Kantele.
Minun veisti Wainämöinen
Kuussa, vahvasta visasta:
Nousi notkosta mäellen
Kelpo nauloja katellen:
Kasvo tammi tanteresta
Otavaahan oksinensa;
Nosti noihen nyrhösensä
Raksi latvan lattiahaan;
Naulat latvasta naversi,
Kielet kehräsi kelalla,
Aina aito auringosta
Päivän hapsia hakien,
Päivän säeitä sitoen.
Huilu.
Minä ilmestyn iässä,
Alon aamu-tähtöisessä.
Sukka-mielen silmöisestä
Vähä vierähti pisara,
Mantel-varpuihen välihin.
Tuosta hyöty tuo hyväkäs,
Peitti päivän pimentonsa,
Josta iloihti Isäntä,
Herra auringon avaran.
Otti oksan oivallisen
Oksan huiluksi hujelsi,
Puuhun puhalsi puteron.
Kantele.
Vielä vasta valmistettu
Olin tuores tuonilleni,
Äänelleni äkkinäinen.
Josta syystä synnyttäjä,
Varsin veistamöisiltäni
Nosti orsillen otavan
Kuueks vuoeks kuivamaahan.
Opin tuolla ollessani
Tähti-tanssin taivahaisen,
Jota jätkytän jälestä,
Tähen tiellä taivutellen
Kultaisia kieliäni,
Tähen tahtia tapailen.