Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi,
sun, jota syöpi viha, jäytää lempi,
sun, joka kahleitasi suutelot?
V. A. Koskenniemi.
Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä
Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi
tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi
Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan
onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella.
Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä
retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta.
Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta.
»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa;
äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin
vesikupillesi», huomautti tohtori.
»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen,
niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo.
Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi.
Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä
huomenna. Älä siis estele!»
Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli
vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen
arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan
tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan,
mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli
tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli
sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli
joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän.
Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli
ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon
nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen
mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille
vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat.
Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä
ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen
edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän.
»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori,
joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä.
Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton.
Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin
kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön
nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli
lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun.
Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut
kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti
parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja
palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli
myöty.
Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen.
Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen
ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta
kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta.
Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli
saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin
ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata
taantuminen.
Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä
kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan
tohtoriksi.
Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa
tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja
kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään.
Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä
kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa,
lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen
taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta
talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä?
Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä
iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote.
»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein
tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon
tervetuliaiset.
Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena
hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut.
Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha
ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja
heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä
viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin,
Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin
viimein täytyi ymmärtää.
Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan
täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota
hiljaista näytelmää.
Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin
taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan
suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle
välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä
mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina
viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa
mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat
heijastelivat kasvoilla.
»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa.
»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.»
»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.»
Tohtorin äänessä kyti jotakin.
Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli
puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin
ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä
kaikujen täyttämä.
Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi
kalsean: »Iltaa!»
Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli
vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa.
Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt
häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen
sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta,
miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy
kesken.
»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. —
Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo
seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva
Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut.
Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain
muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle:
»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen
lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava
pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette
antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.»
»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka
ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria.
* * * * *
Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin
kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti
ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn
vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet
olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa.
Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin
hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli
viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut.
Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän
kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta
sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi
— hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla,
viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi
nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin
kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen
setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne
kaatakoon!»
Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi
sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi
yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa
sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle?
Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja
toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui
ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä
hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen.
Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä
Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas
lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea
lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian
heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa.
Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa
rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut
yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään.
Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan
Vellamo olla hänen armaansa?
Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai
jättää, ei kysyä.
Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen
arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt
kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi:
»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit
minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole
vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun,
mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty.
»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja
lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut.
»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.»
»Sittenkö minä kelpaan?»
»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla
ääntäsi kuullen.»
»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä.
Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.»
»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen.
»Hänet tai minut!»
Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse
valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka
solusta.
»Valitsen si — —.»
Joku saapui huoneeseen.
* * * * *
Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi
testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni
kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä
pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on
arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on
käärössä. »
Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua
teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin
veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se
sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli
isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta
Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.»
Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen,
joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus
suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi.
Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän
oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen
lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä
päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa
oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha
tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli
kyyneleistäkin puhkeava.
Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva
ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti
tulleena.
Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin,
armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin
aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi
jäädä eloon.
»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun
seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi
katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin
hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!»
Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet
hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä.
»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti
uunirahille selin toisiin.
Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä
paljastui.
Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän
lujasti, »— olen sen joka kaatuu!»
Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli
tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi:
»Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui.
Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa.
Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen
tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen
kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa.