Rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa taas syyskuussa Wolfsgartenin
suurherttuallisessa linnassa Darmstadtin lähellä, jonne Alixin oli
määrä asettua valmistautuessaan lopullisesti omaksumaan oikeauskoisen
opin. Palattuaan takaisin Venäjälle Nikolai laski päiviä, jotka
erottivat hänet tuosta onnellisesta yhtymisen hetkestä. Hänen isänsä
vaarallinen sairaus muutti suunnitelmat kokonaan. Taudinkohtaus sattui
juuri silloin, kun Nikolai järjesteli matkatavaroitaan lähteäkseen
Saksaan. Kuuluisa professori Leyden, jonka levoton keisarinna
Maria Feodorovna kutsui paikalle, oli tavannut Aleksanteri III:n
toivottomasti sairaana. Viimeiseksi keinoksi suositeltiin potilaalle
matkustamista etelään, Krimin lauhkeaan ilmastoon.[61] Nikolai, jolle
ei ilmaistu suoraan, että hänen isänsä sairaus oli kuolintautia, häilyi
kahden tunteen, pojan rakkauden ja Alixin tapaamisen kiihkeän halun
välillä.
Kokonaisen päivän (hän sanoo päiväkirjassaan) velvollisuuden tunne,
joka pakotti minut seuraamaan vanhempiani Krimille, taisteli väkevän
kaipuuni kanssa paeta Alix kullan luokse Wolfsgarteniin.
Velvollisuus sai voiton sinä päivänä: kaikki suunnitelmani ovat
muuttuneet, ja minun on täytynyt kirjoittaa kaikesta tästä Alixille.
Nikolai lähtee vanhempiensa mukana, koska se on hänen velvollisuutensa,
mutta hänen sydämensä on hänen tulevan vaimonsa luona.
Alixille kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen häneltä oli nyt Nikolain
suurena ilona. Postinkulku ei Venäjällä ollut kovin täsmällinen
keisariperheenkään kirjeitä perille toimitettaessa, ja kului päiviä,
jolloin Darmstadtista ei tullut mitään tietoja. Silloin Nikolain
mieli oli lamassa, ja hän koetti saada lohdutusta lukemalla lauseita,
joita hänen rakastettunsa oli kirjoittanut hänen päiväkirjansa
sivuille. Niinpä hän syyskuun kahdeksantenatoista päivänä — jolloin
ei tullut mitään uutisia Alixilta — luki: "Jumala siunatkoon sinua,
oma rakas sulhaseni. Monta hellää suudelmaa", ja hänen ajatuksensa
palasivat iloisina Alixin luokse. Vähän myöhemmin saapui nippu
kirjeitä, ja Nikolai oli suunniltaan ilosta. Näistä kirjeistä yksi
tulkitsi Alixin surua eron pitenemisen johdosta. Aleksanteri III:n
kamppaillessa kuoleman kanssa kalliolle rakennetussa palatsissaan
korkealla etelän meren sinisten aaltojen yläpuolella, hänen poikansa
käveli kauniilla tiluksilla tai istuskeli rantakivillä, vuoroin mieli
täynnä levottomuutta rakkaan isän vuoksi, vuoroin kaivaten näkevänsä
sydämensä lemmityn. Hänen kiihtymyksensä ei voinut pysyä salassa hänen
vanhemmiltaankaan, ja Aleksanteri III päätti tavata Alixin ja siunata
poikansa tulevaa vaimoa. Nikolai kertoo seuraavalla tavalla tunteista,
jotka täyttivät hänen mielensä, kun häntä kehoitettiin kutsumaan
morsiamensa Venäjälle:
Isä ja äiti ovat suostuneet siihen, että minä saan pyytää rakasta
Alixia tulemaan tänne... Heidän harras halunsa tavata hänet tekee
minut sanomattoman onnelliseksi. Kuinka hauskaa onkaan tavata taas
niin odottamatta, mutta on surullista, että se aiheutuu nykyisistä,
onnettomista asianhaaroista.
Sähkölennätintoimistossa oli puuhaa, ja suuriruhtinatar Elisabet,
Alixin sisar, lähti Moskovasta rajalle ottamaan vastaan ja saattamaan
kruununperillisen morsianta. Viiteen pitkään päivään Nikolai ei
ymmärtänyt, mitä hänen oikein oli tehtävä. Hän koetti kuluttaa aikaansa
huolehtimalla niiden huoneiden järjestelystä, joissa rakkaan Alixin
oli määrä asua. Hänen kiihtymyksensä kasvoi aivan rajattomaksi, kun
Alix sähkötti rajalta pyytäen, että hänet otettaisiin viipymättä
oikeauskoisen kirkon helmaan. Vihdoin lokakuun 10 päivänä Nikolai sai
Alixinsa luokseen!
Nopeimmin pääsee matkustaja Krimin niemimaan etelärannikolle
poistumalla pohjoisesta päin tulevasta junasta ja jatkamalla matkaansa
ajotietä, joka vie Simferopolin kaupungista vuoristoon. Pian vuorijonon
korkein huippu Tshatir-Dag, joka näkyy kaukaa junan kiitäessä
tasaisen lakeuden poikki, peittyy näkyvistä sen juurella kohoavien
monien pikku vuorien taakse. Venäjän tasankojen yksitoikkoiseen
rannattomuuteen tottunut silmä kiintyy mielellään joka taholla
näkyvien vuorten ja laaksojen loputtomaan vaihtelevaisuuteen. Tie
kohoaa luikerrellen ylöspäin nopeajuoksuisen joen rinnalla, joka
muuttuu pian vuoristopuroksi. Rehevää kasvullisuutta kaikkialla.
Suuret puut muodostavat kauniita ryhmiä harjujen rinteille. Muutamilla
kukkuloilla on päähineenään tummanvihreää, tiheää metsää, kun taas
toiset erottuvat kylmän valkoisina ja vaaleanpunaisina, alastomina
kohokuvina. Ruohokentät peittävät laaksoja rehevänvihreinä mattoina,
ja muutamin paikoin kasvaa kukkia niin tiheässä, että niityt ovat
kuin emaljivärillä maalatut sinisiksi, punaisiksi ja keltaisiksi.
Kristallikirkkaat purot ja pikku joet solisevat mutkitellen alas
vuoren rinnettä vaalean sammalen peittämien kivilohkareiden reunoitse.
Tie kiemurtelee yhä ylemmäksi. Komeat tammet ja korkeat kastanjat
antavat ylväästi tilaa suurille männyille, ja ilmassa on viileyttä,
sillä olemme lähellä sen solan päätä, jossa tie vie melkein kahden
kilometrin pituisen matkan vaivaiskasvullisuuden peittämän tasaisen
rämeen poikki. Äkkiä matkustaja tuntee kasvoillaan lämpimän, suloisen
ilman lehahduksen. Se on maallisen paratiisin, Krimin etelärannikon,
tervehdys.
Ammoisina aikoina Krimin niemimaan kaakkoisrannikkoa reunustava korkea
tulivuorijono alkoi mureta sen juurella aaltoilevaan syvään mereen.
Vähitellen muodostui korkeampaa kaihoa reunustava rantapenger, joka
oli lähes kahdensadan kilometrin pituinen ja jonka leveys vaihteli
kolmesta ja puolesta kilometristä penikulmaan asti. Uudet tulivuoren
purkaukset puhkaisivat sen heitellen ilmaan kallioita ja lennättäen
joka suunnalle jättiläismäisiä kivilohkareita. Lisäksi vaikutti vielä
lukemattomien jokien kuluttava virtaaminen. Rantapenger muuttui
sekavaksi rotkojen sokkeloksi, jossa oli laaksoja ja kummallisen
muotoisia kukkuloita, kumpuja ja kielekkeitä. Ollen vuorten takana
suojassa pohjoistuulilta oli tuolle paikalle ominaista poikkeuksellisen
lämmin ilmasto, joka yhdessä runsaan kosteuden kanssa synnytti rehevän
lämpimän vyöhykkeen kasvullisuuden. Tullessaan kalseasta pohjoisesta
äsken kuvattua solaa myöten matkustaja joutuu ihmeelliseen maahan:
viinitarhoja, hedelmätarhoja, viikunapuuistutuksia, granaattiomenoita
ja manteleita, vaaleakukkaisia pensaita ja kukkia tulvillaan olevia
puutarhoja näkyy joka taholla. Taustalla on tiheämetsäisiä kukkuloita,
kun taas etualalla kaukana alhaalla on tummansininen meri, joka välkkyy
voimakkaassa auringonpaisteessa. Matkustaja päättelee näkemänsä
perusteella, ettei tämä seutu voi olla Venäjää, vaan Toscanaa. Eipä
kumma, että Venäjän tuulisten tasankojen, jääkylmän talven ja helteisen
kesän rinnalla etelä-Krimi tuntuu Jumalan omalta maalta, maalliselta
paratiisilta.
Tällaisessa ihanassa paikassa Nikolai odotti Alixiaan sen solan
varrella, josta tie kääntyy rantaa pitkin Livadiaan päin. Taivas, meri
ja itse ilmakin näyttivät tänä ihmeellisen lämpimänä ja tyynenä päivänä
jumalallisen sinisiltä. Ilma oli täynnä puutarhojen ja kasvimaiden
tuoksua. Monenvärisillä kukkulanrinteillä kohoavista silmää hivelevistä
valkoisista kylistä saapui paikkakunnan asukkaita tielle tuomaan
leipää ja suolaa tervetuliaislahjaksi matkustajille tai ojentamaan
kukkaseppeleitä ja hedelmäkoreja. Nauravat ja huutavat lapset heittivät
loistavan värisiä kukkia ihan pilvinä nuoren parin päälle. Vaunut
muuttuivat oikeaksi kukkamajaksi. Ajaessaan tuoksuvan maaseudun lävitse
Alix rinnallaan, hänen kätensä omassaan ja hänen olkapäänsä omaansa
vasten painettuna, Nikolaista tuntui kuin hän olisi ollut taivaassa.
Oi Jumalani (hän uskoi päiväkirjalleen), mikä ilo onkaan, kun Alix on
tullut tänne kotiin aivan minun lähelleni — hartioitani painava surun
ja huolen taakka on jo puolta keveämpi.
Valkoisessa pölypilvessä nopsajalkaiset hevoset kiidättivät vaunut
Livadian palatsin portille. Kunniavartiosto teki kunniaa tulevalle
keisarinnalle, ja Nikolai talutti hänet portaita Aleksanteri
III:n huoneeseen. Nikolai oli tukehtumaisillaan liikutuksesta,
ja Alix oli kuolonkalpea matkan rasituksista ja ujoudesta. Maria
Feodorovna oli heitä vastassa kynnyksellä. Hän loi ihmeelliset,
tummat silmänsä tulevaan miniäänsä. Äkillisellä eleellä hän kohotti
molemmat käsivartensa, laski ne kookkaan Alixin kaulaan ja veti hänet
äidillisesti syliinsä. Sitten hän tarttui kumpaakin käteen ja talutti
heidät sairaan keisarin luokse, joka istui puolittain makuuasennossa
lepotuolissaan. Aleksanteri oli komea vartaloltaan, mutta surkastuneet
kasvot ennustivat lopun olevan lähellä. Lapset laskeutuivat polvilleen.
Kohottaen suuren kätensä hän laski sen siunaten Alixin pään päälle ja
teki sitten hitaasti ristinmerkin hänen kohdallaan antaen hänelle siten
isällisen siunauksensa. Heikolla äänellä hän lausui tulevan miniänsä
tervetulleeksi sanoen toivovansa, että hänestä tulisi hyvä vaimo
hänen pojalleen. Maria Feodorovna viittasi heitä poistumaan sairaan
huoneesta, koska tämä kohtaus ilmeisesti rasitti sairasta. Ennen kuin
Nikolai opasti Alixin tämän omiin huoneisiin, hän vei morsiamensa
palatsin kirkkoon, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Alixin
onnellisen saapumisen johdosta.
Nikolain päiväkirjassa osoittavat uskollisesti kerrotut pikku seikat,
kuinka voimakas vaikutus Alixilla oli häneen. Hän ei suorastaan voinut
elää erossa morsiamestaan. Näiden Aleksanteri III:n kuolemansairauden
kauheiden päivien aikana he olivat yhtämittaa yhdessä. Niin isäänsä
kiintynyt kuin Nikolai epäilemättä oli, tunsi hän tuskallisen
selvästi pimennossa vaanivan kuoleman läheisyyden. Mutta rakkaus oli
myöskin kieltämättä saapuvilla, niin että kyynelten takana väikkyi
ehdottoman onnellisuuden hymy: sellaista tunteiden sekavuutta olisi
ollut vastenmielistä katsella, ellei se olisi ollut niin ilmeisen
itsetiedotonta. Valtion asioitakin hoitaessaan, jotka Aleksanteri III
nyt siirsi Nikolaille, tahtoi viimeksimainittu olla Alixin lähellä
ja vei paperit hänen huoneeseensa. Nikolain pohtiessa tuskallisena
ja neuvottomana monilukuisia asioita Alix istui hänen vieressään
kirjaillen peitettä siihen ehtoolliskalkkiin, jota käytettäisiin
silloin, kun hän nauttisi pyhän ehtoollisen oikeauskoisen kirkon
juhlamenojen mukaan. Välistä Nikolai pani syrjään ikävät asiapaperit
ja avusti kirjailutyössä, niinkuin hän itse väitti. Hän teki
pitkiä kävelyretkiä ja ajelumatkoja Alixin kanssa mielipaikoilleen
merenrannalle ja vuoristoon. Saamme tietää, että jo noihin aikoihin
Alixin terveys oli hieman horjuva, ja Nikolai mainitsee alituisesti
pelkäävänsä, että Alix voisi väsyä liiaksi tai että hänen jalkansa
tulisivat taas kipeiksi, vaikka hän oli vasta saanut ne parantumaan.
Tuon tuostakin Nikolai kutsuttiin tapaamaan isäänsä, puhuttelemaan
äitiään, seurustelemaan suvun jäsenten kanssa tai pohtimaan juoksevia
asioita ministerien ja hovin virkailijoiden kanssa. Takuuksi siitä,
että palaisi pian ihaillun morsiamensa seuraan, Nikolai jätti
päiväkirjansa Alixin pöydälle. Viimeksimainitunkin ajatukset olivat
Nikolain keralla ja hänessä. Hän ei aina malttanut odottaa sulhasensa
paluuta ilmaistakseen niitä, vaan kirjoitti ne, sellaisina kuin ne
tulivat, Nikolain kirjaan. Nämä lauseet eivät ole mielenkiintoisia
ainoastaan siitä syystä, että ne osoittavat hänen todellisen
luonteensa, vaan myöskin siksi, että ne luovat valoa tuleviin
tapauksiin. Lokak. 15 p. hän kirjoittaa:
Lapsi kulta, rukoile Jumalaa. Hän lohduttaa sinua. Älä ole liian
alakuloinen. Hän auttaa sinua huolissasi. Sunnysi rukoilee sinun ja
rakkaan potilaan puolesta.
Samana päivänä tapaamme taas erään neuvon — jossa on jo ennakolta nähty
selvästi Nikolain asema itsevaltiaana:
Kulta poikani, rakastan sinua, oi, niin hellästi ja syvästi! Ole luja
ja käske lääkärien, Leydenin tai toisten, tulla yksin luoksesi joka
päivä kertomaan sinulle, kuinka hän voi heidän mielestään, sekä aivan
täsmälleen, mitä he haluavat hänen tekevän, niin että sinä aina saat
kuulla asioista ensimmäisenä. Voit olla sitten avuksi houkuttelemalla
hänet tekemään, mikä on oikein. Ja jos tohtori haluaa tai tarvitsee
jotakin, niin käske hänen tulla suoraa päätä sinun luoksesi. Älä salli
toisten ehtiä edellesi ja itsesi jäädä syrjään. Olet isä-kullan poika,
sinulle täytyy kertoa kaikki ja sinulta kysyä kaikkea. Osoita oma
tahtosi, äläkä salli toisten unohtaa, mikä olet. Suo minulle anteeksi,
rakkaani.
Meillä on kymmenittäin kirjeitä, jotka keisarinna Aleksandra
on kirjoittanut puolisolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten,
jolloin hänen vaikutusvaltansa mieheensä oli suurimmillaan
valtiollisissa asioissa. Mutta edellä esitetyssä kirjeessä näkyy jo
samanlaisia mielipiteitä, joita myöhemmin tapaamme hänen laajassa
kirjeenvaihdossaan. Uskonnolla oli jo tärkeä sija heidän elämässään.
Lokakuun kuudentenatoista päivänä Nikolai kertoo rukoilleensa yhdessä
Alixin kanssa. Alix lisää:
Minulla on ollut tilaisuus rukoilla kanssasi kirkossa rakkaan isäsi
puolesta. Kuinka suuri lohdutus — kun sinä olet minun lähelläni,
kaikki näyttää helpommalta, ja minä tiedän, että sinä autat minua
aina. Jumala olkoon kanssasi, oma sieluni!
Armahin lemmittyni, Jumala siunatkoon sinua. Hän on lähelläsi, samoin
Sunny ajatuksissaan, niin ettei kultani saa koskaan tuntea itseään
yksinäiseksi.
Ja seuraavana päivänä:
Kerro minulle kaikki, sieluni! Voit täysin luottaa minuun. Pidä minua
itseesi kuuluvana osana. Jaa ilosi ja surusi minun kanssani, niin
että voimme päästä yhä lähemmäksi toisiamme. Sydänkäpyseni, kuinka
rakastankaan sinua, aarteeni, omani.
Lemmittyni, kun tunnet mielesi apeaksi ja surulliseksi, tule Sunnyn
luokse; hän koettaa lohduttaa sinua ja lämmittää sinua samoin kuin
kaimansakin säteillään, Jumalan avulla.
Mutta eivät vakavat ajatukset eikä kuoleman läheisyyskään estä
elämäniloa kurkistamasta hilpeänä nurkan takaa. Saman sivun alareunasta
luemme:
Vain sinun, aivan sinun, iki oma pikku Spitzbubesi! Pojuseni!
Päivän kuluessa toisensa perästä kävi ilmi, että Aleksanteri III:n
loppu oli hyvin lähellä. Nikolai sanoo hartaasti: "Ainoa luottamuksemme
ja toivomme on Jumalan armossa: tapahtukoon Hänen tahtonsa".
Ja myötätuntoaan osoittaakseen Alix kirjoittaa:
Enkelit varjelevat sinua päivät ja yöt, ja Sunny rukoilee hartaasti
sinun onnesi puolesta.
Rakkaus ja rauha, siunaus runsahin, sun kukittakoon ties, oi armahain!
Jos okaat haavoittais sua, usko ain', ett' toisin sulle käyvän
toivoisin.
Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Nikolai kirjoittaa
päiväkirjaansa:
Jumalani, Jumalani, millainen päivä! Kaikkivaltias on kutsunut
luokseen ihaillun, armaan, syvästi rakastetun isämme. Päätäni
pyörryttää... Hän kuoli kuin pyhimys. Oi Jumala, auta meitä näinä
surullisina päivinä! Rakas äiti raukka! Illalla pidettiin kuolinmessu
vainajan puolesta hänen makuuhuoneessaan. Minusta tuntui kuin olisin
itsekin ollut kuollut. — Alixin jalkoja on taas alkanut särkeä.
Niin, Alix pysyi tällaisenakin murheen hetkenä hänen mielessään.
Meidän ei pidä olla liian ankaroita nuorelle miehelle siitä, että hän
salli sydämenasioittensa sekaantua kuolemansuruunsa. Alix oli ylin
valtiatar, jolla oli hallussaan hänen sielunsa ja ruumiinsa. Edellisenä
iltana uskonnollisen juhlatoimituksen aikana Alix oli seisonut hänen
rinnallaan liikkumattomana ja marmorinkalpeana. Venäläiset katselivat
hänen kuvapatsasmaista kauneuttaan kammon sekaisin tuntein, ja mies
mieheltä kuiskailtiin: "Hän on hautajaismorsian". Murheelliset
tapaukset kiihottivat taikauskoisia ihmisiä sanomaan, etteivät
tulevaisuuden enteet olleet suopeat. Säälittävä murheen morsian,
elämällä oli varattuna hänelle monta onnettomuutta, joita hän ei voinut
aavistaa, ja vaikka olisi voinutkin, niin epäiltävää on, olisiko se
paljoakaan muuttanut asiaa, sillä hän oli hyvin rakastunut. Ja hän
uskoi lujasti, että kohtalo oli määrännyt hänen rakastettunsa suureksi,
hyväksi ja loistavaksi yksinvaltiaaksi. Oikeudenmukaisuuden nimessä
on Nikolain puolustukseksi mainittava, ettei hän itse ollut tällaisen
harhaluulon vallassa. Alixin haltioitunut ihailu teki hänestä maailman
onnellisimman miehen,mutta hän oli myöskin horjumattoman varmasti
selvillä omasta kykenemättömyydestään keisarinistuimelle. Hän tiesi
"mahdollisimman pahan asian tapahtuneen" itselleen, "sellaisen asian,
jota hän oli pelännyt koko ikänsä", mutta "Kaikkivaltias oli antanut
hänelle korvaukseksi onnen, jollaista hän ei ollut osannut uneksiakaan
— Jumala oli antanut hänelle Alixin".
Aleksanteri III oli kuollut, ja Nikolai julistettiin keisariksi.
Keisarillisen perheen jäsenet ja saapuvilla olevat hovihenkilöt
vannoivat heti uskollisuudenvalansa uudelle hallitsijalle. Tästä emme
kuitenkaan näe sanaakaan hänen päiväkirjassaan. Sillä hänen kaikki
ajatuksensa olivat kohdistuneina Alixiin. Lokakuun yhdentenäkolmatta
päivänä, ensimmäisenä hallituspäivänään, keisari kirjoittaa:
Syvässä surussamme Kaikkivaltias on antanut meille valoksemme syvän
ilon: klo 10 rakas Alix kultani voideltiin pyhällä öljyllä koko
perheen läsnäollessa, jonka toimituksen jälkeen nautimme yhdessä pyhän
ehtoollisen äiti kullan ja Ellan kanssa. Alix luki vastaveisuut ja
rukoukset ihmeellisen kirkkaalla ja selvällä äänellä.
Seuraavana päivänä tiedämme Maria Feodorovnan ja muun suvun
neuvotelleen Nikolain kanssa hänen vihkiäistensä järjestelystä.
Hänen ja hänen äitinsä yksityinen mielipide oli, että vihkiminen oli
toimitettava viipymättä Aleksanteri III:n "ollessa vielä saman katon
alla". Perheen muut jäsenet panivat vastalauseensa tällaista asian
hiljaista järjestelyä vastaan ja vaativat itsepintaisesti, että häät
oli pidettävä asiaankuuluvalla komeudella Pietarissa hautajaisten
jälkeen. Tällaisessa keskustelussa on hämmästyttävää tunteettomuutta,
mutta sen selittää ankaroiden hovitapojen vaatimusten lisäksi
venäläisten kohtalonusko, joka vähentää kuolemalta suuressa määrin
sen muissa maissa herättämää kauhua. Suku sai tahtonsa perille, ja
hääjuhlallisuudet päätettiin lykätä siksi, kunnes Aleksanteri III
olisi laskettu haudan lepoon esi-isiensä viereen Pietari-Paavalin
linnoituksen tuomiokirkkoon. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi surullinen
matka halki koko Venäjän. Nikolai ja Alix matkustivat leskikeisarinnan
kanssa ylimääräisellä junalla, joka kuljetti hitaasti Aleksanteri
III:ta viimeistä leposijaa kohti. Moskovassa arkku otettiin vaunusta
ja kuljetettiin juhlasaattueessa Kremliin vanhaan kirkkoon, jossa se
oli kokonaisen vuorokauden kansanjoukkojen kunnianosoitusten kohteena.
Maria Feodorovna oli suuressa surussaan mieluimmin rakkaan sisarensa
Walesin prinsessan Aleksandran seurassa, joka oli rientänyt Englannista
Krimille heti kun sai tietää Aleksanteri III:n kuoleman lähestyvän.
Nikolai ja Alix tulivat olemaan hyvin paljon kahden ja viettivätkin
junamatkalla yhdessä joka hetken, jonka suinkin voivat. Alixin luonteen
ylevät piirteet ovat varmaankin olleet hänelle suureksi hyödyksi noina
päivinä hänen vakiinnuttaessaan moraalisen ylivaltansa Nikolaihin.
Lauseet, jotka hän kirjoitti Nikolain päiväkirjaan tämän merkintöjen
väliin, ovat valaisevia:
Jumala kulkee sinun, lapsensa, rinnalla. Älä pelkää! Joka kohdalla,
missä seisot, on suojelusenkeli. Missä olet, siellä on Jumalasi. Missä
Jumalasi on, siellä on auttajasi. (Lokak. 27.)
Kaikki voi kadota — vain Jumalasi ja rakastava sydämesi eivät.
Kanna taakkasi lujin ja toivorikkain mielin. Jumala antaa sinulle
voimaa kantaa sitä yhtä varmasti kuin hän laskeekin taakan
hartioillesi. Jumala kruunaa kärsivällisyytesi samalla kun hän ottaa
taakan hartioiltasi.
Kysy itseltäsi usein: kuinka minun pitäisi toimia, jos ymmärtäisin
enkeleitä, jotka tietävät näkymättömimmätkin teot. (Lokak. 31.)
Jumala tietää salaisimmat kyyneleesi. Hän rakastaa niitä.
Tee työ iloksesi — silloin ilo on rauhasi.
Kärsi, kestä, sääli, vapahda, anna anteeksi, mutta rakasta aina.
(Marrask. 1.)
Jumala on aina lähelläsi ja vartioi sinua ja lohduttaa sinua
surussasi. Hän yksin voi sen tehdä, kun muut hylkäävät sinut.
Missä lienetkin, Jumala on sinun ja sydämesi kanssa, ja Hän kuuntelee
mielellään kaikkia ääniä. Siinä juuri on rakkauden taikavoima, että se
jalostaa kaiken, mihin sen hengähdys koskee.
Monenlaiset ovat ne tiet, joita myöten Jumala johtaa ihmistä. Välistä
tie on tasainen, välistä jyrkkä, mutta Hän ei kuitenkaan koskaan
hylkää sinua, vaan pitää ystävällisesti ohjaavan kätensä päälaellasi,
ja mitä kauemmaksi hän johtaa sinua, sitä selvemmin näet, että
matkamme päämäärä on: täydellisyys, autuus, vapaus. (Marrask. 3.)
Niin hiljaa kuin rakkaus puhuukin, se puhuu joka tapauksessa selvästi
sydämellesi; rakkauden ääni on taivaan valkeudesta tullutta ääntä.
Rakkaus on vakava ja iloinen, kärsivällinen ja voimakas. Kuolema
ei voi tuhota rakkautta. Rakkauden hiljaisuus on kaunis ja usein
suloisempi kuin sanat. Mitä rakkaus yhdistää, sitä ei yksikään
ihmiskäsi voi erottaa. Rakkaus yhdistää jonakin päivänä kaikki
rakastavat. (Marrask. 5.)
Eniten Nikolai oli haltioissaan siitä, että tämä jalo ja jumalallisen
kaunis olento, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja kohteli kaikkia
ihmisiä niin kylmän pidättyvästi, virkosi eloon hänen sylissään ja
muuttui hänen suudelmistaan helläksi, lemmensairaaksi tytöksi. Nikolai
oli hänen orjansa. Se kiintymyksen määrä, johon ihmisolento kykenee,
on rajoitettu. Tästä lähtien hänen äitinsä keisarinna Maria sai luopua
siitä yksinoikeutetusta asemasta, joka hänellä oli ollut poikansa
sydämessä, ja jakaa sen Alixin kanssa. Jakaminen on tässä kuitenkin
optimistinen sana, sillä helppoa on arvata, kumpi noista kahdesta oli
paremmalla puolella. Äiti pysyy viisaana neuvonantajana ja uskottuna,
mutta Alix on Nikolain sydämen ehdoton valtias.
Rakkaudestaan huolimatta Nikolai raukalla oli vaikea aika isänsä
hautajaisten edellisinä ja niitä seuraavina päivinä. Kaupunki
oli täynnä kuninkaita ja prinssejä, jotka olivat saapuneet
hautajaisjuhlallisuuksiin. Keisari Vilhelm II, Tanskan ja Serbian
kuninkaat, Walesin prinssi ja prinsessa ja parikymmentä vähemmän
huomattavaa kuninkaallista henkilöä oli vastaanotettava asemalla,
saatettava palatsiin, minkä jälkeen heidän kanssaan oli keskusteltava
yksityisessä vastaanotossa. Niinikään saapui lähetystöjä ulkomaisista
rykmenteistä, joiden kunniajäsen Aleksanteri III oli ollut, ja
edustajia sellaisten yhdyskuntien puolesta, joiden puheenjohtajana
tai suojelijana hän oli ollut. Kaikkia näitä ihmisiä oli kohdeltava
ankaroiden hovitapojen mukaisesti. Sitten oli valtionasioita, joista
nuori keisari ei paljoakaan ymmärtänyt, mutta jotka eivät voineet
jäädä odottamaan. Oli vastaanotettava suuriruhtinaita, ministereitä
ja kenraaleja, oli neuvoteltava hovin seremoniamestarin ja marsalkan
kanssa. Nikolailla täytyi olla aikaa ikäviin muodollisuuksiin ja
velvollisuuksiin, vaikka hänen sydäntään suretti joka ainoa minuutti,
joka hänen täytyi olla poissa Alixinsa, verrattoman, rakastetun,
ainokaisensa luota!
Nikolai alkoi vihata niitä ihmisiä, jotka estivät häntä omistamasta
kaikkea aikaansa morsiamelleen. Serbian kuningas ja Romanian prinssi,
jotka hän otti yksityisesti ystävällisesti vastaan ja joita ei
ollenkaan haluttanut lopettaa hauskaa keskustelua, eivät osanneet
epäilläkään, kuinka tylyjä sanoja Nikolai käytti heistä myöhemmin
päiväkirjassaan. Niinikään hän "vihasi" tätiään, äitinsä rakasta
sisarta, Walesin prinssin puolisoa, koska tämäkin anasti liiaksi
hänen aikaansa. "Toivottavasti hän ei nyt viivy kauan!" Nikolai uskoo
päiväkirjalleen. Mutta hän tyyntyi, kun Alix laski viileän kätensä
hänen otsalleen puhuen ihailun ja rakkauden sanoja:
Oma enkelini, Jumala siunatkoon sinua. Rakkauteni kasvaa yhä
voimakkaammaksi ja syvemmäksi sinua kohtaan, oma armas lemmittyni.
En voi sanoin ilmaista, mitä tunnen sinua kohtaan, mutta, kultani,
sinä tiedät minun hellän myötätuntoni. Olenhan itsekin äskettäin
kokenut saman surun ja ilman äidin turvaa. Mutta emme ole menettäneet
rakkaitamme. He ovat vain menneet edeltä ja odottavat meitä. On
lohdullista koettaa elää ja toimia sillä tavoin, kuin he olisivat
tahtoneet, ja yrittää seurata heidän askeleitaan. Olen varma siitä,
että he ovat meidän lähellämme ja rakastavat meitä syvästi. Sinulla on
paljon suuria velvollisuuksia. Antakoon Jumala sinulle voimaa niiden
kestämiseen ja täyttämiseen — ja salli hänen, josta pian tulee — jos
Jumala suo — sinun pikku vaimosi, jakaa kaikki kanssasi, ilot ja
surut. (Marrask. 8.)
Tässä lausumme jäähyväiset Alixille, sillä oikeaoppiseen uskoon
siirryttyään hänestä tuli Aleksandra Feodorovna, jonka nimisenä hän on
siirtynyt historiaan. Vain kerran hänen vanha nimensä vielä esiintyy
virallisessa asiakirjassa: hänen avioliittosopimuksessaan, joka
allekirjoitettiin marrask. 11 p:nä, kolme päivää ennen vihkimistä.
Ulkoministeri Giers ja hoviministeri, ruhtinas Vorontsov-Dashkov
keisarin edustajina ja kenraali von Werder "Hessenin ja Reinin"
prinsessan edustajana allekirjoittivat asiakirjan, joka oli
ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla piirretty pergamentille. Siinä
riippuvin sinetein Nikolai tunnusti saaneensa morsiameltaan upeat
myötäjäiset (tämä oli tietysti pelkkä keksitty väite,koska Hessenin
suku ei voinut kerskailla maallisella omaisuudella), jotka oli
säilytettävä jakamattomina morsiamen henkilökohtaisena omaisuutena, ja
sen tapauksen varalta, että hän jäisi eloon keisarin kuoltua, taattiin
hänelle suuri leskenperintö. Asiapaperissa oli monta muutakin kohtaa
ja pykälää ja huomautusta, joita notaarit olivat pohtineet pitkän
aikaa. Mutta Nikolai ja Alix eivät siitä paljoakaan välittäneet. Ainoa
sopimus, joka heistä oli tärkeä, oli suudelma.