Neitsyt Maria Emoinen
Kevät pälviä piteli
Niitun nurmella ihanan,
Tuomen kukkivan kuvassa,
Pimennossa pihlajaisen.
Poika pienoinen syliini
Kultakukkia keräili,
Ruunun ruusuista rakensi,
Nauhat nurmista nijoili,
Äijän päähän pinteliksi
Kävi sylin kaulahani,
Likisteli lohdutellen
Mamman maallista sydändä,
Murhevaista mielosata. —
Äsken äiti tuosta tunsi
Itse taivaiten isännän
Asuskella alaisenna
Köyhän syntisen sevuissa.
Rohvaiseva rakkauden
Riemu riensi rindahani,
Taivas täytti tykkänänsä
Neijen synkiän sydämen.
Maiten, merten kauhistokset
Katosivat, kasvon eissä,
Heilu Herran Engeleitä;
Kosket korvissa kohisit,
Tali säysy silmihistä. —
Sytty sydän kukkaisihin,
Heräht' henki heinän päähän;
Perhoisenna pienoisena
Läksi lehto lentohoni,
Ruoho reisuuni rupesi.
[Painettu »Mnemosyneen» n:o 19 v. 1820.]