B. LAURIN TUOMISET.

Kerran kysy Kyyprialta,

Hengeltä hemmeyden,

Eroskin, Emältänsä:

»Saisinko ma kerran käydä

Pohjan kansat katsomassa;

Millä lailla miehet siellä

Sekä emännät elävät.»

Äiti ääntäpi hänelle:

»Pakkanen paahtapi,

Poikani! pohjan mailla;

Sinne jääksi jähmettyisit.

Jahka kevät kerkiäpi

Joudat mennä joutsenille

Johto-miesnä, juonen kanssa.»

Alko päivä Afrikassa

Vaivata varilla

Lähesty lämpelässä

Matka-linnun majan muutto

Tali joukko joutsenia,

Joitten kanssa kaitsejaksi.

Laitto lapsen äiti kaunis.

Evästetty emoltansa

Hemmuilla, heluilla

Vyötetty suosin-vyöllä

Tuli poika pohjan maille.

Tahto siellä talvellakin,

Vilullakin viekastella,

Mutkaelen muotoansa.

Suksin Suomessa samosi

Jäniksen jälillä,

Poluilla koikka-polven.

Joutsi heitti jonkkelia.

Pirun pikkuisen olalla,

Viini visko vinkkeliä

Pienen kaulalla kanaljan.

Oli Lauri laitelluna.

Lankoja laduille,

Risuihin rihmaksia.

Oli pannut pajatsimet.

Vaskisihin valjasihin

Oli raidat raudotellut,

Kultaellut kuusamikot.

Kyttä kyyrymöisissänsä

Puikkiipi puistossa:

Juristi kuret-lanka,

Siirsi surma silmukkansa

Pienen herjän hengen päälle;

Että luuli lumiseksi

Jänikseksi jähmettyvän.

Kurkku kurjalla kähisi:

»Kyypria kylmästä.

Autata armotointa!

Neittä kolme neuvo tänne

Poloiselle pohjan maalle!

Charis kaunoinen pelasta

Karjalaisen kattilasta!

Kuuli Kaarle kuikotuksen

Korvesta kotiinsa.

Kiljasta kimmautti:

»Laukka juokse langoillesi

Jop' on totta toisen kerran

Käynyt näätä käntällensä

Tahik' suurempi sukuinen.

Lauri koipesi kotoa

Ailahti ajatus:

»Jänistä jänttevämmän

Pedon ketän peukalolla,

Nyrkin-päällä nyljeskelen.

Sitten mielin miekkonenkin

Saada saksat kotihini,

Kosioiksi koivilleni.»

Väärin polvin ponnistaapi

Suksilla suoremmin

Pyynnille pyssynensä.

Tullen kammahdu, kuin katso:

»Ihme! kumma! kuka tässä?

Poika kaunis, kahden vuoden

Tapioltani tapettu!»

Kaapajaapi kainaloonsa,

Laukasi lankaansa,

Sieppasi silmukasta

Helma-lapsen hermottoman.

Suukosteli surmattua.

Polvillansa porkan päällä,

Sadatellen sallimusta:

»Niinpä luonto loit minua,

Ikuiseks' itkuksi

Syy-pääksi syyttömästi!

Mikä tulleepi minulle

Muu kuin kauhia kadotus?

Voi jos vielä virkonesit!

Kuin mä koittelen kotona.»

Pisti pirun konttihinsa;

Päinehen päivinehen

Sopikin solkenahan.

Siellä herjäkäs herähty

Äitelästä äimyksistä.

Nuolen, tuskat tuottavaisen

Laurin laukasi lävitsen.

Lauri tulla tuuhottaapi;

Laskeepi laukusta.

Pedonsa permannolle.

Sepä ensin emännältä,

Että itse isännältä,

Syvät sytytti sydämet,

Kiehto keuhkot kiimohinsa.

Sitten naiset naimattomat

Taivutti talossa

Rakkauden rahkehita

Ottamahan olka-päille.

Povet poltteli pojilta,

Väänsi mielet miehiltäkin

Nurin narin narrin töihin.

Sen on Lauri langoillansa

Sairauden saattanut

Polonen poika parka

Itse istut ikkunassa,

Ylen öitä yksinäsi.

Kasvot kuuta katselevat

Ajatus on _Aunen_ luonna

[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» n:o 17, v. 1833; siihen

käsikirjoitukseen, joka pääasiassa on yhtä pitävä tämän kanssa, on

nimen viereen kirjoitettu sanat »Laur Ventolaisen tarinasta».]

Abraham Poppius · 第 32 / 42 题