Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata
paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja
epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme
tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan,
ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset
olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää
tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen
sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei
rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky.
Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se
pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin
viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli
Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat
yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin:
he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta.
Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon
orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui
sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen
alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan
rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi
olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven
omistajana hän oli kadehdittava.
Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin
hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä
saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja
perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar
Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa
sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre
on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin
kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen
elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan
poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren
vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen
Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin
hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa.
Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse.
Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin
suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin.
Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen
rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta
hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän
perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän
julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit
ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia
heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa
he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla
voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka
aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella
kohtalon ylivoimaiselta painolta.
Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille,
joka oli rintamalla:
Tsarskoje Selo.
Oma rakkakin mieheni!
Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä
rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet
kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt
sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna?
Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen
aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina —
raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta
päivänpaistetta!
Oma vanha vaimosi.
Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo:
Verraton armaani!
Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli
täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin
ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan
sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava
sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi,
ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina
näinä monina avioelämämme vuosina.
Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka
surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on
kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta
heillehän tämä päivä ei merkitse mitään!
Iäti miehesi _Nicky_.
Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa
Koburgissa [3] ollessaan:
"Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan
Alixin kihlauspäivä".[4]
Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa
kotoa, ja Aleksandra kirjoitti:
Tsarskoje Selo.
Kristus on ylösnoussut!
Oma armas Nicky rakkaani!
Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun
luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä
suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta
aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta
sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken
sydämellisyytesi!
Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa
kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan
osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki
tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä,
mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään
näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi
ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin
vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja
palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja
tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat
kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon
merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä
harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan
ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat,
joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia
ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla
ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun
elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se
pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni
laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun...
Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka
tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu
seuraavasti:
Hellästi rakastettuni!
Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui
kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti,
ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen
päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli
vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli
juuri ennen Galitsiassa käyntiä...
Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua,
Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta
vuotta".
Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme
joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet:
Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten
avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti
herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa,
jotka eivät jätä minua hetkeksikään... Tahtoisin puolisokseni
Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin
ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa
kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin
uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton,
mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset,
ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin
uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä,
että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen
armoonsa minä luotan...
Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen
yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra
mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra
oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa
italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen
asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien
rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta
vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä
esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa
muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan.
Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia
lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati
sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä
kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi
kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa
kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin.
Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa
sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää
traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten
ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset
vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä
ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät
kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan.
Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee
päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra
teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin)
luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin
Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään.
Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse
Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä.
Suuriruhtinas huomauttaa:
Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä
ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut
salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi
arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt
häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka
aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä
selville totuudesta... Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi
saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen
vuoden aikana... Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa.
Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on
oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta,
ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut
ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain.
Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään
syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti:
Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona... Puhelimme
paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin.
Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei
kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen.
Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa
mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan
kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli
vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä
pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän
oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän
vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät
riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna
Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan
ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos
koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon
välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja
ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia
avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän
elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten
keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten
ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään
ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin
ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä
salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia
jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka
nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä.
V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen
ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui
hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén
koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin
kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva
historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä
se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava
tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada
aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat
tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen
kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa
Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja
_tulevan_ keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa
tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin
suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus.
Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen
vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon
taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta.