Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin
tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua
muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa
esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä
sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain
ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon
olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa —
itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä
on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä,
jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä
salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana
silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima.
Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy
valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen
neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle
Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu.
Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut.
Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida
asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja
tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone,
jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla
ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme
inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on
kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan
tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää
täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito
on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän
myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen
ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta,
joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään.
Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää
toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen
ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada
osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta
hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat
kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat
häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut
luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja
ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä
sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä
hämmästyttää meitä.
Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä
maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan
tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja,
eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa
valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman
uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja
täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia
aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen
hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän
huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin
yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme
sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin
terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut
ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää
kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen.
Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat
hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä
vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas
velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen
tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on
tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on
myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina
vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä
valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen
töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti
mystillisiä pyhimyksiä.
Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa
olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat
hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi,
alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet
tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin
silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous
esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti
ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa
hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta
jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden
kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita,
jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin
hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme
seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen
Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi.
Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi,
Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67]
ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia
viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen
kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa.
Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä
loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen
nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen.
Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä
Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä
lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi,
lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden
lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat
kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi
se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi.
Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi,
julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt
lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen.
Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta
niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut
hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain
sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa
tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli
kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä
harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan.
Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada
poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen
saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin
valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen
ilmestymiselle.
Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta
mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan
pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki
lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille.
Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät
aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi
Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka
kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja
monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi
venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin
hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he
olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n
puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt
kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen
jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran
suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla
käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan.
Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli
helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan.
Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai
keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan.
Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen
vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille
suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan,
milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja
sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan
antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut
minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska
Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva
arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän
kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa
Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle
lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen
mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen
mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen
keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin
sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin
valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin
Venäjän armeijan univormussa.
V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla
keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita
sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä
tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit
uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin
oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä
naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi
hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain
luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli
mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että
saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän
Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että
sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut
pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä
pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä
"pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna
heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari
kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä
"suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen
sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa
teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä
vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän
korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle
säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan
harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa
neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että
hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä
Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden
pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla
olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin
tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän
kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja
Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim
suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin
pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla
ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui
siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille
syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako?
Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa
oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin
nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä
olikaan Philippelle!
Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta
asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä
synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän
porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi
eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas
oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta,
sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina
ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän
kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se
soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai
hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin
voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että
Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli
kuulunut Philippelle.[69]
Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka
Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904,
vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut:
Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää
sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot,
jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus
onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista.
Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka
Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En
voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan
maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän.
Suutelen sinua hellästi.
Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa
syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin
oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän
Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku
vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren
valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla
terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli
tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista
tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen
palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi
ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia!
Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen
asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905:
Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä
olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta,
mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan
Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle
siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka
kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä...
Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa,
että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa,
sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen
verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä
ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä
ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen
sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa:
hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä,
näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka
ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky,
ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi
saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli
vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on
paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun
avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika
maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan.
Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt,
millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei
Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana
keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen
vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka
kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että
"tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi
täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli
tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti
ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka
oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän
rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän
tapasi Rasputinin.
Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman
asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon,
koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän
omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään
vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto,
johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen
antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten
erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui
helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat
Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän.
Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä,
jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen
mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan
turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein
vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on
äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän
huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran:
luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain
hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras
palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan
ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän
nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä
pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä
kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa
niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat
eläväksi todellisuudeksi!
Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen
ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille
vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta
innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen,
jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille
hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja
sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei
heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat
tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää
Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen
henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä.
Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta
kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä
vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen
hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin.
He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1
p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan:
Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin
Tobolskin kuvernementistä.
Rasputinista tuli keisarin ja keisarinnan suosikki, ja hän
puhutteli heitä talonpoikaisen tuttavallisesti, melkein raa'asti,
mutta keisaripari piti sitä todellisena Venäjän kansan äänenä ja
korvalle mieluisena, he kun olivat väsyneet siloteltujen hovilaisten
mielisteleviin korupuheisiin. Kavala talonpoika varoi näyttämästä
aistillisuuttaan keisarillisen parin läsnäollessa. Hänen heihin
tekemänsä vaikutus perustui hänen uskonnollisten vakuuttelujensa
voimaan. He kuvittelivat saaneensa "Jumalan miehestä" ystävänsä
Philippen seuraajan. Rasputin oli vielä häntä parempi, koska hän oli
venäläinen ja edusti kotimaan henkeä. Hänen keisarinnaan tekemänsä
vaikutus perustui siihen viimeksimainitun käsitykseen, että Rasputin
kykeni pelastamaan hänen poikansa kuolemasta verenvuotoon. Rasputin
väitti osaavansa ehkäistä mistä haavasta tahansa vuotavan veren.
Venäjällä tällainen on nimeltään _sagavarivatj krov_ — veren
lumoaminen. Rahvas uskoo, että joillakin valituilla henkilöillä
on tällainen taito. Jätämme tiedemiesten pohdittavaksi, kuuluuko
sellainen tämän maailman mahdollisuuksien piiriin. Sanomme vain, että
tuo usko on hyvin levinnyt Venäjällä, ja on ihmisiä, jotka väittävät
nähneensä tapauksia, jolloin sellaista on sattunut. Kerran Alekseita
oli kohdannut sellainen tapaturma, että pieni verisuoni oli ratkennut.
Verta vuoti kovasti, ja lääkärit tunnustivat olevansa kykenemättömiä
auttamaan. Vanhemmat, jotka olivat aivan suunniltaan, näkivät poikansa
raukenevan silmiensä edessä. Rasputin tarjoutui auttamaan. Hän rukoili
pojan ylitse kumartuneena ja katseli häntä tiukasti vihreänharmailla
silmillään. Verenvuoto lakkasi kuin taikavoimalla. Aleksei oli
pelastettu, mutta hänen äitinsä oli joutunut juonittelijan valtaan.
Grigori, "Jumalan mies", oli tästä lähtien Aleksandran silmissä
yliluonnollinen olento. Joka ainoa hänen sanansa, karkea typeryyskin,
oli keisarinnasta jumalallinen ilmestys. Grigori selitti, että Aleksei
oli turvassa, niin kauan kuin hän itse oli lähettyvillä valvomassa
poikaa. Tässä on Rasputinin vallan alkujuuri. Hänen taitamattomat
sanansa julistivat muka Jumalan tahtoa. Venäjä oli vajoamaisillaan
Antikristuksen valtaan!
On olemassa paljon todistuksia, jotka osoittavat, että Rasputinin
vaikutus ainakin osittain perustui hypnotismin sukuiseen
vaikutusvoimaan. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedämme, että
hänen vihreänharmaissa silmissään oli outo voima. Seuraava ote erään
naisen päiväkirjasta on mieltäkiinnittävä Rasputinia ja Aleksei
poikaa yhdistävän hypnoottisen siteen kuvauksena.[72] Sanottu nainen
saapui kälyineen Moskovasta tehdäkseen epätoivoisen yrityksen erään
sukulaisensa pelastamiseksi, jonka valtiollinen poliisi oli vanginnut.
Heidän onnistui päästä Rasputinin puheille, jonka suunnattomasta
vaikutusvallasta he olivat kuulleet. Muutamia kertoja he kävivät hänen
kotonaan. Marrask. 29 p:nä 1915 nainen on kirjoittanut:
Kävimme eilen illalla tapaamassa Rasputinia. Siellä ei ollut ketään
muita. Hän käski sanomaan, ettei ollut kotona. Meidän noustessamme
portaita näin kaksi salapoliisia sisäänkäytävän luona. "Miksi
salapoliisit aina vartioivat teitä?" "Sehän on välttämätöntä. Minulla
on niin paljon vihollisia. Heistä minä olen kuin kaihi silmässä.
He olisivat iloisia päästessään eroon minusta. Mutta se on turhaa,
heidän kätensä ovat liian lyhyet siihen hommaan". "Tsarskoje rakastaa
teitä hyvin suuresti ja huolehtii teistä?" "Niin, he rakastavat
minua kumpikin. Keisari varsinkin rakastaa minua. Hän ei voi sille
mitään, että hän rakastaa ja vartioi minua. Jos minä katoan, katoavat
hekin, eikä Venäjää enää ole". Ajattelin itsekseni närkästyneenä,
että tällainen itseluottamus oli vertojaan vailla. "Vai niin, olette
sitä mieltä, että minä olen inhoittavan itsekylläinen? Tiedän,
mitä ajattelette. Mutta, hyvä ystävä, tiedän, mitä sanon. Niinkuin
olen sanonut — asia on sillä lailla." Olin ymmällä. Minua on aina
kummastuttanut hänen terävänäköisyytensä. Usein hän arvaa ajatukseni
ja sanoo, mitä mietin. Palvelijatar kutsui hänet puhelimeen:
"Tsarskojesta kysytään". Rasputin meni puhelimeen: "Eikö Aljosha voi
nukkua? Onko hänellä korvasärkyä? Tuokaa hänet puhelimeen". Sitten hän
viittasi meitä olemaan hiljaa. "Aljosha, mitä tämä merkitsee? On jo
keskiyö, ja sinä olet vielä valveilla? Koskeeko? Ei mihinkään koske.
Paneudu heti makuulle. Korva ei ole kipeä. Sanon sinulle: korva ei ole
kipeä. Nuku, nuku heti paikalla. Nuku, sanon sinulle. Kuuletko? Nuku!"
Neljännestunnin kuluttua puhelin taas soi: "Aljoshan korva ei ole enää
kipeä. Hän nukkuu rauhallisesti. Kuinka hän pääsi uneen?" "No miksi,
ei? Minä käskin hänen ruveta nukkumaan". "Mutta hänen korvansahan oli
kipeä?" "Mutta minähän sanoin hänelle, että kipu oli jo ohitse". Hän
puhui tyynen, varmasti, ikäänkuin ei asia olisi voinut olla toisin.
Koettakaamme ymmärtää Aleksandraa. Jos kuolema on aivan lähettyvillämme
viikkokausia, jotka venyvät kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi, se
on ylivoimaisen kuluttava kokemus. Tuska tuntuu sitäkin julmemmalta,
kun kuolema tulee aivan näkyville koristen ja peittelemättömän
kauheana ja vetäytyy sitten taas varjoon — uhaten sieltä lakkaamatta
onnettomuudella. Kun kuolema vaanii tällä tavoin sitä, mikä meille
on parasta ja kalleinta, elämä muuttuu marttyyriudeksi. Hermot eivät
voi kestää jännitystä murtumatta. Muistelmateoksista näemme, kuinka
järkkyneitä ihmiset olivat nähdessään keisarinnan hermostuneen tilan,
sillä tämä ei voinut tuntematta ruumiillista tuskaa nähdä ketään,
jota ei tuntenut läheisesti. Voimme vain kuvitella, mitä nainen
ja äiti kärsi! Valaistusta saamme herra Gilliardin teoksesta. Hän
oli kolmetoista vuotta keisariparin lasten kotiopettajana joutuen
siinä ominaisuudessaan näkemään tuon tuostakin vilahdukselta perheen
yksityiselämää. Kuvatessaan kauheaa verenvuotokohtausta, johon Aleksei
oli nääntymäisillään eräiden Puolassa metsästyslinnassa vietettyjen
päivien aikana, Gilliard sanoo [73]:
Olin käytävässä vastapäätä Aleksei Nikolajevitshin huonetta, josta
korviini kuului selvästi valittelevaa ääntä. Huomasin tsaarittaren
äkkiä juoksevan ohitseni kannattaen pitkää ja hankalaa laahustintaan
molemmin käsin. Painauduin kiireesti seinää vasten, ja hän riensi
ohitseni huomaamatta minua ollenkaan. Hänen kasvoillaan oli
hajamielinen ja kauhistunut ilme. Palasin sitten ruokasaliin. Siellä
avautui silmiini mitä eloisin näky... Kaikki nauroivat ja laskivat
leikkiä. Ilta oli hauskimmillaan. Muutamia minuutteja myöhemmin
tsaaritar palasi. Hän oli ottanut jälleen naamion kasvoilleen ja
pakottautui hymyilemään ystävällisesti vierailleen, joita kokoontui
hänen ympärilleen. Mutta minä olin huomannut, että tsaari oli, vaikka
hän keskustelikin ympärillään seisovien kanssa, asettunut sellaiselle
paikalle, josta voi pitää silmällä ovea, ja huomasin sen epätoivoisen
katseen, jonka tsaaritar tullessaan loi häneen. Tuntia myöhemmin
palasin huoneeseeni vieläkin perin pohjin järkkyneenä kohtauksesta,
joka oli äkkiä paljastanut minulle tällaisen kaksoiselämän
traagillisuuden.
Onnettomat vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän oli valtiollisista
syistä pakko teeskennellä iloisuutta, vaikka heidän poikansa makasi
viereisessä huoneessa kuoleman partaalla. He pelkäsivät saattavansa
hänen tulevaisuutensa vaaranalaiseksi, jos saataisiin tietää, että
kauhea sairaus runteli häntä. Tällainen kaksoiselämä, jota kesti
enemmän kuin kymmenen vuotta, oli kauheaa. Meitä ihmetyttää, ettei
keisarinnan luonne muuttunut enemmän kuin se muuttui sekä ettei hänen
terveytensä järkkynyt vieläkin pahemmin. Kun lapsi tuotiin hänelle,
kaunein lapsi mitä saattoi kuvitella — hänen vaaleat kiharansa olivat
ihanat, ja hänen suuria, siniharmaita silmiään varjostivat pitkät,
pehmeästi taipuvat silmäripset — äiti otti hänet syliinsä mielessään
tuskainen kysymys: "Oi, Herra, kuinka kauan saan pitää hänet?" Aleksei
näytti kohtausten välisinä tyyninä aikoina terveeltä lapselta,
jolla oli raikas punakka ihonväri ja lumoava hymy. Äiti hellitteli
häntä väristen sisimmässään ajatellessaan noiden samojen kasvojen
kalpeutta silloin, kun sattui kauhea verenvuotokohtaus. Naisraukka!
Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa? Oli luonnollista, että hän
takertui epätoivoissaan Rasputiniin. Kun Japani voitti Venäjän ja
vallankumousliike puhkesi ilmi liekkiin uhaten niellä valtaistuimen ja
sen kerällä hänen rakkaan miehensä nykyisen ja hänen poikansa myöhemmän
elämän, keisarinna turvautui "Jumalan miehen" neuvoon. Viimeksimainittu
oli se profeetta, jonka välityksellä Jumala puhui tukeakseen hänen
ja Nikolain päätöstä sen sopimuksen täyttämisestä, jonka he olivat
juhlallisesti tehneet taivaan kanssa kruunajaistilaisuudessaan.