Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen
maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan
valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan
usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä
itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on
leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen:
se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa
miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä
itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta
vähentymättömänä pojalleen.
On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin
kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei
sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti
keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit
kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan:
Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet
sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan
maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet
valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi.
Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena
kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini,
tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut.
Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä.
Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna
sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista
Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista.
Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa
kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut
minulle, ja Sinun kunniallesi.
Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä
tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja
laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän,
hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen!
Amen.
Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen
papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa
täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä.
Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen
kruunaustoimitus pidetään päättyneenä.
Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun
hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen
luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa
Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen
miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi.
Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää
tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys
itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle
paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa
ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa
Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä
Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan
hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän
oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki
miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle
alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan
kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa
toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi,
että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen
suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan
kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus.
He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin
toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko
tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä
mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia.
Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian
myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa.
On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan
välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun
Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka
hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta
kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa
historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan
käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että
itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa
säilyttää valtansa koskemattomana.
Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin
kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan
juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa
teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän
tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko
tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset
venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota
Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan
tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi
päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka
olivat hyvin suurisuuntaisia.
Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien
kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan
yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin
kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt
huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön
kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883
Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota
nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu,
että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli
sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi.
Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia
kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan
huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta
varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja,
avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja
nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana
vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle:
emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja
kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli
kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli
painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä
hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella
laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat
katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten
huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa
tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä
koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta,
jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät
olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.
Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille
suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos
sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet
parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden
sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten
vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä
saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä
paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen
suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset
poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa,
eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista
varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla
hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien
takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä
lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta,
jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien
lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien
solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan
järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen,
joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi
sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki.
Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin
tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat
murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi
tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan
pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät
syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka
joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman
liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi
lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi
hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät
pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen
valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja
virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma
tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja
yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan
ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten.
Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän
vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa
kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja
sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää
takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa
oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat
pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet
hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa
ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja
joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin
jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja
riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi
sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää
ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen
loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä
kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista.
Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat
hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa
ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä
kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista.
Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta.
Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä
mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät
pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten
peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina
virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa
sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina
ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun
tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen
työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa
oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää
pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla,
jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa
parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin
sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että
hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous,
joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut
nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna
repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan
olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran
tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet,
kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa
salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka
oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta.
Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä
tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset.
Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna
olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen
järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli
siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana
seisovat moskovalaiset mutisivat: "_Njemka_ tanssii. Mitä hän välittää,
hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi
aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne
kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää
tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan.
Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta
soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen
suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut
mitään.
Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten
loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen
elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu
linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten
laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin
tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty
näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut
pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone,
joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän
suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan,
jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän
uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot
istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen,
sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän
pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten
loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä.
Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä
kauniissa puistoissa.