Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella:
»Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada
lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi
tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —»
Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta.
Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden
innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin,
eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä
kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle
perustettua.
Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin
keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita
hänen tyttärensä paranemisesta.
Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty
pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon.
Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli,
ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta.
Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita.
Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna.
Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti
lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan.
Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen
rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä
puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua.
Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään,
ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava
heistä.
Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan
lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on
sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?»
Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt
kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa
vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen
hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä
emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen:
»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen
lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti
Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?»
Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten
kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.»
»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen
mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä
kantamasta.
Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli
kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin
armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä
morsiuskammioksi.
Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota,
jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä.
Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne
kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä,
mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa.
Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin.
Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden
hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän
lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä
tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo
kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä.
Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää.
Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa
valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti.
Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä?
Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli
vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen
lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi.
Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre
katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä.
»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä
Finnille.
Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties
ruusuposkinen sairas jaksoi toipua?
Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut
tarkoittanut.
»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän.
Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden
kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää.
Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin
lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen
kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset.
Aino Vellamo Vaski oli kuollut.
Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin
sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.»