Kerran kysy Kyyprialta,
Hengeltä hemmeyden,
Eroskin, Emältänsä:
»Saisinko ma kerran käydä
Pohjan kansat katsomassa;
Millä lailla miehet siellä
Sekä emännät elävät.»
Äiti ääntäpi hänelle:
»Pakkanen paahtapi,
Poikani! pohjan mailla;
Sinne jääksi jähmettyisit.
Jahka kevät kerkiäpi
Joudat mennä joutsenille
Johto-miesnä, juonen kanssa.»
Alko päivä Afrikassa
Vaivata varilla
Lähesty lämpelässä
Matka-linnun majan muutto
Tali joukko joutsenia,
Joitten kanssa kaitsejaksi.
Laitto lapsen äiti kaunis.
Evästetty emoltansa
Hemmuilla, heluilla
Vyötetty suosin-vyöllä
Tuli poika pohjan maille.
Tahto siellä talvellakin,
Vilullakin viekastella,
Mutkaelen muotoansa.
Suksin Suomessa samosi
Jäniksen jälillä,
Poluilla koikka-polven.
Joutsi heitti jonkkelia.
Pirun pikkuisen olalla,
Viini visko vinkkeliä
Pienen kaulalla kanaljan.
Oli Lauri laitelluna.
Lankoja laduille,
Risuihin rihmaksia.
Oli pannut pajatsimet.
Vaskisihin valjasihin
Oli raidat raudotellut,
Kultaellut kuusamikot.
Kyttä kyyrymöisissänsä
Puikkiipi puistossa:
Juristi kuret-lanka,
Siirsi surma silmukkansa
Pienen herjän hengen päälle;
Että luuli lumiseksi
Jänikseksi jähmettyvän.
Kurkku kurjalla kähisi:
»Kyypria kylmästä.
Autata armotointa!
Neittä kolme neuvo tänne
Poloiselle pohjan maalle!
Charis kaunoinen pelasta
Karjalaisen kattilasta!
Kuuli Kaarle kuikotuksen
Korvesta kotiinsa.
Kiljasta kimmautti:
»Laukka juokse langoillesi
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä
Tahik' suurempi sukuinen.
Lauri koipesi kotoa
Ailahti ajatus:
»Jänistä jänttevämmän
Pedon ketän peukalolla,
Nyrkin-päällä nyljeskelen.
Sitten mielin miekkonenkin
Saada saksat kotihini,
Kosioiksi koivilleni.»
Väärin polvin ponnistaapi
Suksilla suoremmin
Pyynnille pyssynensä.
Tullen kammahdu, kuin katso:
»Ihme! kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden
Tapioltani tapettu!»
Kaapajaapi kainaloonsa,
Laukasi lankaansa,
Sieppasi silmukasta
Helma-lapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua.
Polvillansa porkan päällä,
Sadatellen sallimusta:
»Niinpä luonto loit minua,
Ikuiseks' itkuksi
Syy-pääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu kuin kauhia kadotus?
Voi jos vielä virkonesit!
Kuin mä koittelen kotona.»
Pisti pirun konttihinsa;
Päinehen päivinehen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähty
Äitelästä äimyksistä.
Nuolen, tuskat tuottavaisen
Laurin laukasi lävitsen.
Lauri tulla tuuhottaapi;
Laskeepi laukusta.
Pedonsa permannolle.
Sepä ensin emännältä,
Että itse isännältä,
Syvät sytytti sydämet,
Kiehto keuhkot kiimohinsa.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa
Rakkauden rahkehita
Ottamahan olka-päille.
Povet poltteli pojilta,
Väänsi mielet miehiltäkin
Nurin narin narrin töihin.
Sen on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut
Polonen poika parka
Itse istut ikkunassa,
Ylen öitä yksinäsi.
Kasvot kuuta katselevat
Ajatus on _Aunen_ luonna
[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen
käsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on
nimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]