Miel' lemmen on vain leimahtaa,
ja tähden lentää, lentää.
O. Manninen.
Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana
velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana.
Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista
rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei,
teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan.
Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi
kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin
hyväily, ja riemu loisti kummastakin.
Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja
Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun
puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä
retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen
Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä,
toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin
vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta
oli kuollut äiti.
Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen
rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia
ilmoille keväisessä voimassaan.
Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta
Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja
Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan
huominenkin päivä heidän.
Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava
kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen,
suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin
mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti
muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen
paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna.
Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin,
jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä
häänsä Vellamon kanssa.
Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan
’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen
toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen
itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän
alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti
Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten
puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua
rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.»
Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta.
Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko
lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista
kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti
astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten
helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn
seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto
tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi.
Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka
silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan
jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen
täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti.
»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten
joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun
hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan.
Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? —
tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen
valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään.
Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin.
Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli
heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle.
He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin
silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei
voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis
katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole
meidän, vaan isäsi.»
Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän
tautivuoteen vieressä?»
Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä.
Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin
huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi
— ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun
nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa
kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja
potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien
jäähyväisiä.
Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona
öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä
Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko
hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen
päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata.
Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka
oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin
hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen
omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo
sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut
tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken
horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä
valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt
tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot.
Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut
täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin
vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa
toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi?
Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa!
Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta
uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan
vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta,
Karenin, joka häntä muisteli.
Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli
pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti
veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti
vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen,
päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin
tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella
ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan.
Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui
Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli
saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin
— vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. —
Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli
toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin.
* * * * *
Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen
tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo
niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse
tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin —
esti hänet.
Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin
vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun
hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän
itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen.
Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän
ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa?
Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään.
Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea
arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään
tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen
pilannut.
Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi
huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin
asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava.
Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori
Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen,
siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan.
Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi
tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin
kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera
vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä.
Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa
kartanon neitiä kohtaan haipua.
Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän
lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta.
Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä
että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita
lievempiä tapauksia vastuulleen.
Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan
ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin
minua, korpienne erakkoa kohtaan.»
Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo
neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne
tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on
tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti
halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti
puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän
tulisi parantaa tyttärenne.»
Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan
karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa
tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. —
Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman
mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön
tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo —
kauas pääkaupunkiin.
Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti
toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista
lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa
hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan
koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa
seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä
Vellamoa.
Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni
unelmiin, joihin ei itsekään uskonut.
Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta,
hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi
itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät
heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla.
Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan
lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi
noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei.
Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi,
suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa
huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana —
hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään
laivansa Espanjaan».