Luoja lanpias isämme
Istu iänkaikkisuuen
Pimeässä piiroksessa,
Ontto olemattomuuen
Yö on ylen ympärillä.
Kaikkisuuen kaikkinainen
Valta vaan on valvomassa,
Luojan luonna luomatakin,
Täytiläinen täyellensä.
Jalo ilo, itsestänsä
Siitä sytty, syämmeensä.
Itepäällänsä, isänen
Aiatteli aivoillansa:
»Ollapa tuota, toisen silmä
Kahtomassa, kaikkeutta!
Tuollapa tätä täyteyttä
Toisen tunto tuntemaahan!
Minä taian taivahita,
Minä mahan maailmaita
Tuon luontani sanalla!»
Sano sanan; ja samassa
Valo valtikan valasi,
Paivä piilotti pimenon.
Taivas täytti täisinensä,
Kivi kirkas kiiltämällä,
Päivän eessä ensimäisen,
Keitti kullat kuohumaahan.
Vuoren korkian kohussa.
Päärly, päällä seitemällä
Loisti, silmistä sininen,
Tahikk' puoleksi punanen,
Tahikk' kaiken karvallinen
Jalan juurelta Jumalan.
Tähti koitti korkialta,
Tihverästi tirkistllen
Mesi-tyynelle merelle,
Joutsenta jo johtatellen,
Joka laulo lapsitoina.
Elämänsä ennustusta.
Seilatossa sintävällä,
Ilman ajan lainehella,
Kyyhky kylvetti kynänsä.
Orih hirnu hileällä,
Äleällä äänellänsä,
Katsahtellen kahen puolen:
»Mistä muka miehen löyän,
Kussa kuulen kaitsejani!»
Auriako alotteleepi
Polttavia polkujansa;
Päätti päivät maailmalle,
Viiet jo viattomalle,
Kulki kuuesten kululle;
Lausu Herra hengellensä,
Kuin ol' kaikkia kaunistettu,
Valmistettu valvomaahan,
Paitsi päällen päätteheksi,
Luonnon hiippa luomatoina
Luonnon ruunu ruumitoina,
Luonnon sielu silmitöinä:
»Tehkämme nyt Temppeliksi
Itelemme, Ihmisiä,
Haamullamme haastavia
Kulkevia kuvallamme!»
Nousi sannasta, samassa,
Multaisesta, muoollinen
Poroisesta, povellinen,
Ilmi, ihminen Isälle;
Seisomaahan seinähirsi,
Nurkkakivi kiiltämäähän,
Aivottuhun alttarihiin,
Tepittyhyyn temppelihiin,
Tuolle sielun sieramihiin
Herra hengellä puhalsi,
Tuolle kasvot kaikkivalta
Kaunisteli, kastamalla
Auringonsa alkeissa,
Päätteisä päiväisensä.
Nosti siunaten sylinsä,
Sano suulla suloisella:
»Käy nyt kaikki kahtomassa
Ympärillä yrttitarhan
Mitkä ovat mielelliset,
Niitä nimellä nimitä!»
Kävikin käskylle keveä;
Että uupu ensinkerran,
Tuosta työstä työttömästä;
Että nukku navallensa,
Mahallensa marjekkohoon.
Näki unta uupunutkin
Toempata, toisen laista,
Kuin on nähnynnä näkiä
Siitä-päivin sielullansa.
Näki Herran näössänsä,
Sanovan sanoilla näillä:
»Eivät ole onnelliset,
Hyötylliset hyvyyteni.
Yksinäiselle ylälle:
Minä avun Aatamille,
Otan, oikehen omasta
Luustansa, luoakseni.»
Otti kylen kynnellänsä,
Lihan liitteli siallen.
Teki naisen nauro-suisen.
Ihanaisen ihmiselle.
Anto syntynyn sylihiin,
Puolisoksi puna-posken,
Itse Luoja luoullensa,
Käellä kätkemättömällä.
Hiljoin, hiivasten povea,
Syän kumpaankin sykähti.
Niinkuin koitto korkeaisen,
Pitkähisen piilin kärki,
Nuolen kärki, nuolahteli
Simaisessa sielussanne,
Mesisessä mielessänne;
Siinä itkut ensimmäiset
Ilmestyvät ilon tähen.
Siinä liittäyty likistys,
Siinä synty suukkiminen,
Lapset raitin rakkauuen
Käsi käissä astumaahan
Nousivatten, nojatusten,
Isän istuimen eteheen,
Alttariksi altoiseksi.
Silloin raahti rakkauskin,
Kuin ol' tuskin tunnin vanha,
Alaisesta asungosta,
Tulla taivaitten tasalle.
Silloin julkesi jutulle,
Silloin aivoi ansiolle,
Matalasta maailmasta,
Vaikk' ol' nilko nimitöinä,
Sanotoina saapuilla,
Ristimätä ristityltä.
Isä Eevalta esinä
Vainko vaati Aatamilta,
Vainko kuulla kummaltakin:
Mingän sanan saisivatten
Sillen sielun siemenelle,
Josta yhtyvät yheksi.
Suulla yhellä yhessä
Lausuvatten laulamalla:
»Se on taivaitten tavara,
Se on hellin hyvyytesi,
Laupeutesi lavea!»
Niinp' ol' nimellä hyvällä,
Ylpeällä yksytenne
Isä, äiti, ensimältä!
Vaan kuin tuskalle tulitte,
Alaiselle, ajatuksi
Paratiisista pakohoon;
Nimen panitte pahemman,
Saitte sanan saastattavan,
Raaja-rikon _Rakkauuen_.
[Painettu »Mnemosynessä», Maji v. 1822.]