Muinon kysy Kyyprialta
Rakkauden Emuulta
Eros, sen poika mankki:
»Saisinko ma kerran käydä
Pohjan maita katsomassa;
Millä lailla miehet siellä
Sekä emännät elävät?»
Äiti ääntäpi hänelle:
»Pakkanen paahtapi
Poikani! pohjan mailla;
Siella jääksi jähmettyisit.
Jahka kevät kerkiäpi
Joudat mennä joutsenille
Johto-miesnä, juonen kanssa.»
Alko päivä Ahrikassa
Vaivata varilla —
Lähesty lämpelässä
Matka-linnun majan muutto.
Tuli joukko joutsenia,
Joiden kanssa kaitsejaksi.
Laitto lapsen äiti kaunis.
Evästetty Emoltansa
Hemmuilla, heluilla,
Vyötetty suosin-vyöllä.
Tuli poika pohjan maille.
Tahto siellä talvellakin,
Vilullakin viekastella,
Mutkaelen muotoansa.
Suksin Suomessa samosi
Jäniksen jälillä
Poluilla koikka-polven.
Joutsi heitti jonkkelia
Pirun pikkuisen olalla,
Viini visko vinkkeliä
Pienen kaulalla kanaljan.
Oli Lauri laitelluna.
Lankoja laduille,
Risuihin rihmaksia.
Oli vaski vanteita.
Pannut jäniksen jälille;
Oli varvut varustellut
Rintanansa rihmaksilla.
Kyttä pieni kyyrysissä.
Puistossa puikkeissa.
Sattukin saalihiksi.
Surma siirsi silmukkansa.
Pienen herjän hengen päälle,
Että luuli lumiseksi
Jänöksi jähmettyvänsä.
Kurkku kurjalla kähisi
»Kyypria kylmästä
Autata armotointa!
Neittä kolme neuvo tänne
Poloiselle pohjan maalle!
Charis kaunoinen pelasta
Karjalaisen kattilasta!»
Kaarle kuuli kaikotuksen
Korvesta kotiinsa.
Kiljasta kimmautti:
»Laukka juokse langoillesi!
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä,
Tahik' suurempi sukuinen.»
Lauri koipesi kotoa
Ailahti ajatus:
»Jänistä jäntevämmän
Pedon ketän peukalolla,
Nyrkin päällä nyljeskelen.
Sitten mielin miekkonenkin
Saada koiville kosiat.»
Väärin polvin ponnistaavi
Suksilla suoremmin
Pyynille pyssynensä.
Tullen, kammahdu, kuin katso:
»Ihme! kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden
Tapioltani tapettu!»
Kaappajaapi kainaloonsa,
Laukasi lankansa,
Sieppasi silmukasta
Helma-lapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua
Polvillansa porkan päällä
Sadatellen sallimusta:
»Niinpä luonto loit minua,
Ikuiseks' itkuksi
Syypääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu, kuin kauhia kadotus?
Voi jos vielä virkonisit!
Kuin ma koettelen kotona!»
Pisti pirun konttihinsa;
Päinehen, päivinehen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähty
Äitelästä äimyksistä.
Nuolen, tuskat tuottavaisen
Laurin laukasi lävitse.
Lauri tulla tuuhottaavi;
Laskeepi laukusta
Pedonsa permannolle.
Sepä ensin emännältä
Sitte itse isännältä
Syvät sytytti sydämet
Kiehto keyhkot kiimohinsa.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa.
Rakkauden rahkehita.
Ottamahan olka-päille.
Povet poltteli pojilta,
Väänsi mielet miehiltäkin
Nurin parin narrin töihin.
Sen on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut
Polonen poika parka!
Itse istut ikkunassa,
Ylen öitä yksinäsi.
Kasvot kuuta katselevat,
Ajatus on _Aunen_ luonna.
[Painettu Koittareen I, s. 152, pääasiassa tämän käsikirjoituksen
mukaan.]