Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
veen on viimeistä tytärtä,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoheseni,
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien.
Kalevala.
Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo
lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin
hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa.
Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut
pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen,
joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä.
Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät
tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva
jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti
puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat
toisilleen.
Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun
luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen
tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet.
Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. —
Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä
elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään.
Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan
pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu
luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui
pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat,
ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään
levolle.
»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena
aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen.
Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti
nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa
morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön
uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma.
Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun
omani» rakastetullensa.
* * * * *
Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen
esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa.
Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä,
joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano.
Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn
jäi tytön tueksi.
Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri
päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia.
Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli
rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran
laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä.
Sees oli nyt heidän välinsä.
Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn
seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän
palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan.
»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti,
että tämä oli eilen lähtenyt matkalle.
Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa,
tällä kertaa olet vain Finnin oma.»
Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon
hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella
ajatuksen loppuun.
Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän
juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja
jäi välkkymään ranteeseen.
Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan
ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa
kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin
kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain,
mitättömät onnen hylyt.
Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää
yksin tuota hentoa.
»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen
vieressä.
»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen
lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä.
Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä.
Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne,
juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti
näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin
aikoikaan.
Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla.
Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn
yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää.
Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko,
tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella
äänellä.
Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi —
toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa?
Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät
saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla.
Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta.
Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus.
Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen.
Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin
perin matalaa.
Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä
kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät.
Sairas herännyt, vapaana hourailusta.
»Mitä ajattelet, Finn?»
»Kuolemaa.»
Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi
ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli
haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut
olla uskoton Hänen tahdolleen.