Kun mä hunnun heitän,
kultakirstut aukee,
kun mä soljen päästän,
sotajouset laukee.
Eino Leino.
Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka
kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin
poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen.
Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta
kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta
koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti
eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että
huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan,
kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa.
Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen.
Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli
kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta
korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille
satelevista kukkavihoista.
Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn
seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen
tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä.
Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli
unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin
nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova
onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi
tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän
pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että
Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti
häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut
kreolittareksi.
Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät
mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio.
Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti
tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen
kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli
nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä
oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen
kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän
huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä.
Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä.
Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta
näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä
oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän
oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne
petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana:
»Tulenkestävä».
Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja
katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. —
Illalla hän jälleen istui varieteessa.
Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan
noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se
muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi
enää vain nuorelle, välittömälle pojalle.
Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä.
»Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe
kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui
hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa.
Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi
ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa
tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!»
Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti,
jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli
varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva
vain mennessään.
Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa.
Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa
Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi,
suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän
huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä
käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän
tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän
katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca
enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta
kevättä!
Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä.
»Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki
on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet
kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät
parahiksi.»
Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla
oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli
oleva vuorokauden kuluttua kotona.
Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti
iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne.
Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi
helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea
ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi
jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen,
lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven
tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon.
Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja
-vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet
hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan
tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan.
Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin,
kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se
mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen
voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti
kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli
pyörtynyt.
Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin,
ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille
teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain
jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa.
Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä
lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen,
kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan.
»Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla.
Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua
hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti.
Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi,
ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten
vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän
viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani
Kööpenhaminaan.»
Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi,
ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo
ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut
vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa.
Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista.
Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa.
»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut
toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa.
Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä:
tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat —
isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta.
Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien
läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa
Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.»
Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan,
tallaten sitä raivoissaan.
Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa
tapauksissa Bianca nyt on vapaa.»
Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti
omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja
pelastajan.
Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset
ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton
ja huumaava.
Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen
teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on
muuttanut?»
Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa
olennossa.
Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn
arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain
naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta
itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa,
parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä.
Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren
lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä
valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan,
lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet.
Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän
kasvatuksellaan oli juurtunut.
Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja
ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin
vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään
lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra
heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan
kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi
houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli
ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt.
Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja
kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos.
* * * * *
Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet
tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi
ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni
Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan.
Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea
tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää
takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’,
ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut
olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä.
Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin
katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä
piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko
hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori
mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan
juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa
kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin.
Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä?
Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi
luonnottoman vaatimuksen.
»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani
velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys.
Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän
kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi
mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos —
toinen isäni.»
Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta
taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi,
ja syvenisi miehen mieli.
Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin
pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan
kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta
jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että
hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin
sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut
pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi
edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen,
panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.»
Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät
hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen.
Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli
poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan
kuolema oli jo lehdissä julistettuna.
Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin
lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli
voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä
hän oli Pikkunsa saavuttava.
Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta
suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista
kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut
olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta
tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli
luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä
yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle
mitään. Pikku odotti turhaan.