Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli
Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat
ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — _Mirotvoretsin_ —
nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt
käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty
horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan
jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut
kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat
kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin,
murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein
typerimmässä muodossa.
Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava
elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta:
vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla
vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy
olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla
valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos
hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi
pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias
muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen
hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta
tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa
oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se
suuntautuu varmasti väärälle tolalle.
Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä
esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike.
Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella
miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä
toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä
horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten
kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III
koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla
ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja
omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin
jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta
tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän
henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se
mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt
kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla
ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin,
ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän
viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi
sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä
halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää
vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään.
Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli
jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään
Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas
radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään
kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista
vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen
mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka
pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia
pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti
häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä
tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen
pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti
julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien
siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta
entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen
tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa,
ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti
jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli
juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen
oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien
vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi
äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen
nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden,
oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan.
Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset
vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa
ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen
neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli
äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin,
periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin
itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon,
joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen
diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat
yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto.
Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien
apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta
ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden
valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä,
että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet.
Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen,
jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä
hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia
vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä
ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi
teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten
tosiasioiden kehitystä.
Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima,
myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon,
kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden
hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten
Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain
hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon.
Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi
ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat
tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran
Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana
se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten
oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille
myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten
ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut
kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain
hallintoelimistä, _semstvoista_, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja,
ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen
tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet
ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli
rakennettava kivuttoman kehityksen tietä.
Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan
toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista
"jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta.
Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja
tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei
ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta.
Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta.
Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana
kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten
jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti
riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin
mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen
hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit
tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin
niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin
hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan.
Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä
oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla
toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista
eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan
hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa
uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti
vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin,
nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, _Mir_, oli siis
yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden
säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon.
Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli
hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion
uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan
tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat
vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan
aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai
enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin
maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä
aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin
silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa
vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin
vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli
rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle
oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi
ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä.
Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä.
Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina.
Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö,
italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana
ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset,
jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei
tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi
ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta
tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä,
millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä
ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen
aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat
suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin
vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden
palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta,
jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta
Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän
tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi
sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen
kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi
tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus
oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia
kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi
kuin juutalaisten.
Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon,
että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla
vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa,
mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä.
Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset
avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä
toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä
oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote.
Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta
vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten
maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta
evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille.
Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus
rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät
heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa
taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi
heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa
juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt
tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa
oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden
voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit
vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea
ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä
tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka
olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia,
mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä
näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa _Numerus Claususta_,
toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista
päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka
eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat
lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla
korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten
taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin
pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin
otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät
sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli,
että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli
mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa
paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä
viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella
korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset
saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa.
Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin.
Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä
ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat
haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko
maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden
poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se
teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se
kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla
ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut
aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman
muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin,
elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa
uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto
oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai
ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona.
Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat
sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista
korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä
vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa
olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat
oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin
harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä
esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat
saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin
kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta
syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen
Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin.
Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa
oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi
venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa
otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla
huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut
aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi
tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä.
Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten
lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken
yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi,
toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta
suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa
ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen
valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista
parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen
valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen
voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä
ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden
periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain
noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen
kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä
päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi
— semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten
uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan
nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella
varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen
oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana
hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix,
hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin
hän itse.