Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni
ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka
entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan
Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen
edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun
taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä
on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka
kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään
on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin,
jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko
paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja,
varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen.
Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee
kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat
hänelle, että hänen _coq au vininsä_ on ihanaa, parasta mitä he ovat
koskaan maistaneet.
Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon
ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian
myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä
rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin.
Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään
tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin
pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä.
Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle
sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului
metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa.
Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli
muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan
paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen
edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame
istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta
aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa
odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui
mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota
hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen
kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka
kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo.
Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän
harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen
valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui
hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun
lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli
tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman
kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä
väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne
valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies.
Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi
suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat
minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään
usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa
olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen
silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan.
Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne
ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma
piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki
välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva
oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt.
Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät
ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava
norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen
puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä
alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle.
Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan
himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli
kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen
pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten.
Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin
koneellisesti:
"Tunnen teidät".
Hän vastasi yksinkertaisesti:
"Niin, tietysti".
Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen
valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa
oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa
käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin
palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini
palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin.
Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle,
minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista
asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen
työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja
nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin,
ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa.
Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas
tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa
järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri
joutunut näkemään.
Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista,
jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä
ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja
kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja
viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan.
"Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että
minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen
sinne".
"Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!"
"Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen,
kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä
mukanani koko tämän ajan".
Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta
ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa
ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien
naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin
vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea
heitä.
Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä
iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama
mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna
Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten
Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan
mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale.
"Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin.
Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs
tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa
talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat
ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse
aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa
niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin
oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa
valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet
oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut
hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani
sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni
seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja
tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä
pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli".
Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa
edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien
alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta,
mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita
ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi
on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla
petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta
hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä.
Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli
rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen
usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli
saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla
tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita
emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen
ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka
teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien
herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin
peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli
kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet
ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja
vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli
pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia
ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni
korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin
oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän
joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi
käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset
vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja
sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies
vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää
ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi
johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet
jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten
luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa,
että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä
voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta.
Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat
kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui
Venäjällä niin erikoislaatuiseksi.