Venäjän vallankumous alkoi laukauksella, joka ammuttiin tammik.
6 p:nä 1905. Koko juttu oli ja pysyi salaperäisenä. Sinä päivänä
keisari tuli Tsarskojeen ollakseen läsnä jokavuotisessa Vesien
siunaustilaisuudessa. Hänen seisoessaan kappelissa, joka oli avoin joka
suunnalle ja nimenomaan rakennettu tähän tarkoitukseen Nevan rannalle
Talvipalatsin kohdalle, ampui vastapäiselle rannalle sijoitettu tykistö
tervehdyslaukauksen. Eräästä tykistä, joka ei ollutkaan ladattu
tyhjällä panoksella, niinkuin olisi pitänyt, singahti shrapnelli
suoraan kappeliin. Se surmasi muutamia ihmisiä, ja leskikeisarinna,
joka seisoi palatsin ikkunassa juhlamenoja katselemassa, peittyi
särkyneistä akkunaruuduista lennelleisiin lasinsirpaleisiin. Tapausta
ei saatu koskaan selvitetyksi. Tykistöpatteri oli kaartin tykistöön
kuuluva keisarin mielipatteri, ja upseereja hän piti henkilökohtaisina
ystävinään. Miehet olivat valiosotilaita. Salaiset yhdistykset,
jotka olivat aina valmiita vaatimaan asianomaisia vastuuseen
pienimmästäkin esivaltaa vastaan suunnatusta hyökkäyksestä, pysyivät
tässä tapauksessa vaiti. Ja kuitenkin olivat räjähdyksessä surmansa
saaneet ja haavoittuneet sekä pirstoutuneet ikkunanruudut riittävinä
todistuksina tapauksen oikeasta laadusta. Nikolai määräsi, hän kun
uskoi tapansa mukaan kohtalon hoitavan asiat, että jutun tutkimukset
oli keskeytettävä. Koko asia unohtui niiden kauheiden tapausten vuoksi,
jotka sattuivat kolme päivää myöhemmin tammikuun yhdeksäntenä päivänä.
Silloin pappi Gapon opasti joukon työmiehiä Talvipalatsiin toivoen
pääsevänsä keisarin puheille, mutta sotamiesjoukot ampuivat heitä
suuret joukot.
Maailmansodasta ja sitä seuranneista onnettomuuksista huolimatta
ei maailma ole kokonaan unohtanut sitä päivää. Se oli viimeinen
tilaisuus, jolloin ihmiset pyrkivät keisarin puheille, ei suistaakseen
hänet valtaistuimelta, vaan uskomaan hänelle hätäänsä. Viranomaiset
käsittivät väärin kulkueen merkityksen ja peläten vallankumouksellista
mellakkaa antoivat sotaväelle sellaiset määräykset, että ampuminen
tuli välttämättömäksi. Emme kirjoita Venäjän viimeisen hallituskauden
historiaa, merkitsemme vain muistiin tammikuun yhdeksännen päivän sen
kauden rajaksi, jolloin kansakunnan kärsivällisyys oli kiristynyt
äärimmilleen. Alkoi sattua tapauksia, jotka kehittyivät julkiseksi
vallankumousliikkeeksi saman vuoden syksyllä. Venäjän sotavoima
oli kärsinyt häpeällisiä tappioita kamppaillessaan japanilaisia
vastaan. Sen kuri oli höltynyt rauhanystävällisen propagandan
vaikutuksesta. Siviilihallinnon alalla taas, jossa jouduttiin
selvittelemään taloudellista ja, mikä vielä pahempi, siveellistä
pulaa, ilmeni pelkuruutta ja kelvottomuutta, jota oli sitä ennen
vain aavistettu. Itsevaltiuden koneisto, joka oli niin kauan pysynyt
koossa jatkuvaisuuden lain voimalla, alkoi hajota kappaleiksi.
Itsevaltiuden luhistumisen syynä ei ollut se, että se olisi ollut
ylimalkaan pahaksi Venäjälle, vaan se, että se oli huono itsevaltius
ja sellaisena Venäjälle hyödytön. Lokakuussa 1905 kansa nousi
paremminkin kyllästymisen kuin vihan tunteen yllyttämänä ja pakotti
keisarin taipumaan yleislakolla, jolle antoivat lisätehoa veriset
kahakat ja valtiolliset murhat. Nikolai myönsi kansanvaltaisesti
valitun lainsäätäjäneuvoston. Itsevaltiuden rajat tulivat hyvin
epäselviksi, eikä varattu lainkaan ministeristöä, joka olisi ollut
vastuunalainen kansan edustajille. Mutta osa kansaa julisti olevansa
tyytyväinen ja katkaisi välinsä vallankumouksellisiin ryhmiin, jotka
puolestaan lisäsivät toimintaansa saadakseen täydet kansalaisoikeudet.
Portsmouthin sopimus lopetti Japanin sodan, ja Witte, etevä raha-asiain
hoitaja, hankki hallitukselle suuren ulkomaisen lainan. Kun
valtionrahasto oli täynnä eikä ainoakaan ulkomainen vihollinen ollut
uhkaamassa, Nikolai tunsi olonsa varmaksi ja alkoi supistella niitä
etuoikeuksia, joita hänen oli ollut pakko myöntää. Hänen politiikkansa
aiheutti paljoa rajumman vallankumouksen puhkeamisen, mutta sillä
kerralla näytti siltä, kuin keisarin hallitus olisi saanut takaisin
suurimman osan valtaansa. Keisarinnalle tämä kausi merkitsi moraalista
onnettomuutta, sillä hän menetti uskonsa Nikolain valtiollisen
arvostelukyvyn erehtymättömyyteen. Vakuuttuneena siitä, että Venäjän
itsevaltiuden oikeutti kruunajaispäivänä taivaan kanssa tehty sopimus,
hän näki Nikolain väistävän myrskyä eikä ainoastaan heikentävän omaa
asemaansa, vaan panevan vaaraan heidän poikansakin perinnön.
Aleksandra oli uneksinut historian suovan hänen miehelleen loistavan
nimen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1896 hän oli tuntenut suurta
mielenkiintoa niitä salaisia suunnitelmia kohtaan, joita keisarillinen
hallitus pohti Konstantinopolin valloittamiseksi. Aiottiin kiinnittää
Nikolain kruunuun tämä ikivanha jalokivi, joka oli ollut vuosisatoja
Venäjän kunnianhimoisten pyrkimysten päämääränä. Tämä hanke ei
kehittynyt neuvotteluastetta pitemmälle. Sen jälkeen alettiin uneksia
vallan laajentamisesta Aasiassa. Hedelmällisestä Mantshuriasta, jonka
poikki oli jo annettu rakentaa venäläinen rautatie, aiottiin tehdä
Venäjän valtakuntaan kuuluva maakunta. Samaa kohtaloa oli suunniteltu
Mongolialle — siitä piti tulla merkkikivi Tibetiin johtavan tien
varrella. Koreasta aiottiin tehdä venäläisen käskynhaltijan hoitama
alusmaa, ja sotalaivaston, jonka tukikohdaksi tuli Port Arthurin
linnoitus, oli määrä vallita pohjois-Kiinan meriteitä. Kaikkien
venäläisten tsaari saisi lisätä arvonimiinsä Idän keisarin nimen.
Tämä oli kaunis suunnitelma, ja Aleksandra uskoi, että hänen rakas
Nikolainsa olisi oikea mies toteuttamaan sen. Niin ehdottomasti
keisaripari uskoi Venäjän voimaan ja sen vastustajien heikkouteen,
etteivät he Japanin sodan puhjetessa lainkaan epäilleet noiden
"apinaihmisten" tappiolle joutumista. Tämän kirjan tekijä muistaa
vielä, kuinka sodan ensimmäisinä päivinä vihollisen puuhaillessa
Port Arthurin porttien edustalla, julkaistiin asetuskokoelma sen
japanilaisen alueen hallinnoksi, jonka Venäjän sotavoima valtaisi.
Se haave haihtui, ja maan itsevaltainen hallituskoneisto alkoi
natista ja kitistä tuhoa ennustavasti, sillä se horjui kerrassaan
loppumattomalta näyttävän ajan tuhon partaalla ja pelastui sitten
onnenpotkauksesta ainakin toistaiseksi. Mutta Aleksandran silmissä
Nikolain arvovalta suurena hallitsijana oli auttamatta särkynyt.
Hän rakasti miestään edelleenkin hellästi, ja ehkäpä enemmän
rakkautensa yllyttämänä kuin mistään muusta syystä hän piti tästä
lähin välttämättömänä ottaa osaa hallitustoimiin kohottaakseen
hallitsijasuvun aseman jälleen ennalleen. Hänen mielilauseekseen tuli,
että hänellä "oli housut jalassa". Aleksandra halusi päästä ja pääsikin
vuoden 1905:n jälkeen Nikolain aktiiviseksi apulaiseksi hallitustyössä.
Prinsessa Alix, joka Venäjälle tullessaan tyytyi elämään miehensä
varjossa ja tietämään politiikasta vain sen verran, kuin Nikolai halusi
kertoa hänelle, oli lakannut olemasta. Se vallanhimoinen nainen,
joka nyt asettui hänen paikalleen, vaati itselleen osan vallasta.
Leskikeisarinnan vaikutus supistui nyt olemattomiin, vaikka hän oli
ollut hallituskauden ensimmäisinä vuosina uskollisena neuvonantajana
poikansa rinnalla. Ministerit, jotka olivat usein kuulleet Nikolain
suusta kodikkaan ja koruttoman lauseen: "Neuvottelen asiasta äitini
kanssa", oppivat nyt ymmärtämään, että Aleksandra lausui joka asiassa
viimeisen sanan.
Aleksandra ei valitettavasti ollut valmistunut itsevaltiaan asemaan.
Hän oli kyllä vakuuttunut itsevaltiuden jumalaisesta alkuperästä.
Niinikään hänellä oli voimakas tahto, mutta hänen aivonsa eivät
pystyneet harkitsemaan asioita valtioviisaasti, hänellä ei ollut
mitään tietoja eikä kokemuksia, ja häneltä puuttui kallisarvoinen kyky
osata voittaa itselleen ystäviä ja valita palvelijoita. Nämä olivat
todellisia esteitä hänen tiellään valtaa kohti. Rakastunut Nikolai
oli hyvin iloinen nähdessään vaimonsa toimivan todellisen keisarinnan
tavoin hänen ihailevien silmiensä edessä. Aleksandra kaipasi opastusta
ja sai sitä syvästä uskonnollisesta tunteestaan, joka oli muuttunut
taikauskoiseksi vimmaksi. Hän uskoi, että Jumala tunsi erikoista
mielenkiintoa itsevaltiuden periaatteen suojelemista kohtaan, koska
kaikki kansanvaltaiset aatteet olivat lähtöisin paholaisesta. Oli
välttämätöntä tietää Jumalan tahto täsmälleen, joten Rasputin tuli
aivan välttämättömäksi: eikö hän ollutkin "Jumalan mies", jonka kohtalo
oli lähettänyt pelastamaan ja suojelemaan Aleksandran lasta kuolemalta?
Eikö hän ollutkin vakinaisessa yhteydessä taivaaseen, joka oli hänen
ajatustensa alkulähteenä ja muodosti hänen lausumansa sanat? Eikö hän
ollut se "ystävä", jonka läsnäolo tuki valtaistuinta ja pelasti Venäjän
tuholta?
Rasputinin vaikutus valtion asioihin oli herättänyt niin suurta
pahennusta ja kasvanut siinä määrin, että tammikuussa 1912 vanhoillinen
sanomalehti _Novoje Vremja_ vihdoinkin keskeytti äänettömyyden ja
syytti julkisesti "musikkaa, joka oli täynnä juonia ja rumuutta,
jolla oli humalaisen kasvot ja kummalliset silmät", joka "nimitti
ja pani viralta piispoja" ja "joka henkilökohtaista kostonhimoaan
tyydyttääkseen käytti hyväkseen suhteitaan kaikkeinkorkeimpiin
piireihin". Rasputinista tehtiin välikysymys duumassa, ja Pyhää
Synodia pyydettiin "suojelemaan uskon ja valtaistuimen pyhyyttä
seikkailijalta". Joksikin ajaksi Rasputin vetäytyi kotikyläänsä, mutta
sieltä käsin hän yhä edelleenkin ohjasi Aleksandran ajatuksia, ja kun
hänen aiheuttamansa häväistyksen hälinä oli vaimennut, hän palasi
Pietariin, ja maailmansodan alkaessa hän joutui Venäjän kohtaloiden
määrääjäksi.
Venäjän-Japanin sodan jälkeisinä vuosina keisarinna Aleksandra
oli epäilemättä niiden taantumuksellisten toimenpiteiden innokas
puoltaja, joiden tarkoituksena oli supistaa sitä kansalaisvapautta,
joka Nikolain oli ollut pakko myöntää v. 1905. Niitä valtiomiehiä,
ennen kaikkea suurta Witteä, jotka olivat pitäneet perustuslaillista
uudistusta välttämättömänä, pidettiin henkilökohtaisina vihamiehinä.
Aleksandra vainosi heitä leppymättömällä vihalla. Hänestä tuli sen
häpeällisen "Venäjän kansan liiton" tukipylväs, johon liittoon oli
sekaantunut muutamia harvoja monarkisteja tavallisten rikoksellisten
ja poliisiviranomaisten lisäksi. Hän salli kirjoittaa omansa ja
keisarin nimen tämän järjestön luetteloihin, joka — niinkuin valtakunta
sai pian tietää — oli vastuussa pogromeista ja kaikenlaisista
väkivaltaisuuksista. Tämä keisariparin yhtyminen "Venäjän kansan
liittoon" vierotti kansan lopullisesti hallitsijaparistaan. Oli
sietämätöntä nähdä tavallisten rikostentekijöiden ottavan osaa
pogromeihin yhtenä päivänä, saavan seuraavana päivänä vankeustuomion
oikeusistuimessa ja sen jälkeisenä päivänä pääsevän yht'äkkiä vapaaksi
keisarillisen herransa vaatimuksesta. Aleksandra ei tietenkään ollut
selvillä "liiton" rikollisesta puolesta ja näki vain kaikessa tässä
kiihkeitä uskollisuuden ilmauksia, joihin liiton jäsenet olivat
horjahtaneet ansaitakseen keisarin suosion ja peittääkseen laittoman
toimintansa jäljet.
Meidän on muistettava, että kuvattavanamme oleva nainen oli sairas.
Tiedämme, millaisessa kuolettavan kauhun tilassa Aleksandra eli
vuosikausia. Äidiltään hän oli perinyt erittäin herkkätunteisen
luonteenlaadun, ja hänen ruumiillinen terveytensä oli ollut heikko
nuoruudesta pitäen. Nikolai kertoo päiväkirjassaan, että Aleksandra
jo nuorena tyttönä kärsi kovia kipuja ja väsyi helposti. Aleksandran
omissa kirjeissä on lääkärismiehelle tarpeeksi ainesta johtopäätökseen,
että Aleksandran terveys oli vakavasti huonontunut ennen kuin hän
täytti neljäkymmentä sekä että hänen hermonsa olivat sellaisessa
tilassa, että tuntuisi liian heikolta sanoa niiden olleen vain
jännittyneet. Presidentti Poincaré kertoo muistelmissaan todistuksen
tästä seikasta. Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerran v. 1912
ulkoministerinä ollessaan. Herra Poincarén saapuessa perille hänet
opastettiin melkein heti Pietarhovin palatsiin Suomenlahden rannalle,
jossa keisariperhe vietti kesän kuumimman ajan. Vieras vietiin erääseen
oleskeluhuoneeseen odottamaan keisarin ja keisarinnan paluuta, sillä
nämä olivat ajelulla puistossa.[74]
Odottaessani keisarin saapumista menin katselemaan ikkunoista, joista
näkee pengermälle. Katselin vesiputouksia... Olin vaipunut näköalan
tarkastelemiseen, kun palatsin pääkäytävän edustalle pysähtyivät
korskuvien parihevosten vetämät avonaiset vaunut. Niissä tulivat
keisari ja keisarinna. He palasivat parin kilometrin päässä olevasta
Villa Aleksandriasta, vaatimattomasta asunnostaan. Nikolain kasvot
olivat paahtuneet pronssinvärisiksi Suomen vesillä purjehtiessa,
jolloin hän oli tavannut Kaiserin... Keisarinnalla oli yllään tumma
puku. Pitseillä ja suurella, mustalla kamelikurjen sulalla koristettu
leveä hattu varjosti hänen jonkin verran teräviä piirteitään.
Seremoniamestari tuli luokseni ja opasti minut monien huoneiden läpi
yksityisasunnon puolelle, jossa Nikolai II ja keisarinna rinnakkain
seisten odottivat tuloani. Keskustelu kesti noin puoli tuntia, eivätkä
he koko tuona aikana pyytäneet minua istuutumaan ja pysyivät itsekin
liikkumattomina seisoallaan. Kaksi vuotta myöhemmin minun saapuessani
tasavallan presidenttinä vastaanotto oli aivan toisenlainen, mutta
v. 1912 hovitapojen vaatimukset olivat ankarat minun suhteeni.
Keisari kohteli minua kuitenkin tavattoman huomaavasti... Hänen
rinnallaan seisova keisarinna pysyi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Mutta muutamien minuuttien kuluttua hän ilmaisi mielipiteensä
liikahduttamalla päätään korostaakseen keisarin huomautuksia lisäten
puolestaan joitakin harkittuja omia lauseita. Tuon tuostakin hänen
kasvoilleen levisi äkkiä voimakas puna, ja näytti siltä kuin hän olisi
tuntenut pistoksia sydämensä kohdalla tai kuin hänen olisi ollut
vaikea hengittää.
Kaksi vuotta myöhemmin herra Poincaré kävi taas Venäjällä muutamia
viikkoja ennen maailmansodan suuren murhenäytelmän alkamista.
Herra Paléologue, Ranskan Venäjän hovissa oleva lähettiläs, kertoo
muistelmissaan [75] hänen käynnistään. Eräänä iltana Nikolai tuli
puolisonsa ja tyttäriensä kanssa siihen sotalaivaan, jolla Poincaré oli
tullut Venäjälle. Joksikin aikaa keisari ja presidentti vetäytyivät
viimeksimainitun huoneisiin keskustelemaan valtioasioista. Keisarinna
jäi istumaan kannelle lähettilään kanssa, joka oli kohteliaasti hänen
seuranaan. Herra Paléologue hämmästyi kovasti sitä äkillistä muutosta,
joka tapahtui Aleksandran piirteissä: ne jännittyivät ja ilmaisivat
kiihkeää ja hermostunutta levottomuutta. Ikäänkuin ei olisi voinut
puhua keisarinna osoitti eleellä, että hänen lähellään soittava
torvisoittokunta vaivasi häntä. Soitto lopetettiin oitis. Aleksandran
vanhin tytär, joka oli istunut jonkin matkan päässä katsellen äitiään
tarkkaavasti, tuli lähemmäksi, vaihtoi muutamia sanoja äitinsä kanssa
ja virkkoi sitten lähettiläälle, että häntä pyydettiin istumaan
keisarinnan vieressä, joka oli hyvin kiitollinen lähettiläälle siitä,
että tämä oli ystävällisesti niin pian käskenyt lopettaa soiton.
Tuskallisen ja jännittyneen äänettömyyden jälkeen keisari palasi
kannelle ja vei puolisonsa heti kotiin. Sodan ukkospilvet peittivät
pian sen jälkeen Euroopan taivaanrannan, ja tämän naisraukan osaksi
tuli hoitaa itsevaltiaana maailman suurimman valtakunnan kohtaloita!