On moni tullut, on
mennyt moni,
yks' oli, yksi,
mun kohtaloni.
O. Manninen.
Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan
kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään
todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri
hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään.
Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut
kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain
kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori
Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja
hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä
patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan.
Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata
kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku
Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät.
Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan
aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat.
Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin
taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön
älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan,
eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin
tiedossa nuoren oppaansa seurassa.
Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa.
Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö —
nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin.
Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se
vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä.
Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä
pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva
lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien
ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian
tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta
taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon
kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret
elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen
huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu
väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä
muukalaisten sivu.
Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden.
Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä.
Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian
yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin
sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon
lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa
oikeuksiinsa.
* * * * *
Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei
tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai
paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa.
Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että
hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä
vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin.
Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen.
Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki
oloista omia johtopäätöksiään.
Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen
arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä
sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa,
kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi.
Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia,
alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai
tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle
kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi
tulla oikea hemmoiteltu heitukka.
Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö
riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen
uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti
väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet
hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää
kuolemaan.»
Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä
toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona
Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa
hääpurtensa muistojen Espanjaan. —
Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena
hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan
ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan
silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman
metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. —
Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko
luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien
suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä.
Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret
panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi
ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi
olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa.
Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet
saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi
tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa?
Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret
miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti
saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin
yksinäisyys itkee.
Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin
ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan
puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy
vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa
oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän
oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään
tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei
enempää sanonut.
Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta
tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa
hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen
julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman
katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään
Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon
ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen:
rouvan arvoon.
Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi
henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut
liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin.
Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen
jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi
rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän
ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona
muut rouvat häntä pitivät.
Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti
myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että
juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta
eloisuudesta.
Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt
käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin
tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle,
ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin
opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon
eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin.
»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon
matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää
näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun
uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän
opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio
odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin.
— No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!»
Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen
päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin
tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään.
»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän
kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.»
Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja
tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä
kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen
ystäväänsä muulla tavalla kuin hän.
* * * * *
Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin
taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon
pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä.
Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään.
»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta
tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä
Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja
ikävyyksiä odotellen.
»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon
kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt
kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän
Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli
liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin,
nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!»
Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa
todella huvitti.
»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan
pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi
naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime
kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen —
kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi
lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua
yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset.
Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi
Vellamoa vanhaan franseesiin.
»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan
kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.»
Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta.
»Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun
on paras karttaa teitä!»
»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski,
liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta
lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.»
»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!»
Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä.
Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun
hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa
olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo.
Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten
sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän
oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema
salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä
myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä
sisältyi yhteen nimeen: Finn!
* * * * *
Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva
Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita
Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan
kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä.
»Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain
mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan
ensi kärpästä, kevään viestiä.
Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe
kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-,
vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa.
Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä
lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli
tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa
vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät
avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja
lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa.
Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna
pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja
päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan,
ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan
huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli
sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava
edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä
ylipäänsäkään ollut.
Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär
— saapui iltakutsulle tuomarilaan.
Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken
— ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään
ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä
Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija,
jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä
iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen
vastaanottohuoneessansa.
Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä
ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo
punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään
katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka
kuningas oli kuollut muisto.
Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan
Toivollakin tuskainen elämys takanaan. —
Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret
tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä
kaupungista.
Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken
vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina
äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo.
Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä,
punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä
kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä
tunnelmallaan.
Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan.
»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö.
»Sinua minä katselen.»
Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun
piiloutua rintaasi vasten — —»
»Ja —?»
»Ja suudella minua kauniisti.»
Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille,
jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena
seistessään niin äitinsä näköinen.
Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä
en rakasta sinua!»
»Ketä sitten?»
»— Toista.»
He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain
vaikerrus.
»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä.
»Mitä sitten?»
»Onneton!»
»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo.
Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän
sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.»
Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut.
* * * * *
Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän
enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken
tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona.
Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä.