Återklang af Oehlenschlägers Siwald och Thora.
Neion nukkuvan sylistä,
Vuotehelta Walpurinsa,
Irvennöllä ilkiällä,
Nurialla nauro-suulla,
Varastikse viekkahaste,
Sukkelaste sulhainen.
Neito huolellen havaissut
Kaipajaapi kaonnutta,
Vajootansa valitellen.
Vaan ei kuule _Askon_ korva.
Kurjan _Warvon_ valitusta,
Köyhän itkua isoa.
Mäni maille vierahaille,
Outopaikoille pakeni.
Siellä osti synnin orja
Olonsa osallisuuen,
Herras-köllin kunniahan,
Ansiohon Aatelmiehen
Jopa juohtu joutokoiran
Mieli-tietty mielen eistä,
Armas neito aatoksesta.
Vaan kuin kymmenen kohite
Vuotta viljaista vajosi,
Ehti kauneus kaota
Tahlauntua terveyskin
Rajan ruumiissa rikoisan;
Ehti kultakin kulua.
Herras-miehen hyppöisistä.
Alko aika ahistella
Miehen mieltä muattumahaan.
Kaipo _Walpurin_ vakavan,
Suru neitosen suloisen
Mättihikse mieloisehen,
Sysäsikse syämmeheen.
Päivät päätteli nälässä,
Illat itkulla lopetti,
Öitä vietteli vilussa
Nähen unta onnetointa,
Surkeata suuatellen.
Vaan kuin viittasi väliste
_Warpo_ käellä kaunosella.
Tulemaahan turvaksensa;
Ano _Asko_ anteheksi
Toinen leppyä lupasi,
Taipua tilin teota,
Ilman itkuta ihana.
Tuosta ilkiö ihastu;
Läksi tiellä tunnetulla,
Miilustellen mierolaissa
Isänmaalle muinoselle.
Tuli vanhan veikon luokse.
Veikko pieksi piiskan kanssa,
Ropsi ruoskan varrellansa.
Tuli vanhan siskon luokse.
Sisko siimalla sivalsi,
Kotahalolla kuritti.
Tuli ystävänsä luokse.
Ystävä se ylpeästi,
Valehtellen vastaeli:
»Empä tunne tuota miestä.
Mäne matkasi minusta,
Kule kutkale kotiisi!»
Kulki kait kirkonmaata.
Mäni sulusta sisälle,
Kävi kirkon kynnykselle,
Tuohon lepsahti levolle,
Tuohon vaipu vaipumaahan.
Hauan kaivaja kolisti
Luita kirstusta kokohoon,
Kirkko-seinän selkäpuolla,
Pohjus-puolla porstuata,
Virttä veisaten suloista
Hyräellen hengellistä:
»Päivän tieän kullon synnyn,
Kanssa kaiken kullon kasvon;
Vaan en tieä sen tuloa,
Kullon kuoleman pitänen.» —
_Asko_ armoton kysyypi:
»Kellen vuoetta virität?» —
»Sillen miehen-surmajalle,
Joka tappo ihtehinsä
Pelätessä pyöveliä.» —
»Kennen hautoja hajotat?
Kennen kirstuja kolistat?» —
»Siit on kymmenen kohite
Vuotta vaikeeta vajonnut,
Kuin mä vuotehen viritin,
Kaivon hauan kammoittavan
Sillen piika parkaisellen,
Joka jouutti hänensä.
Koska ylkä ylinkahto,
Hylky! Hylkäsi mokoman,
Sikiönsä saattavaisin,
Kuorman kantavan omansa.
Mäni maille vierahaille,
Outopaikoille pakeni.» —
_Asko_ armoton kysyypi
»Mik' ol' nimi neitosella?
Kuka suku surmajalla?»
»Se ol' _Walpuri_ vakava,
Jongan kalloja kolistan,
Jongan luita luskuttelen.» —
Syän säikähti sikiön,
Henki häpsähti häväistyn.
Surma syrkkäsi samassa,
Paha paiskasi perästä.
_Asko_ paran armottomast,
Kirkon kulmahaan kivisen.
Veri purskahti punanen,
Päästä poloisen pihalle.
Tilkka muurille tipahti,
Toinen seinälle sorahti,
Kolme kallohoon katosi.
Kirkon kulma kammottaapi.
Veri valkean valaisi.
Siin on merkki murhajalle,
Puna pilkku pettäjälle,
Jok' ei vuolu vuolimella
Eikä kalkilla katoa.
[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821.]