Olis se kaipo kukkaisella,
Kaunoisella,
Vaippa-korvalla valitus,
Ettei häntä lentäväksi
Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi;
Ett'ei kieltä kimalaisen
Kukka saanut
Jolla maistasi mesiä;
Ett'ei saanut sieramia
Semmoisia,
Kuin on neitosen nenällä:
Että itse iloitsisi
Imeksissä,
Hyvän henkensä himoja.
Vaan ei viihi vähempiä
Valitella,
Kuin on suotu suuremmaksi:
Hänen onnellen osasi
Oikiallen
Luonto laupias luvata.
Näin on Luoja lausununna
Luotuansa,
Kukan korvahan korean:
»Kuin sun neitonen näköövi,
Nuorukainen,
Sulhaisehen suostuvainen;
Niin sen silloin sirkkusena,
Siivillänsä,
Luulet lentävän lähellen.
Eipä kärppä kalliolla
Keviämpi,
Eikä oksalla orava;
Eipä lintu lennossansa.
Liukkahampi,
Kuin se neito nurmen päällä;
Eipä perhonen pikemmin
Pakeneva,
Kuin se tyttö on tuleva;
Eikä lumi varvikossa
Valkoisempi,
Kuin sen käs' on kaunokainen;
Tuolta tulet tyvessäsi
Taitetuksi,
Nouset neitosen nisille.
Eipä taivas tähtinensä.
Täytelämpi,
Nuoren rintoja Rikiinan.
Eikä mesi mehiläisen
Makiampi,
Kuin on huulet Hilturilla.»
[Painettu »Oskyldigt Ingenting» -lehteen v. 1821, ja Koittareen I, s.
148 muutamilla muutoksilla.]