla mielellä ja lupasi, että kaikki sujuisi
hyvin. Ollessaan jo lähtemäisillään huoneesta Rasputin palasikin
äkkiä, veti taskustaan esiin pienen pullon, joka oli täynnä ruskeaa
nestettä, ja antoi sen keisarinnalle vakuuttaen juhlallisesti, että
pullossa olevalla viinillä oli sellainen ominaisuus, että se tuotti
onnea sitä nauttivalle henkilölle. Aleksandra otti kallisarvoisen
pullon ojennettuihin käsiinsä ja painoi sitten huulensa siihen:
kuningatar Viktorian tyttärentytär oli ruvennut uskomaan taikojen
voimaan. Nikolain ollessa sodassa Aleksandra lähetti hänelle erinäisiä
Rasputinin siunaamia esineitä varjellakseen häntä pahalta ja
tuottaakseen hänelle onnea. Tammik. 11 p:nä 1916 Aleksandra kirjoitti:
Älä vain pidä minua mielettömänä tämän pikku pullon vuoksi,
mutta ystävämme lähetti hänelle (Annalle) yhden tällaisen
nimipäiväjuhlastaan, ja me otimme siitä kumpikin kulauksen, ja minä
syljin tämän suustani pulloon — luultavasti se on madeiraa. Minä
nielin osan hänen vuokseen — kuin lääkkeen — tee sinäkin niin, ole
hyvä, vaikka se onkin sinusta vastenmielistä. Kaada se lasiin ja juo
se kaikki hänen terveydekseen, niinkuin mekin joimme.
Nikolai, joka oli aivan kiinni sotatoimien johtamisessa, ennätti
kuitenkin sähköttää vastaukseksi:
"Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi ja pikku pullosta".
Sitäpaitsi hän kirjoitti:
Pikku kyyhkyni, kiitän sinua sydämestäni rakkaasta kirjeestäsi ja
myöskin pullosta ja kukasta, jotka tulevat ystävältämme. Join viinin
suoraan pullosta hänen terveydekseen ja menestyksekseen — join sen
kaikki viimeiseen pisaraan asti.
Erään toisen kerran, kesäk. 14 p:nä 1915, keisarinna oli kirjoittanut:
Lähetän sinulle kepin — kalan, joka pitää lintua — joka on lähetetty
ystävällemme uudesta Athoksesta [76] sinulle annettavaksi. Hän käytti
sitä ensin ja lähettää sen nyt sinulle onnenesineeksi. Jos voit, niin
käytä sitä joskus. Se olisi hauskaa. Iloitsen ajatellessani, että
se joutuu sinun huoneisiisi lähelle sitä, jota herra Philippe on
käyttänyt.
Aleksandra uskoo lujasti Rasputinin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on
vakuutettu siitä, että Rasputin voi vaikuttaa sääsuhteisiinkin. Niinpä
hän kirjoittaa jouluk. 22 p:nä 1915:
Ystävämme rukoilee aina ja ajattelee sotaa. Hän sanoo, että meidän on
ilmoitettava hänelle heti, jos jotakin erikoista tapahtuu. Anna kertoi
hänelle sumusta,[77] ja hän moitti sitä, ettei hänelle ollut asiasta
ilmoitettu paikalla. Hän sanoo, ettei enää tule haitaksi uutta sumua.
Vaikka Rasputin harrastikin paljon silmänkääntäjäntemppuja, koska
huomasi, kuinka suuri vaikutus niillä oli hänen kannattajiinsa,
olemme ehdottomasti sitä mieltä, että tuo mies ei ainoastaan uskonut
horjumatta olevansa läheisessä suhteessa Jumalaan, vaan myöskin,
että hänellä tosiaankin oli hallussaan sellaisia voimia, joiden
täsmällistä luonnetta emme pysty käsittämään. Seuraava kuvaus, jonka on
esittänyt luotettava todistaja, antaa käsityksen niistä salaperäisistä
tapahtumista, joita sattui.[78]
Rouva Djanumova, moskovalainen nainen, oli tutustunut Rasputiniin
sodan aikana. Hänen läheisiä omaisiaan vainosivat viranomaiset, jotka
epäilivät heidän olevan yhteydessä saksalaisten kanssa, ja rouva
Djanumovan ystävät sanoivat hänelle, ettei hän voinut saada apua
keneltäkään muulta kuin Rasputinilta, jolla oli vaikutusvaltaa hovissa.
Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, koska hän ei suostunut maksamaan
hintaa, jota Rasputin häneltä vaati avustuksestaan. Hän kävi kuitenkin
Rasputinin henkilökohtaisen vaikutusvoiman lumoamana jonkin aikaa hyvin
usein vieraisilla tämän asunnossa saattaen siten tarkkailla, mitä
siellä tapahtui. Hänellä oli muutamia kertoja mukanaan kälynsä, joka
vahvistaa hänen kertomuksensa todeksi.
Rouva Djanumovan sisarentytär oli heikko lapsi. Lääkärit sanoivat
hänen tilaansa toivottomaksi, kun hän tulirokkoa sairastaessaan sattui
saamaan yht'aikaa kurkkumädän, keuhkotulehduksen ja munuaishäiriöitä.
Tästä peloittavasta asiaintilasta rouva Djanumova sai tiedon samalla
hetkellä kun oli lähdössä hotellistaan Rasputinin asuntoon. Oudolla
vaistollaan viimeksimainittu ymmärsi paikalla, että jotakin oli
hullusti. Kuullessaan surullisen uutisen hän tarttui vieraansa käteen.
Rouva Djanumova kertoo asiasta seuraavasti:
Tapahtui jotakin merkillistä, jota en osaa selittää. En kykene
sanomaan, mitä se oli. Hän tarttui käteeni. Hänen kasvonsa
muuttuivat: ne olivat kuin vainajan kasvot, keltaiset, vahamaiset
ja liikkumattomat, kauheat. Silmämunat pyörähtivät ylös päin, niin
että vain valkuaiset näkyivät. Hän tempoi rajusti käsiäni ja toisteli
kumealla äänellä: "Hän ei kuole, hän ei kuole, hän ei kuole". Sen
jälkeen hän päästi käteni irti, hänen kasvoilleen palasi entinen väri,
ja hän puhui muista asioista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut...
Illalla sain sähkösanoman: "Alice parempi, kuume laskee"... Menin
Rasputinin luokse ja näytin hänelle sähkösanoman. "Autoitteko te
todellakin?" kysyin, vaikk'en tietystikään uskonut sitä. Hän vastasi
aivan vakavasti: "Mutta minähän sanoin teille, että hän paranee
taas". — "Koettakaa siis vielä uudelleen, että hän parantuisi
täydellisesti".— "Pikku hupakko, kuinka minä voisin? Sehän ei ollut
minun tahtoni, vaan se tuli ylhäältä. Ei sitä voi toistaa. Mutta
älkää olko huolissanne: olenhan jo sanonut, että lapsi parantuu"...
En unohda koskaan, millaiset hänen kasvonsa olivat hänen pitäessään
kiinni käsistäni: ne olivat vainajan kasvot, ja minua värisyttää
ajatellessani sitä.